Työssäkäyvä kotiäiti

"Miten sulla on varaa? Kuinka voit ostaa Topille merkkivaatteita? Eikö teidän vuokra ole aika kallis? Kuinka hyvin pienen lapsen äiti voi taloudellisesti muka pärjätä?"

Varmasti monia nykypäivänä puhuttaa raha. Se petollinen itseensä tiukasti kietova asia sattuu vain valitettavasti olemaan väline, jonka avulla me ihmiset pärjätään elämässä. Ruoat maksavat, asuminen maksaa ja eläminen kaikenkaikkiaan vaatii tilille katetta. Rahaa tulee, rahaa menee. Elämän yksi tavallisimmista kiertokuluista.

"Äitiys on ihanaa, leppoisaa ja mammat voivat lööbailla sohvalla pitkin päivää. Hei! Ilmainen loma ja rahaa sataa taivaasta."  No ei todellakaan. Kuvailisin äitiyttä enemmän miellyttäväksi työksi hätäisillä kahvitauoilla ja harvoilla lomapäivillä.

Pelkästään jo somea seuraamalla näkee saman ilmiön; äidit miettivät taloudellista tilannettaan ja pohtivat tarkkaan kuinka saavat rahat riittämään. Ei ole tavanomaista, etteikö jossakin kyseltäisi apua tukien suhteen, halpoja ruokareseptejä tai kyyneleet valuen kerrottaisi, että lapsi menee hoitoon rahanpuutteen vuoksi.

Kelan tuet eivät lopulta ole kovin kummoiset, vaikka toisaalta taas ei saisi valittaa. Hyvinvointivaltiossa elellään eikä mitään kuulu pitää itsestäänselvyytenä. Ei joka maassa jaeta mitään tukia kotiin jääville äideille. Hyvään tottuneena pudotus on silti suuri, kun vakipalkka putoaa Kelan maksamille tuille. Voisin esimerkin kautta valottaa asiaa hieman enemmän. Jos tämän tapauksen henkilö on vaikkapa normaalisti työskentelevä kassaneiti, joka ei tee ihan täyttä viikkoa ja tienaa noin 1500e kuukaudessa, tulee hän äitiysloman ensimmäiset 4kk saamaan Kelalta ihan hyvän tuen. Sen jälkeen tuki alkaakin laskemaan alaspäin kuin lehmän häntä saavuttaen melkein maanpinnan siinä vaiheessa, kun siirrytään äitiyslomalta kotihoitoon.

Monella ei ole varaa jäädä hoitamaan lasta kotiin, vaan se 9kk ikäinen pieni vauva on laitettava hoitoon. Äitiysloman jälkeen on mahdollista tietenkin saada kotihoidontukea, mutta useimmiten summa jää kuukaudessa muutamaan hassuun sataseen. Pystyykö sillä sitten maksamaan lainoja, laskuja ja mahdollisen suurperheen kauppakäyntejä? Pienesti asiaan vaikuttaa myös tuen saajan sijainti, koska osa Suomen kunnista maksaa vieläkin kuntalisää kotihoidontuen ohella. Kuntalisässä voi olla silti myös rajoittavia tekijöitä. Helsingissä lisä oli muistaakseni noin 250e/kk 1,5v ikään asti, 217e 2v ikään asti ja sen jälkeen laskee vielä harppauksen viimeisen vuoden ajaksi. Kaikilla kunnilla tätä etuutta ei ole, joten olen itse kiitollinen tästä mahdollisuudesta.

En kuitenkaan usko, että "selviäisimme" pelkällä miehen palkalla ja kotihoidontuella. Muutama tonni ja sen päälle Kelan vajaa 600e riittäisivät ehkä juuri ja juuri kattamaan meidän kulut, mutta penniäkään ei jäisi yli. Kyllähän sitä niinkin pärjää, mutta onhan se miellyttävämpää, jos rahaa jää käteenkin. Aina voi tulla yllättäviä menoja, lapsi tarvitsee vaatteita ja tekee mielelle hyvää ottaa joskus vapaata arjesta. Leffassa käyminen, harrastaminen tai vaikkapa pelien ostaminen vievät rahaa yhtälailla. Jokaisella on ne omat mielenkiinnon kohteensa ja on tärkeää mahdollistaa harrastuksiin tarvittavien asioiden hankinta.

