Sananhelinää

Tällä hetkellä normaaleista asioista kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Tuntuu oudolta ja jotenkin jopa vähän "turhalta" höpöttää joistakin vaatteista. Jos totta puhutaan, meidän vaatteet lojuu itseasiassa isossa läjässä sängyllä. Koko kämppä tuntuu kantavan samaa teemaa; jättimäinen sekasorto. Topin lelut hengaa lattioilla, keittiössä on useamman ruoanlaiton jäljet, yksittäisiä sukkia löytyy sieltä täältä ja imuriinkin pitäisi tarttua. Tavallaan voisin sanoa, että elämä täällä on pysähtynyt. Se ei kuitenkaan pitäisi paikkaansa. Elämä jatkuu entiseen malliinsa ja se pysähtyneisyys löytyy vain oman pään sisältä. 

Nyt ymmärrän hyvin sen, että ihminen tarvitsee vaikeilla hetkillä toisten ihmisten tukea. Elämä on muuttunut radikaalisti ja pystyn kyllä suoriutumaan pakollisista asioista. Saan hoidettua lapsen, itseni ja koiran, mutta kaikki ylimääräinen putoaa samantien pois "to do" -listalta. Kieltämättä tiskaaminen ei heti ekana ole se, mitä tekee mieli tehdä. Sitä haluaa vain elää hetkessä ja yrittää pysyä "järjissään".

Tulen varmaan jokseenkin purkamaan sekavia ajatuksiani tänne ja meidän kuulumisia. Pikkuhiljaa ajan kuluessa päästään muidenkin asioiden äärelle. On paljon kerrottavaa, mutta nyt ei pysty - vielä.

Haluaisin jo oman asunnon. Ahdistaa päivä päivältä enemmän jumittaa tämän tutun katon alla ja nähdä yhteisiä esineitä. Ollaan edelleen sovussa ja nähdään melkein jokainen päivä, mutta silti tämä kaikki tekee kipeää. Yhteisestä päätöksestä huolimatta on älyttömän vaikea "luopua" siitä melkein kuudesta vuodesta. Mietin ihan hölmöjä ajatuksia jatkuvasti. Kysyn typeriä sekä turhia kysymyksiä itseltäni.

"Eikö me tosissaan enää koskaan käydä yhteisillä kauppareissuilla? Mitä teen häiden kiitoskorteille? Kuka hieroo hartioitani nyt? Kenen kanssa käyn jatkossa haistelemassa ulkoilmaa?"

Ehkä tästä tekstistä jo huomaa, että ajatukset ovat solmussa. Tuntuu, ettei mikään vain tule ulos, vaikka kuinka haluaisin huutaa asiat ääneen. Mutta sen tiedän, että nyt pitää kirjoittaa. Se on ainoa tapa pikkuhiljaa houkutella tuntemuksia esille ja päästä eteenpäin asioissa.

Kirjoittamisen lisäksi konkreettinen tekeminen auttaa. Tavaroiden läpikäyminen, puhuminen ja avun vastaanottaminen. Vertaistuen hakeminen ja toisten tarinoiden kuuleminen. On olemassa eräs tärkeä ihminen, joka on ollut tiiviisti kanssani nämä vaikeat ajat. Kuskannut autolla eri paikkoihin, vienyt töistä lekurille, kun romahdin ja laittanut ruokaa meillä kotona. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että saan osakseni huolenpitoa ja välittämistä. Se on varmaan juurikin se, jota nyt tarvitsen. Kukaan ei jaksa yksin.

En tule pitämään blogissa joulukalenteria. En vain pysty siihen tällä hetkellä. Jos kuitenkin keksitte kivoja piristäviä asioita, tulkaa ihmeessä ilahduttamaan päivää! Se tulee tarpeeseen!

Mukavaa joulukuuta kaikille!!

Tänään en ollut superäiti.

Olen usein jo miettinyt, että miten vanhemmat jaksavat hoitaa lapsiaan sairaina. Mitä, jos iskee voimat vievä oksennustauti? Tai joutuu sairaalaan yllättäen?

Tai entä, jos iskee migreenikohtaus?


Olen kärsinyt todella pahasta migreenistä jo nuoresta tytöstä lähtien. Olen saanut reseptin yhteen vahvimmista täsmälääkkeistä, koska aikanaan saatoin kärsiä kohtauksista montakin kertaa viikossa. Satoja lääkkeitä, kymmeniä sairaalareissuja ja monen viikon päänsärkyputkia. Pään magneettikuvausta aivokasvaimen varalta sekä kipua, tuskaa ja kyyneliä.


Jossain vaiheessa, kun aloitin ehkäisyn, migreenikin katosi. Se pysyi poissa monen monta vuotta. En tiedä tarkalleen mistä se johtui, mutta olin vain hiljaa tyytyväinen. Pieniä päänsärkyjä oli, mutta ne nyt sai ajettua pois särkylääkkeillä.

Raskaus toi migreenit taas kuvioihin ja ihan alkuraskaudessa kärsin pahoista kohtauksista. Koko naama saattoi puutua, näkö lähteä ja olin poissaoleva. Ainut lääkitys oli 1000mg panadolia. Olin varma, etten ikinä selviäisi noista tuskaisista säryistä. Aloin ottamaan särkylääkettä säännöllisesti aamuisin herätessäni ja sitä myöten pääsin kohtauksista eroon. Söin lääkkeitä parisen viikkoa, kunnes sain ne lopetettua. Loppuraskauden sitten tunnistin auraoireista HETI, kun kohtaus oli iskemässä ja ennakoimalla vältin pahimmat migreenit.


