Magneettikuvaus

Maanantaina oli vihdoin aika magneettikuvaan, jota oltiin odoteltu jo tovi. Kaikki nämä tutkimukset liittyvät pojan epileptiseen kohtaukseen kesän lopulla. Pitkään oli epäselvää, että tehdäänkö tutkimus vai ei ja lopulta asia jäi MINUN käsiini päättää.

Päätös ei todellakaan ollut helppo. Punnitsin asiaa tarkkaan ja etenkin riskejä tuli mietittyä. Tottakai sitä voisi vaan mennä ja tehdä tuon tutkimuksen, mutta onhan se lapsen nukuttaminen aina järjetön ylimääräinen riski. Yleensä nukutus on kevyt ja sen vuoksi suhteellisen vaaraton. Aina löytyy kuitenkin niitä tapauksia, joille on käynyt huonosti nukutuksen takia. Lasta ei haluta nukuttaa turhaan missään nimessä, koska pienen ihmisen alun kohdalla asiassa löytyy aina ne vaaransa kuitenkin. En silti voinut jättää tutkimusta tekemättäkään. Entä, jos pojalla olisi alkava kasvain, jota ei sitten huomattaisi ja se pääsisi kasvamaan kriittiseen pisteeseen? 

Käytännössä mietin kuumeisesti, että kummassa tapauksessa lapseni kuolisi epätodennäköisemmin. Kuulostaa järkyttävältä, kun sen sanoo ääneen.

Magneettikuvaa edeltävänä iltana olin ihan hysteerinen. Minä!? Yleensä en pelkää juuri mitään ja ajattelen aika suoraviivaisesti. Luotan elämään, mutta nyt täytyy sanoa, että ajatukset villiintyivät. Kävin kaikki kauhutarinat päässäni läpi, joissa poika ei heräisikään nukutuksesta, saisi allergisen kohtauksen tai löydettäisiin massiivinen kasvain. En nukkunut sinä yönä juuri ollenkaan ja ensimmäisen kerran suljin silmät viiden aikoihin aamuyöstä.

Aamu oli hankala. Väsytti, pelotti ja ahdisti. Poika täytyi pitää ravinnotta ja se riipaisi sydämestä. Toinen itkien pyysi maitoa, leipää ja huusi "äitii, mulojaa..". Ei tämän ikäinen oikein tajua, vaikka kuinka yritin selittää. Mahassa kaihertaa ikävä tunne ja eikö normaalia aamupalaa tipukaan. Ei osu lapsen maailmankuvaan jäädä ilman jotakin perusturvallista asiaa.

Sairaalan osuus meni nopeasti. Matkustettiin autolla Lastenlinnaan ja kaikki oli pian ohi. Viisi tuntia kuulostaa pitkältä, mutta siinä tilanteessa se ei ainakaan tuntunut siltä. 

Pahinta tuona päivänä oli, kun pojalle laitettiin käteen tippa. Postissa oli saapunut emlat eli ihoa puuduttavat aineet,  mutta arvuuttelin niiden kanssa pitkään. Nehän supistavat verisuonia, jolloin pistäminen on hankalampaa. Ajattelin myös, että periaatteessa tietynlaiseen kipuun olisi hyvä tottua ja lasken verikokeet sekä muut vastaavat siihen kategoriaan. Emlat laitettiin, mutta pistämisvaiheessa ehdotin lekurille sitä kättä, jossa ei ollut puudutetta. Näin heti, että puudute oli tosissaan hukannut verisuonet pinnalta. Tippaa laitettiin kahdesti,  koska ensimmäinen kerta ei onnistunut. Poika itki vähän, mutta ei rimpuillut ollenkaan. Juteltiin koko toimenpiteen ajan ja kaveri jaksoi vastailla äitille. Kerroin rehellisesti, että pistetään, sattuu ja nyt tulee verta. Mitä sitä asiaa kaunistelemaan? Sain kiitosta siitä, että olin toiminut oikein.

Nukutukseen siirryimme Lastenklinikan puolelle. Täytyy sanoa, että on vanha rakennus ja toivotan tervetulleeksi uuden lastensairaalan lämpimästi! 

Nukutuspaikkaan sai mennä vain yksi henkilö ja se olin minä. Kyllä jäi pala kurkkuun, kun kaveri simahti lääkkeen takia pöydälle ja piti itse kävellä pois kaksi pientä sukkaa nyrkin sisällä. Tutkimus kesti melkein tunnin ja tässä vaiheessa exmiehen oli pakko palata töihin. Jäin ystävän kanssa odottelemaan pojan heräämistä. 

Lapset ovat älyttömän hyviä herääjiä ja poika oli todella nopeasti jalkeilla. Vetäisi kaksi leipää, pari mehua sekä sosetta hyvällä ruokahalulla ja nauroi maha kippurassa. Siinä vaiheessa hymyilin helpottuneena. Se on vihdoin ohi..

Nyt odotellaan tuloksia, jotka saadaan maanantaina. Enää yksi asia, jota pitää jännittää. Huh.

Neljä minuuttia

Joka äidin painajainen. Kun maailma pysähtyy. Sydän jättää lyömättä pari kertaa. Ja vielä muita kliseisiä lausahduksia.

Maanantai alkoi loistavasti. Lähdettiin ystävän kanssa pyörähtämään Stockalla Helsingissä, Rodinin kiilto silmissä. Olihan se pakko hyödyntää pojan kummisedän kanta-asiakkuus ja ostaa Panda Jumpsuit hintaan 48e. (Ovh 61e) 

Pyörittiin miesten puolella, lasten puolella ja lelujen luona. Käytiin Hesessä syömässä ja petyttiin, kun sieltä ei saanut limua. Mitä hamppari on ilman limua?!