Moni onkin kritisoinut sitä, että asumme kalliissa asunnossa. Saisihan tällä melko huikealla summalla PALJON isomman kämpän toiselta puolen Helsinkiä tai monta sataa halvemmalla vastaavantyyppisen asunnon jostakin räkäisestä kaupunginosasta. Valintoja, valintoja. Tietyt asiat ovat niitä, joista en ole valmis tinkimään. Asunnon sijainti, turvallinen ympäristö ja pienet mukavuudet, kuten tiskikone ja lattialämmitys. Helsinki on kaupunkina kaunis, mutta joiltain osin todella levoton. Nämä asiat näkyvät heti hinnoissa. Haluan mielummin asua paikassa, jossa itse tunnen oloni hyväksi sekä turvatuksi. On tämä kaupunki paljon vilkkaampi ja isompi kuin aikaisemmat, joissa ollaan asuttu. Nykyinen kotiympäristö on kuitenkin perheystävällinen, rauhallinen eikä autoliikennettä ole juuri yhtään. Hyvät palvelut, luonnon läheisyys ja huoliteltu ympäristö nostavat tottakai hinnat heti pilviin. Täällä kuitenkin viihdytään jokainen ja siitä ollaan valmiita maksamaan sitten enemmän.

Moni miettii myös, miksi en ostaisi vaatteita H&M:ltä tai Lindexiltä, joissa "osta 3 maksa 2" -tarjoukset jäävät yksiä merkkihousuja halvemmiksi. Miksi maksaa paidasta 30e, kun kirpparilta saa ketjuliikkeiden vaatteitä jopa eurolla?! Eihän se lapsi niistä vaatteista mitään ymmärrä! Ei ehkä ymmärräkään, mutta äiti ymmärtää. En välitä kovinkaan ostaa itselleni hienoja vaatteita, mutta on kiva pysyä "muodissa" mukana lastenvaatteiden suhteen. Poikani ei ole mallinukke, mutta tulen iloiseksi, kun lipastossa on hyvännäköisiä vaatteita tarjolla. Eikä meidän vaatteet koostu pelkistä kalliista merkeistä, vaan seassa on hienoja Henkkiksen kenkiä, värikkäitä Lindexin paitoja sekä tyylikkäitä KappAhlin sisävaatteita! Plus ostan varmaan 80% vaatteista käytettynä.

Nämä kaikki ovat lopulta niitä meidän valintoja, joiden eteen täytyy sitten tehdä töitä. Kukaan muu ei voi tulla sanelemaan rahankäyttöämme tai sitä mihin kuuluisi panostaa. Haluan pystyä ostamaan asioita, sisustamaan kotia ja pukemaan poikaani. Tähän luonnollisesti tarvitsen sitten rahaa. 

Niinpä minä olen kotiäiti, joka käy välillä töissä. Vietän pojan kanssa päivät, työskentelen jotkut illat. Vaihdan yhteisen sunnuntain tuplaliksaan ja vietän sitten sitä kuuluisaa omaa aikaa myöhään yöhön. Heitän heipat rennoille iltapäiville ja ryntään aamusta väsyneenä työpaikalle. Kyllä se päälle tonni lisäliksaa saa jaksamaan ihmeitä!

Meilläkään siis raha ei kasva puissa eikä putoile taivaalta, vaikka joskus tuntuu toisten ajattelevan näin. En ole syntynyt rikkaaseen sukuun, joka maksaa kaiken puolestani. Ihan normaali perhe ollaan, joka tekee työtä sen rahan ja hankintojen eteen. Luopuu jostakin, saadakseen jotakin.

Pidän lastenvaatteista, asunnostamme ja olen ehkä hitusen materialisti. Myönnän tämän, enkä halua hävetä asiaa. Painotan kuitenkin, etten koskaan vaihtaisi poikaani tai perhettäni rahaan. Jos yhteinen aika olisi liiaksi kortilla, voisimme puolestani elää paljon vähemmälläkin. Siksi en teekään viikossa kolmea vuoroa enempää ja työpäiväni ovat keskimäärin 5h pituisia. Ehdin erittäin hyvin olla poikani kanssa, useampana päivänä nauttia mieheni seurasta sekä parasta kaikessa on se, että poissaoloni mahdollistaa kaksinkeskistä aikaa isän ja pojan välille.

