Magneettikuvaus

Maanantaina oli vihdoin aika magneettikuvaan, jota oltiin odoteltu jo tovi. Kaikki nämä tutkimukset liittyvät pojan epileptiseen kohtaukseen kesän lopulla. Pitkään oli epäselvää, että tehdäänkö tutkimus vai ei ja lopulta asia jäi MINUN käsiini päättää.

Päätös ei todellakaan ollut helppo. Punnitsin asiaa tarkkaan ja etenkin riskejä tuli mietittyä. Tottakai sitä voisi vaan mennä ja tehdä tuon tutkimuksen, mutta onhan se lapsen nukuttaminen aina järjetön ylimääräinen riski. Yleensä nukutus on kevyt ja sen vuoksi suhteellisen vaaraton. Aina löytyy kuitenkin niitä tapauksia, joille on käynyt huonosti nukutuksen takia. Lasta ei haluta nukuttaa turhaan missään nimessä, koska pienen ihmisen alun kohdalla asiassa löytyy aina ne vaaransa kuitenkin. En silti voinut jättää tutkimusta tekemättäkään. Entä, jos pojalla olisi alkava kasvain, jota ei sitten huomattaisi ja se pääsisi kasvamaan kriittiseen pisteeseen? 

Käytännössä mietin kuumeisesti, että kummassa tapauksessa lapseni kuolisi epätodennäköisemmin. Kuulostaa järkyttävältä, kun sen sanoo ääneen.

Magneettikuvaa edeltävänä iltana olin ihan hysteerinen. Minä!? Yleensä en pelkää juuri mitään ja ajattelen aika suoraviivaisesti. Luotan elämään, mutta nyt täytyy sanoa, että ajatukset villiintyivät. Kävin kaikki kauhutarinat päässäni läpi, joissa poika ei heräisikään nukutuksesta, saisi allergisen kohtauksen tai löydettäisiin massiivinen kasvain. En nukkunut sinä yönä juuri ollenkaan ja ensimmäisen kerran suljin silmät viiden aikoihin aamuyöstä.

Aamu oli hankala. Väsytti, pelotti ja ahdisti. Poika täytyi pitää ravinnotta ja se riipaisi sydämestä. Toinen itkien pyysi maitoa, leipää ja huusi "äitii, mulojaa..". Ei tämän ikäinen oikein tajua, vaikka kuinka yritin selittää. Mahassa kaihertaa ikävä tunne ja eikö normaalia aamupalaa tipukaan. Ei osu lapsen maailmankuvaan jäädä ilman jotakin perusturvallista asiaa.

Sairaalan osuus meni nopeasti. Matkustettiin autolla Lastenlinnaan ja kaikki oli pian ohi. Viisi tuntia kuulostaa pitkältä, mutta siinä tilanteessa se ei ainakaan tuntunut siltä. 

Pahinta tuona päivänä oli, kun pojalle laitettiin käteen tippa. Postissa oli saapunut emlat eli ihoa puuduttavat aineet,  mutta arvuuttelin niiden kanssa pitkään. Nehän supistavat verisuonia, jolloin pistäminen on hankalampaa. Ajattelin myös, että periaatteessa tietynlaiseen kipuun olisi hyvä tottua ja lasken verikokeet sekä muut vastaavat siihen kategoriaan. Emlat laitettiin, mutta pistämisvaiheessa ehdotin lekurille sitä kättä, jossa ei ollut puudutetta. Näin heti, että puudute oli tosissaan hukannut verisuonet pinnalta. Tippaa laitettiin kahdesti,  koska ensimmäinen kerta ei onnistunut. Poika itki vähän, mutta ei rimpuillut ollenkaan. Juteltiin koko toimenpiteen ajan ja kaveri jaksoi vastailla äitille. Kerroin rehellisesti, että pistetään, sattuu ja nyt tulee verta. Mitä sitä asiaa kaunistelemaan? Sain kiitosta siitä, että olin toiminut oikein.

Nukutukseen siirryimme Lastenklinikan puolelle. Täytyy sanoa, että on vanha rakennus ja toivotan tervetulleeksi uuden lastensairaalan lämpimästi! 

Nukutuspaikkaan sai mennä vain yksi henkilö ja se olin minä. Kyllä jäi pala kurkkuun, kun kaveri simahti lääkkeen takia pöydälle ja piti itse kävellä pois kaksi pientä sukkaa nyrkin sisällä. Tutkimus kesti melkein tunnin ja tässä vaiheessa exmiehen oli pakko palata töihin. Jäin ystävän kanssa odottelemaan pojan heräämistä. 

Lapset ovat älyttömän hyviä herääjiä ja poika oli todella nopeasti jalkeilla. Vetäisi kaksi leipää, pari mehua sekä sosetta hyvällä ruokahalulla ja nauroi maha kippurassa. Siinä vaiheessa hymyilin helpottuneena. Se on vihdoin ohi..

Nyt odotellaan tuloksia, jotka saadaan maanantaina. Enää yksi asia, jota pitää jännittää. Huh.

Aivosähkökäyrä

"Avuttomuus. Fiilis, jota tällä hetkellä tunnen, kun istun tässä odotustilassa kuunnellen tuota oman lapseni hysteerista huutoa. Kyyneleet yrittävät väkisin puskea läpi ja nieleskelen kovasti. Vihaan tätä."


Nuo sanat kirjoitin sillä hetkellä, kun Topia tutkittiin. Tuo oli se tunne, jota sisimmissäni tunsin.


Meillä oli tänään varattuna aika Lastenlinnaan aivosähkökäyrään. Edellinen yö meni jännittäessä ja sen huomasi väsymyksestä turrassa kropassa, kun käveltiin Töölön aurinkoisia katuja kohti sairaalaa. Poikaakin oli valvotettu tahallisesti, jotta tutkimuksessa nukahtaminen kävisi helposti. Olin kyllä lievästi sanoen paniikissa. Miten poika muka nukahtaisi vieraassa paikassa ihmisten keskellä? Eihän se niin mene. Jos on persoona, joka haluaa omassa rauhassa laittaa pään tyynyyn, niin ei sitä kaipaa niitä ylimääräisiä silmäpareja paikalle toljottamaan.


Eipä se tosiaan mennytkään ihan helpolla. Aivan kuten arvelinkin.


Kuvittelepa itse tilanne, jossa noin pari vuotias saa päähänsä kireän kurjan hatun. Siihen hattuun tungetaan geeliä ja johtoja sekä kroppaan lätkitään tarroja. Paniikkihan siinä syntyy rohkeimmallekin lapselle. Nämä ovat niitä asioita, joita pienet lapset eivät mitenkään voi ymmärtää. Kaikki on outoa ja pelottavaa.

Topilla meni hermo jo itse hatun kanssa. Pakokauhumainen itku alkoi, kun kiristävä päähine iskettiin kiinni. Eikä siinä sitten auttanut mikään. Lapsi oli pakko laskea sängylle makaamaan, joka tuntui erittäin huonolta idealta, kun toisella muutenkin oli turvaton olo. Poika kiemurteli, itki, huusi ja kiljui. Mikään ei auttanut. Ei puhuminen, läheisyys eikä silittely. Yritettiin myös lopulta nostaa syliin, mutta siitäkään ei tullut yhtään mitään. Itku oli korvia huumaavaa ja hikikarpalot putoilivat otsaltani siinä turhaa yrittäessäni.

