Yhden koliikkilapsen tarina

Aina lukiessani koliikista eteeni iskeytyy artikkeleita rankkuudesta, väsymyksesta tai keskusteluja siihen liittyvistä peloista. Asiaa kammotaan, siitä tiedetään aika vähän ja kysellään sitäkin enemmän. Harvoin kerrotaan niistä onnistumisista ja useasti korostetaan sitä negatiivista puolta. No, eihän se tietenkään mukavaa ole, mutta siitäkin voi selvitä. Haluan nyt jakaa oman näkemykseni/tarinani siitä miltä koliikkilapsen arki minusta tuntui ja miten kaikki oikeastaan meni.

"Tässähän tämä nyytti sitten on. Täydellinen ja rauhallinen pieni uneksija. Nukkuu noin 23,5 tuntia vuorokaudessa ja ainoa ääni, joka kuuluu, on pieni tuhina. En koskaan kuvitellut, että tämä olisi muka näin helppoa.."

Ne olivat ensimmäisiä ajatuksiani vauva-arjen alettua. Oltiin vihdoin kotiuduttu viikon sairaalajakson jälkeen ja pää täynnä kysymyksiä tuijotin poikaa, joka nukkui äitiyspakkauksen pahvilaatikossa. En oikein tiennyt, että miten sitä kuuluisi olla. Vauva vain nukkui jatkuvasti. Olin varautunut hektiseen vilinään, väsymykseen ja rankkuuteen, mutta kaikki olikin ihan entisellään. Tuntui, kun koko vauvaa ei edes olisi talossa. En osannut oikein tehdä mitään, vaan päädyin yhä uudelleen tuijottelemaan poikaa tunnista toiseen. Kai tämä oli sitten se kuuluisa vauvakupla, josta niin usein puhutaan?

"Muistan ensimmäisen yön, kun poika rääkäisi yhtäkkiä ääneen. Ampaisin sängystä sekunnin murto-osassa pystyyn ja huomasin vierelläni seisomassa pojan isän. Tämä vilkuili unisena ja hämillään ympärilleen. Jälkeenpäin kuulin, että hänen ajatuksensa olivat vilistäneet tulipalon ja maailmanlopun välillä. Silloin vielä nauratti kamalasti ajatus kahdesta takkutukasta ihmettelemässä, että mikä juuri iski."

Pojan ruokailuja seurattiin ensimmäiset viikot tarkkaan. Painoa kertyi niin vähän. Kaveri ei oikein halunnut herätä öisin syömään, joten iskin herätyskelloa päälle ja sain nousta aina rauhassa pumppaamaan maitoa pulloon. Oli järkytys, kun ekan kerran kuulin unen läpi pienen kirkunan. Tai ei sitä kyllä oikeasti kirkumiseksi voinut sanoa, enemmän se oli sellaista vauvan ähinää. Siitä kuitenkin alkoi meillä sitten yöheräilyt ja maidon lämmitykset menivät huiskeessa sekä hulinassa nälkäinen vauva kainalossa itkeskellen.

"Kylläpä se itkee oudosti.. tuntuu, että joku olisi pahasti pielessä, mutta mikä. Nälkä ei ole, vaippa vaihdettu ja kaikki mahdolliset jutut katottu. Ei ole kuumeinen, räkäinen tai muutenkaan sairaan oloinen. Ei kukaan voi itkeä näin oudosti ilman mitään syytä! Itkua on jatkunut kohta jo puolisen tuntia."

Itku ei sitten loppunutkaan siihen. Se jatkui usemman tunnin, palasi seuraavana päivänä ja oli sydäntä raastavaa kuunneltavaa. Pari päivää seurasin tilannetta ja sitten lähdettiin lääkäriin. Sieltä kotiuduttiin diagnoosin kera; terve. Terve sana sisälsi kuitenkin yhden "mutta-kohdan". Poika oli terve, mutta tämä kärsi koliikista. Moni vauva saattaa itkeä paljon, mutta koliikissa on kyse pitkäkestoisesta toistuvasta itkemisestä, jolle ei löydetä syytä. Se kestää yleensä muutaman kuukauden ja on yksi rankimpia asioita käydä läpi.


"Miksi se huutaa? Miksi se ei hiljene? Mikä on vikana? Miksi en voi osata? Miksi olen näin huono, huono ja HUONOIN IKINÄ!? Yritän kaikkeni, mutta mikään ei auta. Uudestaan ja uudestaan, mutta itku ei lopu ikinä.. koskahan nukuin viimeksi..? Eilen? Kuinka kauan? Tunnin?"


Itkemisestä tuli aika iso osa meidän vuorokautta. Poika itki aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Nukkui muutaman tunnin siellä ja täällä, mutta muu aika meni kihertämiseen, itkuskeluun tai rääkymiseen. Jouduin paljon miettimään sekä punnitsemaan äitiyttäni. Muistan pyörittäneeni paljon asioita päässäni ja melkein kaikki niistä liittyivät pettymykseen itseäni kohtaan. En kokenut olevani onnistunut äitinä. Unet jäivät todella vähäisiksi ja joskus jouduin valvomaan niin paljon, etten vauvan nukkuessa enää saanutkaan unta. Silmät vain pyörivät päässä, ajatukset takkusivat ja elämä meni hankalaksi. Löysin usein maitopulloja tiskikaapista, pesin käteni unohtaen avata hanan ja hukkasin noin puolet tavaroistani. Olin kävelevä haamu. Silti yhä uudestaan nostin tuon huutavan lapsen syliini ja ravasin neljättä tuntia olohuonetta ympäri. Hyssytin, paijasin, lauloin ja juttelin. Välillä ajattelin sekoavani, mutta kai se äidiksi tuleminen lisää jotenkin automaattisesti kestokykyä.


