Joka äidin painajainen. Kun maailma pysähtyy. Sydän jättää lyömättä pari kertaa. Ja vielä muita kliseisiä lausahduksia.
Maanantai alkoi loistavasti. Lähdettiin ystävän kanssa pyörähtämään Stockalla Helsingissä, Rodinin kiilto silmissä. Olihan se pakko hyödyntää pojan kummisedän kanta-asiakkuus ja ostaa Panda Jumpsuit hintaan 48e. (Ovh 61e)
Pyörittiin miesten puolella, lasten puolella ja lelujen luona. Käytiin Hesessä syömässä ja petyttiin, kun sieltä ei saanut limua. Mitä hamppari on ilman limua?!
Ihan kaikkea ei löytynyt, joten suunnattiin seuraavaksi Itiksen Stockalle kaverin autolla, jossa on tullut viime viikkoina vietettyä erittäin paljon aikaa. Töistä kotiin, töihin, Vantaalle.. kiertoajelu Helsingissä, mäkkiin ja ostoksille. Naureskeltiin kaverin kanssa, että meillähän on melkein kuin oma kuljettaja.
Päivä venyi lopulta jälleen ihan kamalan pitkäksi ja pysähdyttiin ostamaan pojalle Jungle Juice Barista iso smoothie. Ne muuten tehdään suoraan hedelmistä paikan päällä! Poika istuskeli rattaissa imeskellen juomaansa ja me väsyneenä hihitellen etsittiin tietä takaisin auton luokse. Kukaan ei kiinnittänyt pahemmin huomiota poikaan, koska toinen oli niin rauhallisen sekä tyytyväisen oloinen.
Autolla huomasin, että pojan kädet vapisevat ja nappasin juoman pois. Ajattelin tietenkin, että toisella on vain kylmä. Nostin pojun rattaista syliini ja ihmettelin, kun mikään paikka ei tuntunut viileältä eikä ihokaan ollut kananlihalla. Ei kylmä, ei kuuma.. mitä ihmettä.
Vapina lisääntyi pikkuhiljaa ja alkoi äitymään pahemmaksi. Sanoin jo heti alussa, että tässä on nyt jotakin mätää. Mies ei vielä siinä vaiheessa huomannut mitään ja kaverikin istahti kuljettajan paikalle. Poika valahti sylissäni hervottomaksi ja tuntui, kun lihakset olisivat sätkineet itsekseen. Ystävä hyppäsi autosta ja tuli katsomaan tilannetta. Kaverin ilme kasvoilla muuttui radikaalisti ja siitä tiesin, että olin oikeassa. Nyt on hätä.
Seuraavat tapahtumat tuntuvat unelta. Eihän näin voinut käydä?
En osannut toimia. Seisoin typeränä paikoillani. Aivot tuntuivat puuroutuneen. Mitä nyt tapahtuu. Pitääkö soittaa jonnekin. Onko tämä totta.
Kaveri loikkasi luokseni ja nappasi pojan sylistäni. Hän puhutteli ja yritti saada kontaktia ihan turhaan. Poika tuijotti tyhjyyteen ja oli jossakin ihan muualla. Katsoin aivot lukossa edessäni tapahtuvaa kauhunäytelmää. Yhtäkkiä havahduin siihen, että poika oli taas sylissäni ja kaveri puhui puhelimessa.
Silloin aloin toimimaan. Puhuin pojalle ja huomasin, että jäntevyys oli palautumassa. Pyysin toistamaan sanoja, yritin saada kontaktia. Aikaa kului ja pikkuhiljaa vapinakin väheni.
Katsekontakti. Mikä ihana hetki. Noin sekunnin ajan olin kuvitellut, että nytkö se menee ja kuolee. Onneksi tällaiset ajatukset jäävät herkästi pois, kun on tärkeämpiäkin asioita mihin keskittyä.
Aloin pyytelemään poikaa sanomaan sanoja. Jossakin vaiheessa tämän kasvoille tuli hämmästynyt ilme ja suukin alkoi liikkumaan. Hauvan sijasta suusta tuli kuitenkin pelkkä epämääräinen korinan ja mörinän sekoitus. Näin jatkui monta kertaa.
Puhelimesta oli saatu ohjeet, että hypättäisiin autoon ja kiidettäisiin sairaalaan. Kohtaus oli laukeamassa ja olisimme kuitenkin nopeammin omalla kyydillä perillä. Automatkan aikana pojan puhe alkoi toimimaan ja tämä huuteli litanjassa sanoja, joita pyydettiin toistamaan aiemmin.
Lastenklinikalle päästessä kohtaus oli kokonaan ohi. Meidät siirrettiin kuitenkin samantien sairaalan puolelle, jossa päästiin lastenlääkärin ja neurologin tutkimuksiin. Verikoekin napattiin ja poika ei muuten itkenyt yhdessäkään tutkimuksessa! Kai se kaikki oli liian mielenkiintoista..
Välitöntä hätää ei ollut ja vietettiin useampi tunti sairaalassa. Kokeissa ei näkynyt hälyttävää, joten pitkän pohdinnan päätteeksi meidät kotiutettiin kohtauslääkkeen kanssa.
Kahden viikon sisällä tulee kutsu aivosähkökäyrään ja muutaman kuukauden sisällä päästään jonojen ohi pään magneettikuvaan. Ahdistaa. Pienen lapsen nukutus saa pelon heräämään sisälläni.
Mitään tuloksia ei siis ole. Vielä me täällä ihmetellään ja säikähdellään jokaista käden vapinaa.
On jotenkin aika tunnoton olo. Ei osaa olla liian kauhuissaan, ei itketä eikä ainakaan naurata. Sitä vain odottelee ja mietiskelee niin paljon, kun pää sallii. Etenkin toivoo, että tämä oli tässä.
Neljä minuuttia poika oli poissa tästä maailmasta. Eiköhän se ollut tarpeeksi tähän elämään. Ei enää koskaan, kiitos.