Tunsin itseni alkuun huonoksi. Minkälainen äiti ei saa lastaan nukahtamaan saati rauhoittumaan? Eikö juuri vanhemman tehtävä ole tuoda lohtua ja levollinen mieli? Missään oppaissa ei kerrottu, miten tällaisissa tilanteissa tulisi toimia. Kyyneleet polttelivat silmissä samalla, kun mielikuvassa hakkasin päätäni seinään ja soimasin itseäni. Hetken ryvin epätoivossa, kunnes tajusin jotakin. Ehkä tämä ei olekaan äitin eikä isän tehtävä. Eikö sairaaloissa ole ne hoitajat juuri sitä varten, että he hoitavat nuo kokeet? Ei sitä tavallisella tallaajalla ole valmiuksia ja taitoja toimia yhtäkkiä tällaisessa tilanteessa.

Sanoin hoitajalle, että homma taitaa toimia paremmin, jos me poistuisimme paikalta. Tämä oli samaa mieltä ja niin me lähdimme. Omatunto soimaten kävelin odotushuoneeseen kuunnellen maailman tärkeimmäin ihmisen tuskaa. "Apuaaaa", se poika siellä kiljui.

Olimme olleet miehen kanssa päälle puoli tuntia huoneessa ilman muutosta, mutta melkein heti poistuttuamme, Topi hiljeni. Ne olivat silti elämäni pisimpiä minuutteja. Kävin päässäni paniikissa kaikki vaihtoehdot läpi. Jos lähtisimme vain kotiin? Jos pakenisin pois ja juoksisin mahdollisimman kauas? Samalla myös pelkäsin, että hoitaja lähettäisi meidät kotiin ja pyytäisi tulemaan toiste uudelleen.

Parikymmentä minuuttia poju oli unessa, kunnes meidän piti hänet herätellä. Sikeästä ERITTÄIN syvästä unesta on jotenkin karua herättää ketään. Kokeeseen kuitenkin kuului testit, jotka tehdään valveilla eli valon vilkkumiset ja muut. Siinä olikin taas homma saada poika katsomaan kohti kirkasta välkkymistä. Onneksi rauhoituttuaan testi saatiin onnistuneesti tehtyä ja poika tuijotteli nätisti lamppuun.

Se on nyt takana, mutta arvet se jätti. Varmaan ensimmäinen kerta ikinä, kun tunnen itseni todella pieneksi ja riittämättömäksi.
Hyi. Kamala tunne.

Testin jälkeen poika onneksi hymyili reippaasti!

Kaikki vaan sairastaa..

Niinpä. Tämän vuotinen syksy alkoikin sitten ihan surkeasti. Sairauksia, räkää, ambulanssia ja lastenklinikkaa. Miten yksi perhe voi olla näin epäonninen?!

Mies kävi siis viime kuun lopulla leikkauksessa ja on ollut siitä toipumassa kotona useamman viikon. Topilla todettiin yliherkkyys hyttysiin, joista poika sai isot tulehdukset niskaansa ja jalkaan. Sen lisäksi tuli vielä se poissaolo -kohtaus, joka ilmeisesti pääsi uusimaan lyhyempänä versiona.

Eihän tämän kaiken päälle voinut mitenkään välttyä kausiflunssalta. Alkuun pärski poika, sitten menin tukkoon minä. Pää pyörällä suuntasin kuitenkin viime sunnuntaina töihin Duactin voimalla ja töistä palatessa alkoi kummallinen vatsakipu. Kipu ei tuntunut suolistossa eikä vatsalaukussa, vaan jossakin oikealla. Ensimmäinen kipukohtaus tuntui samalta, kun olisin ollut synnyttämään lähdössä. Paineentunne, supistusmaiset kivut ja terävät vihlaisut. Kotona menin nukkumaan särkylääkkeiden avulla ja aamulla heräsin sitten kuolemaan. En muista toisesta kipukohtauksesta juuri mitään. Makasin kylpyhuoneen lattialla, koska lattialämmitys tuntui mukavalta. Pyörin puoliksi tajuttomana ja tuskissani hikoilin samalla. Muistan tämän kaiken pätkissä, kuten senkin, että oksensin kivusta. Lopulta nukahdin lattialle ja heräsin myöhemmin suhteellisen kivuttomana. 

Soitin samantien terveysasemalle ja työterveyteen. Kummassakaan ei ollut vapaita aikoja, joten sain luvan tulla käymään hoitajan luona. Jokainen askel ja tärähdys sattui, vatsaa vihloi koko ajan. Hoitaja mittasi tulehdusarvot, jotka olivat hieman koholla ja varasi seuraavalle aamulle ajan lääkärille. 

Kotiin. Kärsimistä. Uusi yö. Lääkäriin.

Lekuri teki kaikki tutkimukset ja paineli mahaa. Henki salpautui, kun käsi tuli oikealle alamahalle. Sain taas marssia mittauttamaan tulehdusarvoja, jotka olivat hieman nousseet. Eihän siinä sitten auttanut, kun lähteä Meilahteen kirurgisen päivystykseen. 

Päivystyksessä vierähti koko päivä. En saanut syödä enkä juoda mitään. Jouduin myös istumaan odotustilassa todella epämukavalla penkillä. Olin itse huolissani verensokeristani, mutta hoitaja ei uskonut sen kovin äkkiä laskevan. (Verensokeri oli tällöin 18.7!) Hetkeä myöhemmin tuttu tunne kuitenkin alkoi leviämään kroppaani ja kävin mittauttamassa sokerit. Tulos oli 2.6 ja meillä tulikin aika kiire siirtyä sänkypaikalle. Tippa käteen ja odottelu jatkui. 

Meilahdessa he epäilivät virtsakiviä, joten ultran sijasta menin TT-kuvaan. Kuvien lausumisessa meni yli 3 tuntia eikä niissä näkynyt mitään vikaa. Paitsi, että oikeassa munasarjassani näkyi kysta. Lääkäri kysyi, että haluaisinko jäädä kipujen takia heille tarkkailuun yön yli vai siirtyä heti Kätilöopistolle. Vaikea varmaan arvata mitä halusin.. Tilattiin sitten ambulanssi ja ehkä elämäni omituisin matka alkoi. En koskaan ole ollut hätäajoneuvon kyydissä ja jostakin syystä hävetti kamalasti olla siellä. Tippaa ei kuitenkaan voitu irroittaa, joten sillä oli mentävä.

Kättärillä tuli taas odoteltua tovi, mutta yllättävän nopeasti pääsin ultraan. Lääkäri oli mukava nainen, joka kyseli paljon muutenkin meidän lapsettomuus taustoista. Olen iloinen, että ultraääni tehtiin. Syy löytyi. Puhjennut kysta oikeassa munasarjassa. Munasarjan alla näkyi nestettä, josta diagnoosi pääteltiin. Kaikki sopivat myös oireisiin. Ei siis mitään vakavaa ja pahin oli jo takana. 