Raha on vahvasti elämässä kiinni, mutta elämä ei pyöri kaikessa sen ympärillä. Ei olisi lopulta ongelma eikä mikään vähän höllätä ja muuttaa halvempaan asuntoon tai ostaa ne vaatteet yksinumeroisella summalla. Jos tilanne joskus sen vaatii, siihen ollaan valmiita ilman pettymyksiä. Toistaiseksi homma kuitenkin toimii näin ja meidän perhe on aika tyytyväinen tilanteeseen. Topilta, jos kysyttäisiin niin kaikki rahat menisivät jätskiin eikä kukaan kävisi töissä enää ikinä.

Vaikeinta ehkä on se, että poikaa joskus harmittaa, kun lähden töihin. Huuli väristen toinen tulee luokseni, kun vedän takkia päälle ja nappaan avaimet käteen.

"Ai tö-i-hin? Äiti töishä. Haliii! Pushuuu!"

Lohduttaudun sillä, että kyllä ne lapset tottuvat ja sopeutuvat kaikkeen, onhan siellä kotona kuitenkin maailman paras iskä seurana! Jonain päivänä se on lähdettävä täysipäiväisesti töihin ja pojan on opittava päiväkotiin. Harkittiin sitä vaihtoehtoa jo tänä syksynä ja saatiin paikkakin, mutta sitten päädyttiin ihan toisenlaiseen ratkaisuun. Peruin paikan. Elämässä on vain yhden kerran mahdollisuus siihen, että saa olla lapsen kanssa kotona ja se on kuitenkin VAIN 3 vuotta. Aion ainakin itse pitää siitä kiinni.

Onko sinulla sanottavaa aiheesta? Mielipiteitä rahankäytöstä? Terveisiä Kelalle? Mikä on sinun suhtautumisesi rahaan? Miltä nämä asiat teidän perheessänne näyttävät? Ihmiset ovat lopulta erilaisia yksilöitä tässäkin asiassa ja jokainen ajattelee sekä toimii ihan omalla tavallaan. Mielestäni ketään ei voi osoittaa syyttävällä sormella, koska miksi tuomita ketään ihmisen omista päätöksistä?

Muutoksia?

Pakko sanoa, että joskus tulee niitä hetkiä, kun ei jaksa avata konetta. Tuntuu, että talvi on ehkä enemmän bloggaajan aikaa, koska silloin ei tule seisoskeltua tuntikausia auringossa tai lepäiltyä rannalla.


Päivät kiitävät tällä hetkellä ohi hurjaa vauhtia ja oikeasti ei huvita nököttää sisällä. Postauksiin haluaa käyttää aikaa ja vaivaa, eikä viitsi sutaista mitään, koska "on pakko kirjoittaa".



Joten nyt kesällä tahti on aika verkkainen. Tauon jälkeen opin sen tärkeän seikan, että blogi ei missään nimessä saa viedä aikaani perheeltä eikä ystäviltä. Ei missään tilanteessa.



Ajattelin kirjoittaa tällä kertaa arjestamme. Minkälaista on taaperon kanssa päivisin? Milloin heräämme ja mitä oikein teemme..


Päivät ovat oikeastaan lopulta aika rutiininomaisia ja joskus tylsiäkin;



Aamu lähtee käyntiin aina vasta suhteellisen myöhään. En ole parhaimmillani ennen kahdeksaa, eikä ole muuten pojukaan. Herään usein ehkä noin 8-9 aikaan siihen, että lastenhuoneen oveen koputetaan. "Äiti, äiti, äiti! Avaa!"


Raahaudun ylös ja päästän iloisen pojan huoneestaan, jossa on lelut levitetty. Luulen, että Topi herää jo aikaisemmin, mutta viihtyy hetken itsekseen. Ovi on muuten kiinni sen takia, että se on turvallisempaa. Vaikka hellassa on lukko, meillä on vähän tasoja ja veitsiä säilytetään kaapissa korkealla, en ikinä tiedä mitä neuvokas pieni poika saattaisi keksiä.


Myönnän, että olen aamulla monta tuntia koomaa muistuttavassa tilassa. Makoilen sohvalla, höpötän Topille tai joskus laitan television päälle ja torkun hetken. Aamupalan poika saa melkein aina syödä leikkien lomassa. Kukkahattutädit kavahtivat juuri kauhusta, mutta meillä tehdään näin. En usko, että sohvalla leivän syöminen vahingoittaa lasta mitenkään eikä Topi edes sotke vahinkoja lukuunottamatta.