Ihan kaikkea ei löytynyt, joten suunnattiin seuraavaksi Itiksen Stockalle kaverin autolla, jossa on tullut viime viikkoina vietettyä erittäin paljon aikaa. Töistä kotiin, töihin, Vantaalle.. kiertoajelu Helsingissä, mäkkiin ja ostoksille. Naureskeltiin kaverin kanssa, että meillähän on melkein kuin oma kuljettaja. 

Päivä venyi lopulta jälleen ihan kamalan pitkäksi ja pysähdyttiin ostamaan pojalle Jungle Juice Barista iso smoothie. Ne muuten tehdään suoraan hedelmistä paikan päällä! Poika istuskeli rattaissa imeskellen juomaansa ja me väsyneenä hihitellen etsittiin tietä takaisin auton luokse. Kukaan ei kiinnittänyt pahemmin huomiota poikaan, koska toinen oli niin rauhallisen sekä tyytyväisen oloinen.

Autolla huomasin, että pojan kädet vapisevat ja nappasin juoman pois. Ajattelin tietenkin, että toisella on vain kylmä. Nostin pojun rattaista syliini ja ihmettelin, kun mikään paikka ei tuntunut viileältä eikä ihokaan ollut kananlihalla. Ei kylmä, ei kuuma.. mitä ihmettä. 

Vapina lisääntyi pikkuhiljaa ja alkoi äitymään pahemmaksi. Sanoin jo heti alussa, että tässä on nyt jotakin mätää. Mies ei vielä siinä vaiheessa huomannut mitään ja kaverikin istahti kuljettajan paikalle. Poika valahti sylissäni hervottomaksi ja tuntui, kun lihakset olisivat sätkineet itsekseen. Ystävä hyppäsi autosta ja tuli katsomaan tilannetta. Kaverin ilme kasvoilla muuttui radikaalisti ja siitä tiesin, että olin oikeassa. Nyt on hätä.

Seuraavat tapahtumat tuntuvat unelta. Eihän näin voinut käydä?

En osannut toimia. Seisoin typeränä paikoillani. Aivot tuntuivat puuroutuneen. Mitä nyt tapahtuu. Pitääkö soittaa jonnekin. Onko tämä totta.

Kaveri loikkasi luokseni ja nappasi pojan sylistäni. Hän puhutteli ja yritti saada kontaktia ihan turhaan. Poika tuijotti tyhjyyteen ja oli jossakin ihan muualla. Katsoin aivot lukossa edessäni tapahtuvaa kauhunäytelmää. Yhtäkkiä havahduin siihen, että poika oli taas sylissäni ja kaveri puhui puhelimessa. 

Silloin aloin toimimaan. Puhuin pojalle ja huomasin, että jäntevyys oli palautumassa. Pyysin toistamaan sanoja, yritin saada kontaktia. Aikaa kului ja pikkuhiljaa vapinakin väheni.

Katsekontakti. Mikä ihana hetki. Noin sekunnin ajan olin kuvitellut, että nytkö se menee ja kuolee. Onneksi tällaiset ajatukset jäävät herkästi pois, kun on tärkeämpiäkin asioita mihin keskittyä.

Aloin pyytelemään poikaa sanomaan sanoja. Jossakin vaiheessa tämän kasvoille tuli hämmästynyt ilme ja suukin alkoi liikkumaan. Hauvan sijasta suusta tuli kuitenkin pelkkä epämääräinen korinan ja mörinän sekoitus. Näin jatkui monta kertaa. 

Puhelimesta oli saatu ohjeet, että hypättäisiin autoon ja kiidettäisiin sairaalaan. Kohtaus oli laukeamassa ja olisimme kuitenkin nopeammin omalla kyydillä perillä. Automatkan aikana pojan puhe alkoi toimimaan ja tämä huuteli litanjassa sanoja, joita pyydettiin toistamaan aiemmin.

Lastenklinikalle päästessä kohtaus oli kokonaan ohi. Meidät siirrettiin kuitenkin samantien sairaalan puolelle, jossa päästiin lastenlääkärin ja neurologin tutkimuksiin. Verikoekin napattiin ja poika ei muuten itkenyt yhdessäkään tutkimuksessa! Kai se kaikki oli liian mielenkiintoista..

Välitöntä hätää ei ollut ja vietettiin useampi tunti sairaalassa. Kokeissa ei näkynyt hälyttävää, joten pitkän pohdinnan päätteeksi meidät kotiutettiin kohtauslääkkeen kanssa.

Kahden viikon sisällä tulee kutsu aivosähkökäyrään ja muutaman kuukauden sisällä päästään jonojen ohi pään magneettikuvaan. Ahdistaa. Pienen lapsen nukutus saa pelon heräämään sisälläni. 

Mitään tuloksia ei siis ole. Vielä me täällä ihmetellään ja säikähdellään jokaista käden vapinaa.

On jotenkin aika tunnoton olo. Ei osaa olla liian kauhuissaan, ei itketä eikä ainakaan naurata. Sitä vain odottelee ja mietiskelee niin paljon, kun pää sallii. Etenkin toivoo, että tämä oli tässä. 

Neljä minuuttia poika oli poissa tästä maailmasta. Eiköhän se ollut tarpeeksi tähän elämään. Ei enää koskaan, kiitos.