Täytyy sanoa, että surkean päivän päätteeksi sain myös aiheen hymyillä. Munasarjat tuli tarkistettua kunnolla eikä niissä näkynyt ulkoisesti mitään syytä lapsettomuudelle. Siistit, puhtaat ja toimivan oloiset. Oikealla näkyi myös keltarauhasen aiheuttama rakkula, joka saattaa tulla ovulaation jälkeen. Lääkäri selitti, että se joskus nousee sinne auttamaan raskauden alussa keltarauhashormonin ylläpitoa ja surkastuu pois, jos raskaus ei ala. Olen tikuttanut päälle viikko sitten ovulaation ja lekuri sanoi rakkulan tukevan sitä teoriaa, että ovis tosiaan olisi tapahtunut. Toki voi olla vielä hormonaalista vikaa tai munasolut huonoja, mutta edes joitakin syitä on nyt suljettu pois. Helpottavaa saada vihdoin edes joitakin vastauksia.

On nämä naisen kroppaan liittyvät asiat joskus hankalia ja ärsyttäviä. Tulee kystia, jotka puhkeaa tai esiintyy sekundääristä lapsettomuutta. Pääasia kuitenkin, että tällä kertaa selvisin ilman leikkausta ja pääsin kotiin.

Hiljaista on blogissa tosiaan ollut, mutta toivottavasti postaustahti taas kiihtyy parantumisen myötä. Olen kovasti kaivannut tänne kirjoittelemaan, mutta kipeänä ei jaksa. Luulin pikkuhiljaa parantuvani, mutta nyt sitten korva on tuhottoman kipeä. Korvatulehdus? Jippii.

Mitä teille kuuluu? Oletteko selvinneet sairastamatta syksyn aloituksesta?

Terkkuja Topilta!

Neljä minuuttia

Joka äidin painajainen. Kun maailma pysähtyy. Sydän jättää lyömättä pari kertaa. Ja vielä muita kliseisiä lausahduksia.

Maanantai alkoi loistavasti. Lähdettiin ystävän kanssa pyörähtämään Stockalla Helsingissä, Rodinin kiilto silmissä. Olihan se pakko hyödyntää pojan kummisedän kanta-asiakkuus ja ostaa Panda Jumpsuit hintaan 48e. (Ovh 61e) 

Pyörittiin miesten puolella, lasten puolella ja lelujen luona. Käytiin Hesessä syömässä ja petyttiin, kun sieltä ei saanut limua. Mitä hamppari on ilman limua?!

Ihan kaikkea ei löytynyt, joten suunnattiin seuraavaksi Itiksen Stockalle kaverin autolla, jossa on tullut viime viikkoina vietettyä erittäin paljon aikaa. Töistä kotiin, töihin, Vantaalle.. kiertoajelu Helsingissä, mäkkiin ja ostoksille. Naureskeltiin kaverin kanssa, että meillähän on melkein kuin oma kuljettaja. 

Päivä venyi lopulta jälleen ihan kamalan pitkäksi ja pysähdyttiin ostamaan pojalle Jungle Juice Barista iso smoothie. Ne muuten tehdään suoraan hedelmistä paikan päällä! Poika istuskeli rattaissa imeskellen juomaansa ja me väsyneenä hihitellen etsittiin tietä takaisin auton luokse. Kukaan ei kiinnittänyt pahemmin huomiota poikaan, koska toinen oli niin rauhallisen sekä tyytyväisen oloinen.

Autolla huomasin, että pojan kädet vapisevat ja nappasin juoman pois. Ajattelin tietenkin, että toisella on vain kylmä. Nostin pojun rattaista syliini ja ihmettelin, kun mikään paikka ei tuntunut viileältä eikä ihokaan ollut kananlihalla. Ei kylmä, ei kuuma.. mitä ihmettä. 

Vapina lisääntyi pikkuhiljaa ja alkoi äitymään pahemmaksi. Sanoin jo heti alussa, että tässä on nyt jotakin mätää. Mies ei vielä siinä vaiheessa huomannut mitään ja kaverikin istahti kuljettajan paikalle. Poika valahti sylissäni hervottomaksi ja tuntui, kun lihakset olisivat sätkineet itsekseen. Ystävä hyppäsi autosta ja tuli katsomaan tilannetta. Kaverin ilme kasvoilla muuttui radikaalisti ja siitä tiesin, että olin oikeassa. Nyt on hätä.

Seuraavat tapahtumat tuntuvat unelta. Eihän näin voinut käydä?

En osannut toimia. Seisoin typeränä paikoillani. Aivot tuntuivat puuroutuneen. Mitä nyt tapahtuu. Pitääkö soittaa jonnekin. Onko tämä totta.

Kaveri loikkasi luokseni ja nappasi pojan sylistäni. Hän puhutteli ja yritti saada kontaktia ihan turhaan. Poika tuijotti tyhjyyteen ja oli jossakin ihan muualla. Katsoin aivot lukossa edessäni tapahtuvaa kauhunäytelmää. Yhtäkkiä havahduin siihen, että poika oli taas sylissäni ja kaveri puhui puhelimessa. 

Silloin aloin toimimaan. Puhuin pojalle ja huomasin, että jäntevyys oli palautumassa. Pyysin toistamaan sanoja, yritin saada kontaktia. Aikaa kului ja pikkuhiljaa vapinakin väheni.

Katsekontakti. Mikä ihana hetki. Noin sekunnin ajan olin kuvitellut, että nytkö se menee ja kuolee. Onneksi tällaiset ajatukset jäävät herkästi pois, kun on tärkeämpiäkin asioita mihin keskittyä.

Aloin pyytelemään poikaa sanomaan sanoja. Jossakin vaiheessa tämän kasvoille tuli hämmästynyt ilme ja suukin alkoi liikkumaan. Hauvan sijasta suusta tuli kuitenkin pelkkä epämääräinen korinan ja mörinän sekoitus. Näin jatkui monta kertaa. 

Puhelimesta oli saatu ohjeet, että hypättäisiin autoon ja kiidettäisiin sairaalaan. Kohtaus oli laukeamassa ja olisimme kuitenkin nopeammin omalla kyydillä perillä. Automatkan aikana pojan puhe alkoi toimimaan ja tämä huuteli litanjassa sanoja, joita pyydettiin toistamaan aiemmin.

Lastenklinikalle päästessä kohtaus oli kokonaan ohi. Meidät siirrettiin kuitenkin samantien sairaalan puolelle, jossa päästiin lastenlääkärin ja neurologin tutkimuksiin. Verikoekin napattiin ja poika ei muuten itkenyt yhdessäkään tutkimuksessa! Kai se kaikki oli liian mielenkiintoista..

Välitöntä hätää ei ollut ja vietettiin useampi tunti sairaalassa. Kokeissa ei näkynyt hälyttävää, joten pitkän pohdinnan päätteeksi meidät kotiutettiin kohtauslääkkeen kanssa.

Kahden viikon sisällä tulee kutsu aivosähkökäyrään ja muutaman kuukauden sisällä päästään jonojen ohi pään magneettikuvaan. Ahdistaa. Pienen lapsen nukutus saa pelon heräämään sisälläni. 

Mitään tuloksia ei siis ole. Vielä me täällä ihmetellään ja säikähdellään jokaista käden vapinaa.