Migreeni on kamalin kipu maailmassa ja olen sentään ollut sektiossakin. Tämän voi varmasti allekirjoittaa vain sellainen joka oikeasti kärsii vaikeasta migreenistä. Itse yleensä näen auraoireita eli esimerkiksi pienen valopisteen, joka vilahtaa näkökentässä. Jos tämä jää huomaamatta, on helvetti irti. Särky halkoo päätä ihan hullunlailla ja jokainen ääni tuntuu porautuvan aivoihin. Valot sattuvat silmiin ja hajut tekevät heikottavan sekä äklöttävän olon. Säryn jatkuttua jonkun aikaa, mukaan tulee oksentaminen. Heikottava olo tuntuu samalta kuin mahataudin jäljiltä, mutta pahaolo ei helpotu millään. Jossakin vaiheessa tilanne vain laukeaa ja se kaikki kamala on poissa. Jäljelle jää pieni jyskyttävä jälkisärky, joka katoaa seuraavaan aamuun mennessä.


Juuri tuon kivun takia olen miettinyt pärjäämistäni Topin kanssa, jos kohtaus iskee. Hädintuskin edes itseni saan silloin hoidettua. Noh, tänään tuli sitten sekin koettua.


Herättiin Topin kanssa päiväunilta ja huomasin heti rassaavan pistävän kivun oikealla ohimolla. Kävelin hakemaan kaksi buranaa kaapista ja istahdin sohvalle odottamaan vaikutuksen alkamista. Kipu vain paheni entisestään ja kaivelin puhelimen esille. Sain ajan lekurille muutaman tunnin päähän. Muistan, että jo silloin kaikki tuntui utuiselta ja hämärältä. Aika pian halailin jo pönttöä.

En tiedä miten Topi on pärjännyt tunnin ilman äitiä. Muistan kaverin seisoskelleen pönttöä vasten jossakin välissä naureskelemassa ja syljeksimässä. Topille oksentaminen oli vain hauska leikki ja sitä oli niin kivaa matkia.

En muista söikö meistä kumpikaan ennen lähtöä, en muista miten ihmeessä olen saanut vaatteet pojan päälle, en muista mitään sen puhelun jälkeen. Seuraava muistikuva on bussista. Olen köyttänyt Topin valjailla rattaisiin ja raukka kiljuu kurkkusuorana syliin. Bussi on täynnä lapsia ja itse istun niillä välitilan rappusilla huojuen ja oksennusta pidätellen. Perille päästessä syöksytään Topin kanssa pusikkoon ja oksennan hyvän tovin. Topi on hiljentynyt rattaisiin ja ihmettelee putoavia lehtiä.

Päästään terveysasemalle, jossa lukee isolla, että vaunut pitää jättää tuulikaappiin. Hienoa. Roudaan kädet heikotuksesta täristen Topin odotusaulaan ja lasken lattialle. Siinä Topi konttailee, katselee ihmisiä ja harjoittelee seisomista. Itse yritän vain sinnitellä. Ajat ovat myöhässä pahasti ja joudun siirtymään vessaan oksentamaan. Otan Topin mukaan ja inhottaa laskea toinen vessan lattialle odottamaan, mutta mitä muutakaan vaihtoehtoa siinä tilanteessa on? Heitän pojalle kasan käsipapereita revittäväksi, jotta saan oksentaa rauhassa.

Aulaan palatessa en uskalla nostaa Topia syliin, vaan houkuttelen pojun seuraamaan takaisin tuoleille. Istun lattialle ja painan pääni penkkiin. Mietin, että en kestä enää pitkään. Miksi kukaan hoitaja ei tarjoa apuaan vaan kävelee ohi välittämättä?

Joku kumma vaisto lapsissa on, että ne pärjäävät, kun äitiltä loppuu oikeasti virta. Topikin viihtyi koko päivän omissa leikeissään eikä vaatinut syliin, nukutusta tai muutakaan hankalaa. Kun pojalle iski maidon tarve lekuria odotellessa, kävi Topi kaivamassa maitopullon laukusta ja toi sen syliini. Vähän myöhemmin tuo pieni reipas poika kantoi syliini lasisen sosepurkin ja lusikan. Näin jälkeenpäin ajattelen ylpeydellä sitä, kuinka fiksu ja ymmärtäväinen poika Topi jo on!

Lääkäri ei uskaltanut määrätä panadolia vahvempaa viime viikkoisen plussatestin takia. Sain lähetteen huomiselle labraan, jossa testataan raskaus todella tarkalla verikokeella. Samu ehti paikalle juuri, kun pääsin lääkärin huoneeseen ja huokaisin helpotuksesta. Panadolit pysyivät sisällä ja kipu lähti helpottamaan. Vihdoin.


Koen olleeni tänään surkea äiti. En voi sanoa, että olisin superäiti, joka pärjää lapsen kanssa kipeänäkin. Miten te pärjäätte, kun melkein tajuttomuustila iskee?

Mielestäni pitäisi olla joku tapa saada apua tällaisissa tilanteissa. Mielestäni terveysasemalla pitäisi olla joku ihminen, joka auttaisi edes vähän. Koska ihan oikeasti olin niin poissa tästä maailmasta, että tuntuu vieläkin kurjalta Topin puolesta.

Miksi? Loppujenlopuksi poika sai kuitenkin vaatteet päällensä, ruokaa mahaansa ja viihtyi omissa leikeissään. Ehkä sittenkin pärjäsin ihan hyvin?

Mutta pärjäänkö seuraavalla kerralla?

Pitkän päivän päätteeksi keksi palkinnoksi reippaalle pikkumiehelle. Namnam!