Aamiaisen jälkeen vähän siistiydytään, puetaan päälle ja lähdetään lenkittämään koira. Topi osaa jo itsenäisesti hakea kenkänsä naulakosta, hihnan koiralle ja pisteenä iin päälle koirankakkapussin lokerosta. Olen ylpeä ja iloinen siitä, että asioita tehdään yhdessä ja poika haluaa auttaa valmisteluissa.

Lenkillä käyminen on aika hidasta ja matkalla tarttuu mukaan noin miljoona kiveä. Olen kuullut huhun, että tässä iässä kivet jostakin kumman syystä kiinnostavat lapsia. Mikäs siinä.. kädet likaantuvat ja vaatteet pölyyntyvät, mutta aika helpolla löytyy viihdykettä.


Kävellään usein aikamme pienellä alueella. Koira saa nuuskia ja Topi tutkia mielenkiintoisia asioita. Joskus eksytään leikkimään jonnekin, mutta väsyn iskiessä suunnataan kohti kotia.

Kotona on pakko syödä aina ennen päiväunia, koska muuten Topi nukkuu liian vähän aikaa. Itse nykyään lueskelen sen aikaa, kun poika tuhisee sängyssään. Saa itselleen muutaman tunnin ylimääräistä aikaa.



Unien jälkeen päivästä riippuen lähdetään iskää vastaan keskustaan tai sitten töihin. Kesällä ollaan myös suunnattu rannalle, leikkipuistoihin ja joskus kauppakeskuksiinkin.

Illasta on vaikea kirjoitella sen enempää, koska ne vaihtelevat. Perus runkona toimii iskän näkeminen, ruoka, ulkoilu, iltapala ja nukkumaan.



Tylsää, tylsää, tylsää... ?



Koko jutun ideana oli näyttää teille tämä joka päivä toistuva rutiinimaisuus. Taidan olla valitettavasti siinä pisteessä, että töihinpaluu houkuttaa. Emme saa aamupäivällä oikein mitään aikaiseksi ja kaikenlisäksi Topikin on yksinäinen, jos meillä ei ole menoja.



Päiväkotipaikkaa on haettu. Päätös tulee jo parissa viikossa. Jännittää.



En koskaan osannut sanoa missä vaiheessa palaisin töihin. Ajattelin aina, että sen kyllä tietää sitten, kun hetki on oikea. Nyt tuli sellainen tunne, että pieni muutos elämään tekisi meille kaikille hyvää.


Topi pääsisi leikkimään päivittäin ikäistensä kanssa, en itse pitkästyisi jatkuvasti ja pääsisin töihin. Perheelle jäisi enemmän yhteistä aikaa, koska iltavuorot olisivat historiaa.



Katsotaan saadaanko siis Topille paikka sieltä mistä halusinkin vai ei. Hain paikkaa tosiaan työpaikan vierestä, koska haluan pojan lähelle. Ahdistaa, että Topi olisi kotimme vieressä eli noin tunnin matkan päässä työpaikalta. Entä, jos jotain sattuu ja pitää päästä nopeasti paikalle? Muutenkin on parempi, että tarhapäivät olisivat sitten pari tuntia lyhyempiä.



Oletteko te jaksaneet olla koko 3 vuotta kotona? Koska palasitte työelämään ja miksi?

Työt, päiväkoti ja muuta höpinää

Siis huh, miten outoa on palata töihin! Mukavaa, ihanaa, erilaista ja vaihtelua arkeen. Rytmit tasaantuu ja fyysisestikin reippaampi olo. Toisaaltaan taas väsyttää järkyttävästi koko ajan, koska tulee nukuttua vähemmän.

Nukkumiseen on vaikuttanut Topi. Melkein aina poika on nukkunut hyvin ja täydellisen ihanasti, mutta nyt tökkii. Tuntuu vähän siltä, että Topi on eri mieltä äidin töihin paluusta. Ei tässä mitään muuta syytä tule mieleen.

Tosiaan huutaminen alkaa aina yöllä ja kestää 2-4 tuntia. Topi raivoo, kiljuu, potkii, hakkaa, raapii, kiemurtelee, heittelehtii ja paukuttaa päätään.. Ei naurata nousta uuteen aamuun ja pysyä hereillä loppu päivä. Kahdesti olen jo nukahtanut lattialle ja nukkunut useamman tunnin. Ehkä tämä tästä..