On jotenkin aika tunnoton olo. Ei osaa olla liian kauhuissaan, ei itketä eikä ainakaan naurata. Sitä vain odottelee ja mietiskelee niin paljon, kun pää sallii. Etenkin toivoo, että tämä oli tässä. 

Neljä minuuttia poika oli poissa tästä maailmasta. Eiköhän se ollut tarpeeksi tähän elämään. Ei enää koskaan, kiitos.

Kun äitiä ei kuunnella

Topilla tuntuu  olevan tapa sairastaa kerran vuodessa syksyllä. Tasan vuosi sitten taisteltiin 4 viikkoa kestävää pöpöä vastaan ja nyt on taas uusi vaiva riesana. Aina niin terve lapsi on siis kipeänä tällä hetkellä.

Onneksi sairastaminen ei vaikuta mielialaan.

Kaikki alkoi reissun jälkeen ilmestyneistä paukamista. Ne eivät näyttäneet minkään tavallisen hyttysen puremilta, vaan pikemmin esimerkiksi ampiaisen. Tosin olisin ihan varmana nähnyt ja kuullut, jos sellainen olisi päättänyt iskeä kyntensä poikaan. Ensin huomasin niskassa ison finnimäisen näpyn ja hetken päästä pohkeessa.


Olin hieman stressaantunut  asiasta ja kyselin niistä monelta. Yritin rauhoitella hälyttävää ajatusta, joka takaraivossa kiljui. Ne ovat vain ötökän puremia..



Sitten nousi yllättäen kuume ilman mitään oiretta. Olin nostamassa poikaa syömään, kun järkytyin siitä lämmön määrästä. 40 asteen kuume kesti kolmisen päivää ja kielloista huolimatta roudasin pojan lääkäriin.


Korvissa ei mitään, kurkku täysin kunnossa ja yleiskunto hyvä. Lääkäri ei edes suostunut katsomaan näppylöitä. Vilkaisi ohimennen niskassa olevaa ja totesi, että "varmaan joku ötökkä."


Vaisto silti aina varoittaa. Se kuuluisa äidinvaisto!

Olimme eilen rapujuhlissa, kun poika alkoi valittamaan pipiään. Rasvasimme jo pari viikkoa vanhoja näppyjä jälleen kerran ja jatkettiin iltaa. Muutaman tunnin päästä vaippaa vaihtaessa jalassa odotti järkyttävä näky. Näppy oli kerännyt ympärilleen valkoisen valtavan alueen, joka punoitti räikeästi ympäriltä. Kamalinta oli se, että koko jälki sykki ihon läpi ja oli tulikuuma.

Heitettiin kamat kasaan ja kirjaimellisesti juostiin Jorviin päivystykseen. Meidät otettiin heti sisään ja päästiin lauantai ruuhkasta huolimatta alle puolessa tunnissa lekurille.


Ikävä tulehdus jalassa. Saatiin lääkkeet kouraan ja käsky palata sunnuntaina, jos pahenee. Sen verran paha tuo jalka on, että alueen on edes vähän parannuttava maanantaihin tai sitten täytyy myös lähteä uudestaan lekuriin.


Päästiin kotiin kaverin kyydillä apteekin kautta. Suihkun jälkeen poika sai antibioottinsa, joista nousi laikkuja naamaan. Tässä nyt sit seurataan, että pitääkö käydä lääkkeetkin vaihtamassa.



Olin suunnitellut  kirjoittavani moonta postausta, mutta tällaista nyt tällä kertaa.


Toivotaan, että lääkitys tepsii.

Kaikki kaatuu niskaan..

Tiedättekö sen tunteen, kun jo pitkään kalvaneet jutut pikkuasioiden kera kaatuvat samalla kertaa niskaan?

Tällä hetkellä tekisi mieli ostaa menolippu Saharaan ja kadota omasta elämästään kokonaan. Autiomaassa voisi istua yksin palmun alla ja huutaa lujaa ilman, että kukaan kuulee.

Ehkä perimmäisenä asiana tässä tämän hetkisessä ahdistuksessa on se kirottu vauvakuume. Sielu janoaa jotakin niin paljon, että ymmärrys ei riitä. Järki sanoo ei, sydän huutaa kyllä! 10kk olen jo käsitellyt näitä ristiriitaisia tunteita ja tällä hetkellä jäljellä on vain huoli sekä pelko.

Ensimmäiselle lapselle aikanaan annoimme mahdollisuuden tulla jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Olimme käytännössä lapsia, naiiveja teinejä vielä. Emme ymmärtäneet paljoakaan vastuusta, heittäydyimme vaan.

1.5v meni ja testasin varmaan sata tikkua läpi. En kehdannut myöntää kenellekään, että vauva on haaveissa. Ajattelin, että meidän toiveet tuomitaan typeriksi. En oikeastaan tiennyt edes mitä kaivata, tiesin vain, että halusin vauvan.

Sen puolentoista vuoden jälkeen päätin lähteä töihin ja hankimme myös koiranpennun. Vauvahaave lipui pois mielestä ja aloitin ehkäisyn. Muutimme asumisoikeusasuntoon, molemmilla oli vakkarityöt ja taloudellinen tilanne todella hyvä. Yhtäkkiä testi näyttikin plussaa raskausviikolla 9. Itkin, koska tulevaisuus pelotti. En ollutkaan enää valmis. Raskaus onneksi kasvatti ymmärtämään enemmän, puhumattakaan siitä, kun meidän pieni poikamme syntyi ja taipaleemme vanhemmiksi alkoi.

Jälkeenpäin ajateltuna se tilanne oli aivan erilainen kuin tämä. Nyt tiedän äitiydesta, vastuusta ja vauvoista. Tiedän miten upeaa kaikki voi olla. Sen lisäksi taidan nykyään omistaa super hormonit... Tätä vauvakuumetta, joka nyt vallitsee voisi kutsua jo sairaudeksi. Kivut ovat ainakin suuret.

Monta kuukautta toivomista, rukoilua ja pettymyksen karvaita kyyneliä. Meinasin suurinpiirtein seota rakkaudesta johonkin, joka ei ollut saanut vielä alkuansa.

Sitten päätin, että nyt riittää. Tämä asia jää tähän ja aion unohtaa kaiken. Topi on tässä elämässä nyt ja aion keskittyä poikaan täysillä. Tätä päätöstä seurasi kaksi viivaa tikussa. Toivo paremmasta huomisesta. Olin helpottunut ja onnellinen. Hetken aikaa...

Vuoto alkoi muutaman päivän päästä ja en edes löydä sanoja sille, miltä silloin tuntui. Maailma kääntyi ylösalaisin. Juuri, kun sain ripauksen toivoa, kaikki pyyhkäistiin pois. Ja voinko nyt unohtaa? En, se on mahdotonta. Vauvakuume jäytää vain kahta kauheammin sisustani.

Tuosta tapahtumasta lähtien kaikki on tuntunut kaatuvan ja menevän pieleen.

Sillä hetkellä olisin tarvinnut eniten ystävän tukea. Mitä sain? Vihaa, syyttelyä vääristä asioista ja kiukuttelua. Sen kaiken päälle en olisi jaksanut kokea muuta kurjuutta.

Nyt elän pelossa. Huoli on suuri ja elän varoen. Stressaan.


Näiden isompien huolien ohelle on tullut vähän pienempiäkin. Topi on sairastanut viimeiset kolme viikkoa ainakin. On ollut flunssaa, 39 asteen kuumetta, kaksi korvatulehdusta, atopiaa, vaippa-allergiaa sekä maitoherkkyyttä.

Koko ajan on joku asia, miksi pojan on paha olla. Kun Topiin koskee, niin koskee myös tähän äitiin. Riittämättömyyden tunne, kun ei pysty auttamaan on valtava!

Kaiken tämän stressin päälle tulee vielä ne pikkuruiset ärsyttävät sattumukset. Pesukone syö uudet lempisukat riekaleiksi eikä meinaa toimia, kännykän akku ei pidä, netti ei toimi, sähkökatkos ainoana yhteisenä vapaa iltana, ulkomaan tilauksesta veloitetaan reilu 20e liikaa, bussilakko hankaloittaa töistä kotiinpääsyä, rattaisiin kaatuu 200ml maitoa, bussit tulevat liian aikaisin ja missataan ne, ruoan tärkein ainesosa puuttuu juuri sinä päivänä kun kaupat ovat kiinni jne jne.. Luottelossa oli vain lähiaikojen tapahtumat.

Tällä hetkellä piinaa loputon väsymys. Tuntuu, ettei mikään unimäärä riitä. Väsyttää joka hetki, joka paikassa. Liittyy varmaan stressiin.

Kuten sanoin.. tekisipä mieli ostaa menolippu Saharaan. Onneksi se on vain tunne ja kaikki helpottaa ajan kanssa kyllä taas.

Pakko ajatella positiivisesti; näin kamalan epäonnen jälkeen on tapahduttava jotakin hemmetin hyvää!!

"Otan vastaan sen mitä elämä antaa.."

"Onneksi on olemassa joku, joka hymyilee vaikka kaikkien puolesta.."

"Riittävä uni auttaa aina.."

"Arkisista asioista pitää osata tehdä hauskoja.."

"Ulkoilu piristää mieltä ja tukee hyvää oloa.."

"Ei pidä antaa periksi liian helposti.."

"Onneksi en ole yksin kulkemassa tätä matkaa.."

Heihei kuume ja tervetuloa kestovaipat!

Kyllä ne asiat järjestyy ja taudit taltutetaan. Eilisestä asti Topi on voinut aina vaan paremmin, tänään ei ole ollut kuumettakaan enää. Masu on ollut kyllä sekaisin varmaan antibiootista ja peppu edelleen kamalassa kunnossa.


Topi on pikkuhiljaa enemmän jaksanut taas leikkiä, touhuta ja riehuakin. Kyllä on helpottavaa nähdä, että toisella on taas parempi olla.

Topi edelleen vasta harjoittelee kävelemistä.

Lastenohjelmat kiinnostavat nykyään jo vähän enemmän.

Taudille kyytiä!

Oma väsymys on ollut kyllä jäätävä. En edelleenkään tiedä miksi, kun Topikin on yönsä nukkunut hyvin omassa huoneessaan. Ehkä se on joku stressi, joka puskee päälle lapsen sairastaessa. Vielä eilen Topi heräsi aamulla itkuisena, mutta tänään jo kuului onneksi normaalia huhuilua seinän takaata. Kävin hakemassa pojan seitsemän aikoihin viereeni, johon se simahti kirjaimellisesti heti. Tuli sitten nukuttua klo 12 asti!! Enää ei väsytä! Aika pitkät unet poikakin sai vetäistyä, kun nukkui klo 20-12 välin parilla pikaisella heräämisellä.

Eilinen aamumaito vedettiin vielä surkealla naamalla.

Tänään oli jo rennompi meininki... :D

Parhautta on nukkua pitkälle aamuun vauva kainalossa♡

Helpottavaa siis, että tauti jo hellittää. Kurjaa silti, että ihon kanssa oleva ongelma pysyy. Peppu on niin rikki, että vaipassa on usein vertakin hankautuneena. Vaipanvaihto on kamalaa huutoa eikä mikään rasva tunnu auttavan..

Tein eilen lopulta sitten tärkeän päätöksen; me siirrytään kestoiluun. Topin potalle oppiminen on hidasta enkä voi toista siihen painostaa. Jotakin silti on tehtävä, koska tuo vaippa-allergia on ihan kamala.

Miksi uskon vaivan johtuvan vaipoista?

Ensinnäkin itse olen aikanaan kärsinyt samassa iässä vaippa-allergiasta ja oikeastaan kärsin vieläkin. En kestä mitään siteitä kuukautisten aikaan. Sen lisäksi ihottuma on aina helpottanut aluksi vaippamerkkiä vaihtamalla. Nyt on käyty kaikki merkit läpi eikä yksikään niistä enää sovi. Joten uskon vakaasti ongelman olevan niissä vaipoissa.

Pakkasin siis eilen kimpsut ja kampsut valmiiksi, jotta voitaisiin lähteä kirppikselle etsimään kestoja. Jätin Topin huoneeseensa leikkimään ja palatessani odotti maailman suloisin näky. Topi oli mönkinyt norsun kainaloon nukkumaan peppu pystyssä. Voiko olla söpömpää?♡

Aikansa toinen siinä veteli hirsiä, kunnes heräsi tyytyväisenä. Sitten puin meille päälle ja lähdettiin. Oli mukava kyllä päästä ulos pitkästä aikaa. Topikin oli onnessaan, kun sai touhuta muiden lasten kanssa kirpparilla. (Korvatulehdus ei tartu!) Kävi muutenkin ihan loistava 'mäihä' ja joku myi pöydässään UUSIA one size vaippoja imuineen. Kuviot, värit ja matsku olivat plussaa. Maksoin vaipoista 8e/kpl ja ostin kyllä myös tyttöjen väriset. Ne on vaan kuitenkin vaippoja!

Valmiina lähtöön!

Tervetuloa kotiin uudet vaipat!

Ostin kirpparilta Topille myös yövalon, joka heittää tähtiä huoneeseen.

Kotimatkalla sai ihailla taas maisemia!
Rakastan syksyn synkkyyden ja värien suhdetta.
 Se on sanoinkuvaamattoman kaunista!

Tänään herättyämme vasta silloin kahdentoista aikoihin, todettiin ikkunasta ulos katsomalla, että taidetaan olla kotona koko päivä. Koiran heitin pihalle touhuamaan ja muuten sitten leikimme sekä ihmettelimme ajankulua. Tuli myös pyykattua poikkeuksellisesti keskellä viikkoa! Ahkeraa!

Sumu nousemassa.

"Onks pakko olla ulkona, jos haluaakin vaan makaa sohvalla maha kohti kattoa!?"

Ehkä hyvä näin. Saatiin ainakin rauhassa kokeiltua noita kestovaippoja ja tehtyä suunnitelma operaatio pyllynhoitoon. Siitä tuli mielestäni ihan toimiva ja helposti noudatettava!