Järkyttävä paskamutsi fiilis 24/7. Inhottaa herätä aamulla ja hiipiä huoneesta. Harmittaa ajatella, että muutaman tunnin päästä poju herää ihanasti kikattaen uuteen aamuun ja se jää itseltäni välistä. Ahdistaa koko päivän, koska tiedän Topin kaipaavan meidän yhteisiä rutiineja ja päiviä. Itkettää yöllä, kun lapsi reagoi siihen, että äiti lähtee joka päivä pitkäksi aikaa pois.

Tämä kaikki vahvistaa mielipidettä päiväkotiin liittyen. En todellakaan IKINÄ laittaisi näin pientä lasta päiväkotiin. Söisin vaikka koiranpaskaa ja eläisin köyhästi, mutta lastani en liian aikaisin mihinkään laitokseen laita. Vahva mielipide, tiedän.

Pienen lapsen paikka on äidin luona ja kotona. Koti on pienelle turvallinen ja tuttu paikka, jossa koko alkutaival on eletty. Kotona saa tietyt asiat tiettyihin aikoihin ja hädän iskiessä paikalla on joku, joka osaa heti reagoida siihen.

Jo se, että päiväkodissa täytyy nukkua kerran päivässä tiettyyn aikaan kertoo paljon. Ainakin meillä poika nukkuu vaihtelevasti eri päivinä. Pitääkö siis pientä lasta pakottaa nukkumaan liian vähän, koska se vain on päiväkodin tapana?

Perushuolto meillä tapahtuu niin, että kun on nälkä syödään ja kun vaippa on täynnä se vaihdetaan. Voiko lasta huudattaa nälässä, koska kädet ei riitä ruokkimaan heti? Voiko vaippaa pitää likaisena samasta syystä? En usko, että kukaan kotonakaan pitää lasta likaisena tai nälissään. Päiväkodeissa ei aina valitettavasti riitä kädet vaihtamaan lasta kuiviin heti tai ruokkimaankaan, jos kymmenen pientä suuta huutaa samaan aikaan.

Osaan reagoida ja tiedän mitä tulee tehdä milloinkin. Ne on ne äidin vaistot. Äiti on saanut vaistonsa ihan syystä. Äiti on tarkoitettu huolehtimaan lapsestaan.

En itse vielä uskalla jättää lastani paikkaan, jossa ihmiset eivät tunne poikani eleitä tai tapoja pyytää jotakin. Mielestäni lapsi pitäisi aikasintaan laittaa päiväkotiin sen ikäisenä, kun tämä osaa jo itse syödä sekä pyytää. Osaa kertoa, jos jokin on huonosti tai joku kiusaa. Osaa kävellä itse ja ymmärtää kaikesta enemmän.

Olisi itsekästä laittaa lapsi päiväkotiin nyt, vain koska "tarvitaan rahaa" tai "pakko sitä on jo opiskella". Ajattelen näin, koska haluan vain lapseni parasta.

Jokainenhan saa tehdä tässä asiassa miten haluaa. En ikinä tuomitse muita, vaikka mielipiteet asioista onkin. Joten, jos loukkaannuit tätä lukiessa niin olen pahoillani. Halusin vain rehellisesti kertoa OMAN mielipiteeni, enkä tuomita ketään. Painotan; en tuomitse.


Onneksi ensi viikolla normaali arki alkaa taas rullaamaan. En kestäisi tätä enempää, vaikka töissä onkin mukavaa!


Teidän iloksi blogiin tulee taas eloa muutoksen myötä. Kotona jaksaa enemmän ja on oikeasti jotakin kirjoitettavaa. Kukaan ei varmaan halua kuulla mitä tein töissä tänään ja mitä tämä asiakas sanoi ja... :D



Vielä menneen viikon kuvia; niistä ei omaa juttua saanut, mutta kiva lisä tähän mielipidetekstin loppuun.

Hanska raivarit.

Ups.. ja taas jumissa.

Iskän kanssa laatu-aikaa.

Aamu Ruoholahdessa.

Uusi jumpperi!!

Aamu Hanasaaressa.

Uusi body!

Ööö.... vessapose.. :D

Namnam, jäätelö herkkuja ja söi ihan itse lusikalla!

PS. Topi on alkanut konttaamaan!!


Lopuksi kertokaapas, että mitä mieltä te olette päiväkodista?