1. Vaippa pois ja pyllylle öjyä, jotta vesipesu ei kirvellä niin paljoa.

2. Pesu tapahtuu suihkussa, koska en vain saa tuota poikaa mahtumaan
enään lavuaariin.

3. Pyyhe odottaa valmiina naulakossa suihkun lähettyvillä.

4. Kestovaippa sekä imut huuhdotaan vedellä vessanpöntön yllä ja heitetään pyllypyyhkeen
kera ämpäriin, jossa on pesupussi valmiina. (Hyvä paikka ämpärille? :D)

5. Jotakin näistä kolmesta rasvasta laitetaan, kun pylly on tarpeeksi kuiva.

6. Puhtaat kestovaipat, imut ja harsot löytyvät pinnasängyn takaa
 kätevästä kangastelineestä.

7. Imut taskun sisälle, vaippa hyvin paikoilleen ja VALMIS.

8. Sitten vain nautitaan mukavasta olosta.

Näin ensimmäisen päivän perusteella voin sanoa, että olen rakastunut kestoiluun. Miksi olen edes ajatellut, että tämä olisi vaikeaa? Miksi olen edes halunnut tunkea sellaisia kamalia kemikaalimyrkkyjä pojan iholle?

Kai se on hyvä herätä asiaan edes tässä vaiheessa! Luontokin on itselleni niin tärkeä asia ja kierrätämme kotona kaiken mahdollisen. (Pahvit, lasin, metallipurkit, lehdet, bio, vaatteet, patterit yms...) Tästä tulee siis uusi asia, jolla voin huomioida luontoa ja vähentää vaippasaasteita. Jipii!

Topin on ollut tosi mukava olla kestoissa. Ne ovat pehmeitä, istuvia sekä tuntuvat kuivilta pissankin jälkeen. Helppo vaihtaa ja pestä. Säästää rahaa loppupeleissä aikalailla!


Suosittelen teille ihan täysillä tätä hommaa. Se ei oikeasti ole niin vaikeaa, kun luulisi! Toistan; säästää luontoa ja lapsen ihoa. Jos haluat vinkkejä, ohjeita tai tsemppiä asiaan niin laita viestiä ihmeessä! Hyvin vähän tiedän vielä aiheesta, mutta voin auttaa ainakin alkuun.

Ja hei.. olen ehkä maailman laiskin ja saamattomin ihminen joskus. Jos tämä onnistuu helposti tältä äidiltä, se onnistuu myös sinulta! :)

Lopuksi pakko todeta, että mitäpä sitä ei tekisi lastensa vuoksi? ♡


PS. Tätä postausta kirjoittaessa poika päätti repäistä kunnolla! Siirsin konetta kauemmaksi pikkutermiitiltä, koska Topilla on yleensä tapana sammuttaa se yllättäen. Tästäpä herra sitten riemastui ja päästi irti tuesta sekä otti kaksi askelta! Wouuu!

Pikkuressu sairastaa..

Topi parani vihdoin ennen viikonloppua muutaman viikon kestäneestä flunssastaan. Sen jälkeen vaivana on ollut ainoastaan rikkinäinen peppuiho.

Eilen aamulla kuitenkin poika heräsi itkuisena ja sekavana. Koko lapsi oli ihan tulikuuma. Sain kainalosta mitattua 38 astetta ja pyllystä 38.5. Lääkäri aikoja ei enää saanut sille päivälle, joten lähdettiin hakemaan apteekista särkylääkettä ja mitosylia peppuun.

Mitosyl on muuten joku tehokas sinkkivoide+öljy yhdistelmä, joka meillä ainakin on tuntunut toimivalta!! Suosittelen lämpimästi!

Illalla kuume nousi jo 39 asteeseen. Poika ei halunnut syödä, huojahteli sylissä ja oli todella raasu. Yönkin nukkui putkeen ja aamulla herättiin vasta kymmenen jälkeen.

Tämän päivän 1 wee neuvola jäi välistä, koska sinne ei sairaita lapsia saisi oikeastaan edes viedä. Topi nukkui melkein koko päivän ja oli muutenkin veltto sekä poissaoleva. Maailman rauhallisin poika on itkeä tihrustanut koko päivän :(

Pipiläinen.

Aika lekuriin oli iltapäivällä. Vasemmassa korvassa todettiin uusi tulehdus. Voi paska. Topi sai uudet antibiootit, reseptin panadoliin ja pimafucortiin (rasva hiivan hoitoon). Lääkäri oli samaa mieltä myös sen suhteen, että siirrytään takaisin korvikkeeseen ja harkitaan kaura/soijajogurtin ottamista käyttöön.

Topin ruokaremontti.

Apteekkireissu maksoi 50 euroa, koska matkaan lähti myös puuduttavia korvatippoja. Pyörähdin Topin nukkuessa hakemassa lisää bodeja, kun ne loppuvat kesken. Kaveria on pakko pitää ilman vaippaa kotona tuon tuskallisen vaippaihottuman takia.

KappAhl ja Lindex

Kotimatkalla Topikin alkoi olemaan normaalimpi ja enemmän oma itsensä. Kotona taas itkettiin, mutta sain pojan myös syömään vihdoin kanaa sekä riisiä.

Upea otos kotimatkalta ♡

Kaupasta haettiin paljon ruokaa kipeälle pienelle ja matkaan tarttui myös nokkamuki. Topi on juonut nyt maitoa ruoalla tavallisesta mukista, mutta näin sitä juomaa päätyy paljon paidalle. Nokkamuki on siis ehkä vähän parempi ratkaisu tähän väliin, kun hörppiminenkin jo hallitaan niin hyvin. Ennen Topi ei suostunut juomaan yhdestäkään nokkiksesta!

Tämmönen tuli kokeiluun.

Supermarketissa oli muuten alennuksessa kylpyankkoja. Osa oli hauskoja vilkkuvia, joten ostin niitä pienen kasan. Topin ensimmäinen joululahja CHECK. Pojalle jokailtainen kylpyhetki tuntuu olevan päivän tärkein juttu ja kylpyleluja tuo pikkuinen rakastaa täydestä sydämestä.

..Ja tiedän, että ennen atoopikkojen ei suositeltu käyvän kylvyssä kovinkaan usein, MUTTA lääkäri tänään nimenomaan sanoi meidän rutiinin olevan hyvä. Puhtaalle iholle ei keräänny niin paljoa bakteeripesäkkeitä, jolloin myöskään iho ei tulehdu niin helposti. Pitää vain muistaa laittaa veteen öljyä ja rasvata poika kunnolla päästä varpaisiin kylvyn jälkeen.

Ankkajengi.

Nyt väsyttää, tekee mieli syödä jääkaappi tyhjäksi ja kuolla sohvalle. Tänään ei tapahtunut mitään rankkaa, mutta kai se on vaan henkisesti niin iso juttu?

Huomenna tulossa juttua Lamazesta ja Rysky-valaasta. Ole kuulolla, koska joku onnekas saa kyseisen lelun itselleen!

Rysky-valas ja kipeä pieni mies

Tänään en ollut superäiti.

Olen usein jo miettinyt, että miten vanhemmat jaksavat hoitaa lapsiaan sairaina. Mitä, jos iskee voimat vievä oksennustauti? Tai joutuu sairaalaan yllättäen?

Tai entä, jos iskee migreenikohtaus?


Olen kärsinyt todella pahasta migreenistä jo nuoresta tytöstä lähtien. Olen saanut reseptin yhteen vahvimmista täsmälääkkeistä, koska aikanaan saatoin kärsiä kohtauksista montakin kertaa viikossa. Satoja lääkkeitä, kymmeniä sairaalareissuja ja monen viikon päänsärkyputkia. Pään magneettikuvausta aivokasvaimen varalta sekä kipua, tuskaa ja kyyneliä.


Jossain vaiheessa, kun aloitin ehkäisyn, migreenikin katosi. Se pysyi poissa monen monta vuotta. En tiedä tarkalleen mistä se johtui, mutta olin vain hiljaa tyytyväinen. Pieniä päänsärkyjä oli, mutta ne nyt sai ajettua pois särkylääkkeillä.

Raskaus toi migreenit taas kuvioihin ja ihan alkuraskaudessa kärsin pahoista kohtauksista. Koko naama saattoi puutua, näkö lähteä ja olin poissaoleva. Ainut lääkitys oli 1000mg panadolia. Olin varma, etten ikinä selviäisi noista tuskaisista säryistä. Aloin ottamaan särkylääkettä säännöllisesti aamuisin herätessäni ja sitä myöten pääsin kohtauksista eroon. Söin lääkkeitä parisen viikkoa, kunnes sain ne lopetettua. Loppuraskauden sitten tunnistin auraoireista HETI, kun kohtaus oli iskemässä ja ennakoimalla vältin pahimmat migreenit.


Migreeni on kamalin kipu maailmassa ja olen sentään ollut sektiossakin. Tämän voi varmasti allekirjoittaa vain sellainen joka oikeasti kärsii vaikeasta migreenistä. Itse yleensä näen auraoireita eli esimerkiksi pienen valopisteen, joka vilahtaa näkökentässä. Jos tämä jää huomaamatta, on helvetti irti. Särky halkoo päätä ihan hullunlailla ja jokainen ääni tuntuu porautuvan aivoihin. Valot sattuvat silmiin ja hajut tekevät heikottavan sekä äklöttävän olon. Säryn jatkuttua jonkun aikaa, mukaan tulee oksentaminen. Heikottava olo tuntuu samalta kuin mahataudin jäljiltä, mutta pahaolo ei helpotu millään. Jossakin vaiheessa tilanne vain laukeaa ja se kaikki kamala on poissa. Jäljelle jää pieni jyskyttävä jälkisärky, joka katoaa seuraavaan aamuun mennessä.


Juuri tuon kivun takia olen miettinyt pärjäämistäni Topin kanssa, jos kohtaus iskee. Hädintuskin edes itseni saan silloin hoidettua. Noh, tänään tuli sitten sekin koettua.


Herättiin Topin kanssa päiväunilta ja huomasin heti rassaavan pistävän kivun oikealla ohimolla. Kävelin hakemaan kaksi buranaa kaapista ja istahdin sohvalle odottamaan vaikutuksen alkamista. Kipu vain paheni entisestään ja kaivelin puhelimen esille. Sain ajan lekurille muutaman tunnin päähän. Muistan, että jo silloin kaikki tuntui utuiselta ja hämärältä. Aika pian halailin jo pönttöä.

En tiedä miten Topi on pärjännyt tunnin ilman äitiä. Muistan kaverin seisoskelleen pönttöä vasten jossakin välissä naureskelemassa ja syljeksimässä. Topille oksentaminen oli vain hauska leikki ja sitä oli niin kivaa matkia.

En muista söikö meistä kumpikaan ennen lähtöä, en muista miten ihmeessä olen saanut vaatteet pojan päälle, en muista mitään sen puhelun jälkeen. Seuraava muistikuva on bussista. Olen köyttänyt Topin valjailla rattaisiin ja raukka kiljuu kurkkusuorana syliin. Bussi on täynnä lapsia ja itse istun niillä välitilan rappusilla huojuen ja oksennusta pidätellen. Perille päästessä syöksytään Topin kanssa pusikkoon ja oksennan hyvän tovin. Topi on hiljentynyt rattaisiin ja ihmettelee putoavia lehtiä.

Päästään terveysasemalle, jossa lukee isolla, että vaunut pitää jättää tuulikaappiin. Hienoa. Roudaan kädet heikotuksesta täristen Topin odotusaulaan ja lasken lattialle. Siinä Topi konttailee, katselee ihmisiä ja harjoittelee seisomista. Itse yritän vain sinnitellä. Ajat ovat myöhässä pahasti ja joudun siirtymään vessaan oksentamaan. Otan Topin mukaan ja inhottaa laskea toinen vessan lattialle odottamaan, mutta mitä muutakaan vaihtoehtoa siinä tilanteessa on? Heitän pojalle kasan käsipapereita revittäväksi, jotta saan oksentaa rauhassa.

Aulaan palatessa en uskalla nostaa Topia syliin, vaan houkuttelen pojun seuraamaan takaisin tuoleille. Istun lattialle ja painan pääni penkkiin. Mietin, että en kestä enää pitkään. Miksi kukaan hoitaja ei tarjoa apuaan vaan kävelee ohi välittämättä?

Joku kumma vaisto lapsissa on, että ne pärjäävät, kun äitiltä loppuu oikeasti virta. Topikin viihtyi koko päivän omissa leikeissään eikä vaatinut syliin, nukutusta tai muutakaan hankalaa. Kun pojalle iski maidon tarve lekuria odotellessa, kävi Topi kaivamassa maitopullon laukusta ja toi sen syliini. Vähän myöhemmin tuo pieni reipas poika kantoi syliini lasisen sosepurkin ja lusikan. Näin jälkeenpäin ajattelen ylpeydellä sitä, kuinka fiksu ja ymmärtäväinen poika Topi jo on!

Lääkäri ei uskaltanut määrätä panadolia vahvempaa viime viikkoisen plussatestin takia. Sain lähetteen huomiselle labraan, jossa testataan raskaus todella tarkalla verikokeella. Samu ehti paikalle juuri, kun pääsin lääkärin huoneeseen ja huokaisin helpotuksesta. Panadolit pysyivät sisällä ja kipu lähti helpottamaan. Vihdoin.


Koen olleeni tänään surkea äiti. En voi sanoa, että olisin superäiti, joka pärjää lapsen kanssa kipeänäkin. Miten te pärjäätte, kun melkein tajuttomuustila iskee?

Mielestäni pitäisi olla joku tapa saada apua tällaisissa tilanteissa. Mielestäni terveysasemalla pitäisi olla joku ihminen, joka auttaisi edes vähän. Koska ihan oikeasti olin niin poissa tästä maailmasta, että tuntuu vieläkin kurjalta Topin puolesta.

Miksi? Loppujenlopuksi poika sai kuitenkin vaatteet päällensä, ruokaa mahaansa ja viihtyi omissa leikeissään. Ehkä sittenkin pärjäsin ihan hyvin?

Mutta pärjäänkö seuraavalla kerralla?

Pitkän päivän päätteeksi keksi palkinnoksi reippaalle pikkumiehelle. Namnam!

Pienen pojan lomakivaa

Pari kommenttia olen jo lukenut liittyen kamalan tylsiin vaatepostauksiin. Ymmärrän ihan oikeasti, että te kaipaatte jo muutakin juttua tänne. Siinä on vain sellainen asia, että meillä on kesäloma ja tulee tehtyä paljon ja vietettyä aikaa perheen kanssa. Vaatepostaukset on niin helppo ja nopea tehdä, että olen niitä siksi nyt päivittänyt enemmän. Kyllä sitä kunnon juttua alkaa taas tulemaan, kun arki koittaa. Siihen asti toivon hieman jaksamista ja malttamista. Sitäpaitsi.. tämä on minun blogini ja koen kirjoittajana etuoikeuden valita aiheet, joista postaan. Ymmärrän tietenkin, ettei kaikki tykkää niistä. Mutta aina saa antaa palautetta tai painaa ruksia, jos ei miellytä. Näin sadannen kerran sanottu nyt.

Anyway, tässä teille nyt sitten hieman erilainen postaus. Nimittäin kuvia meidän lomatouhuista. Meillä oli monta kivaa puuhaa vapaille, mutta vasta kaksi on toteutettu. Linnanmäki. Sealife, Seurasaari, Korkeasaari, Heureka ja Serena olisi vielä listalla. Kaikkia emme siis aio todellakaan tehdä, mutta osa noista olisi ihan jees! Tuntuu vaan, että kesä alkaa olemaan lopussa ja nuo sateet estävät suurimman osan tekemisistä.

Noin viikko sitten Topi sairasti vauvarokon. Ensin tuli muutaman päivän kestävä noin 38 asteen kuume ja limaisuus. Ajattelin siis, että kyseessä olisi tietenkin flunssa. Kuume laski ja parin päivän päästä melkein säikähdin, kun naamaan alkoi nousemaan punaista ihottuman näköistä näppylää. Se sitten levisikin joka paikkaan ja pysyi itsepintaisesti muutaman päivän. Noh, ainakin on yksi tauti vähemmän sairastettavana. Kipeänä olo verotti siis muutaman päivän lomatouhuista.

Alkuviikosta, kun Topi oli tervehtynyt kuumeesta (Tautihan tartuttaa vain kuumejakson aikana!) ja vaikutti hyvin voivalta näppylöitä lukuunottamatta, vierailimme leikkipaikassa. Helsingissä on HopLopin tapainen sisähuvipaikka lapsille ja sinne on ilmainen pääsy alle 1-vuotiailta sekä vanhemmilta. Paikassa on tarjolla myös ilmaisia Muksun näytteitä sekä Muumi-vaippoja.

Syksyisen sään takia laitoin ensimmäistä kertaa villapaidan päälle reissuun ja se tuntui suloisen ihanalle ihoa vasten. Hiuksia en laiskana jaksa oikeastaan IKINÄ laittaa kiinni, mutta meikkasin sen vastapainoksi kevyesti. Syksyllä voi käyttää hyvällä omalla tunnolla sipaisun meikkivoidetta ihoa tasoittamaan sekä ripsaria.

Topille laitoin pipon päähän, koska oli oikeasti aika viileää. Sisävaatteiden päälle oli pakko etsiä takki ja nappasin tuon ihanan kirpparilta löytämäni takin naulakosta. Asua koristamaan laitettiin Nalle Puh -kengät, jotka ovat kyllä hieman vielä isot, vaikka ovatkin kokoa 19. Sisävaatteeksi oli pakko valita jokin tumma asu, jonka kanssa olisi helppo peuhata ja möyriä eteenpäin. Valitsin jumpsuitin, koska nehän eivät tunnetusti nouse korviin tai putoa nilkkoihin. Newbien jumppis oli tarpeeksi tumma, ettei siinä näkyisi lattiapöly. 

Kun päästiin paikalle, oli pojan ilme näkemisen arvoinen! Hämmästynyt tuijotus silmät pyöreinä toi äidin ja iskän sisälle lämpimän hehkun. Vissiin tuo värikäs ja ihmeellinen maailma upposi suoraan pojan sydämeen. No kukapa lapsi ei tykkäisi? Oli pomppulinnoja, pallomeriä, kiipeilytelineitä, hiekkalaatikkoa ja ajorata..

Ihan ei pomppiminen vielä onnistu, mutta ainakin on mukava paikka ryömiä.

Kukkulan kunkku!

Näin mennään suojatietä pitkin tien yli  ;)

Topi kokeili laskea naama edellä vauvojen liukumäestä ja se sujui loistavasti.

Poika olisi kovasti halunnut ottaa tuon nuolen mukaansa, mutta hitsiläinen ei irronnut maasta.

Muut ihmiset kiinnostivat kovasti.

Tämä tunneli arvelutti pitkään.

Uskalsi!

Taisi olla vähän liian pieni poika vielä tähän pyörään..

Tämä olikin sitten tosi kiva juttu!

"Kattokaa kaikki, ku mä osaan!"

Ihaaana pallomeri.

Hullut laski tosta!

Topi tosin ei tajunnut yhtään mitään tapahtuneesta.

Tästä Topi kiipesi IHAN itse ylös ja alaskin vielä - ilman muksahduksia.

Käytiin me discohuoneessakin kurkkaamassa valopalloja.

Äiskä ja Iskä kulutti liikaa kaloreita, joten asia piti korjata tällaisilla herkuilla.

Illaksi päästiin kotiin rentoutumaan villapaidat päällä, ikkunan takana vallitessa syksyinen ilma!

Leikkipäivää seurasi sitten uintipäivä. Halusimme hieman erikoisemman uintireissun, joten suuntasimme Vantaalle Kauppakeskus Jumbon kupeessa sijaitsevaan kylpylään; Flamingo Spa. Hintaa reissulle tuli aika paljon, mutta meidän perheessä ei tulla kesäpuuhissa kitsastelemaan. Oli hauskaa itsekin päästä uimaan kunnolla altaissa, joissa kaikissa oli lämmintä vettä. Kylpylässä on myös erilaisia vesiliukumäkiä, joissa käytiin Samun kanssa vuorotelleen. Topi jaksoi uida kokonaiset kaksi tuntia!! 

Kuvaa koko kylpylästä.

Lasten-allas.

Tätä vesiliukumäkeä pääsi Topikin kokeilemaan.

Topi vilkuttelee rattaista äitille.

Poskissa näkyy vähän vielä vauvarokon jälkiä.

Voiko kellään olla noin kauniit silmät ja PITKÄT ripset?  <3

Olipa vaikea saada kuva, jossa näyttäisin järkevältä ja Topi olisi paikallaan.
Noh tämmönen saa kelvata.

Pieni rakas uimaripoika! 

Tyytyväinen vauva!

Loppuun vielä hieman leikkimistä. Poika tajus nyt ekaa kertaa siirrellä noita "helmiä".

Täytyy sanoa, että hyviä reissuja oli ja pienellä miehellä on ollut mukavaa!

Joku voisi sanoa, että ei tämän ikäisen kanssa kannata tehdä tällaisia asioita, koska se on liian pieni tajuamaan. Se joka näin sanoo, ei varmaan ole koskaan nähnyt onnesta soikean pienen lapsen ilmettä tällaisten touhujen lomassa.

Oletteko te puuhanneet samanlaisia asioita alle vuoden ikäisen kanssa?

Ps. Puolet on järkällä otettuja kuvia ja puolet kännykällä. Surkean valon takia; osa on heilahtaneita.