"V***u mikä sua vaivaa!? Kaikkeni yritän, mutta mikään ei auta! Sano mitä mun pitää tehdä!! Sano... jooko.."


Yhtenä yönä sitten tuli vastaan se kerta, kun en enää jaksanut. Liian kauan olin kävellyt ympäri olkkaria öisin, liian harvoin olin nukkunut. Poltin kynttilääni molemmista päistä. Muistan, että missään ei voinut olla ilman huutavaa lasta. Istuin vessassa ja poika itki sylissäni, viikkasin pyykkejä ja poika itki rintarepussa, vein koiraa ulos ja sielläkin poika itki rattaissa. Se oli lopulta liikaa. Muistan vieläkin, että olin juuri syöttänyt puolisen tuntia poikaa keskellä yötä ja sen jälkeen toiset puoli tuntia pumpannut pumpulla seuraavan maitoannoksen pojan nukkuessa. Ehdin ummistaa silmäni muutamaksi minuutiksi ja poika heräsikin TAAS itkemään. Väsyneenä marssin keittiöön ja pudotin vahingossa kaikki tuttipullot rämisten lattialle. Niistä välittämättä kaadoin maidon pulloon ja avasin mikron. Maitopulloa napatessa tökkäsinkin sen kumoon ja maitoa oli ihan joka paikassa. Samaan aikaan se huutava lapsi roikkui olkapäälläni ja silmissä sumeni. Aloin itkemään ja huusin vauvalleni ääneen juuri nuo yläpuolella olevat sanat. En ravistanut lasta - sitä en tekisi koskaan! Tuo yö on silti häpeäpilkkuni siltä ajalta ja eräänlainen pohja. Tiesin, että en jaksaisi enää. Jotain oli tehtävä. Pojan isä oli kuullut kolinan sekä turhautuneen räyhäämiseni ja herännyt siihen. Sain apua silloin ja rupesin pyytämään sitä jatkossakin enemmän. Aloin myös etsimään erilaisia keinoja jaksaa huutavan lapsen arkea paremmin. Vihdoin tavallaan hyväksyin sen tosiasian; "Hei, meillä asuu perheessä koliikkivauva." Asioiden sisäistäminen ja hyväksyminen sekä tilanteelle antautuminen auttoivat. Ylisuorittaminen, täydellisyyden tavoittelu ja itsensä rättiväsyneeksi rääkkääminen meinasivat tuhota tämän tytön kokonaan.


"Pari tuntia on taas tullut kierreltyä lastenvaate-kauppoja. Poika on nukkunut koko sen ajan hiljaa rintarepussa. Kyllä on ihan erilaista liikkua muiden ihmisten keskellä pitkästä aikaa ja kuunnella hiljaisia ääniä. Itkua ei kuulu mistään."


Pojan ollessa parin kuukauden ikäinen, kiinnostuin vihdoin lastenvaatteista. Voisi kai sanoa, että siitähän se sitten lähti. Huomasin huutavan vauvan hiljentyvän kauppakeskuksissa, kaupoissa ja kahviloissa. Sain siitä uutta voimaa ja aloin pyörimään useita tunteja liikenteessä. En tiedä miksi se kauppojen hälinä rauhoitti pojan, mutta kyllä kelpasi useamman viikon huutamisen jälkeen edes hetken hiljaisuus. Epäilen, että jo mahassa vauva tottuu ympäristönsä ääniin ja ehkä tähän kaikkeen kauppamyönteisyyteen vaikutti se, että olin raskaana ruokakaupassa töissä. Ken tietää? Ainakin tilanne helpottui ja se oli pääasia. Sitä jaksoi kyllä kanniskella toista taas yöllä, kun hetken pystyi välissä hengähtämään. Oli muutenkin kivaa hypistellä pieniä vaatteita, ihmetellä sisustusjuttuja ja istua syömään pullaa johonkin hyvään kahvilaan. Joskus aika kävi pitkäksi, mutta silloin arvotin asiat järkevästi. Tylsyys vs. huutava vauva. Varmaan vaikea arvata, että kumpi oli se mieluisampi vaihtoehto? Tuo kaupoissa pyöriminen on varmasti vaikuttanut myös tähän hetkeen, koska luulen tuolloin ihastuneeni pikkuruisiin vaatteisiin. Veikkaan, että nykyään assosioin sen hyvänolon tunteen (=rauhallinen lapsi) lastenvaatteisiin,  joten se on yksi syistä miksi pidän niistä niin paljon edelleen.


"MITÄ!? Kello on jo kymmenen! Miksi lapsi ei huuda? Mitä on tapahtunut? Onko se edes hengissä enää?"


Sängyssä odotti yhtäkkiä eläväinen ja hymyilevä pieni poika. Netissä puhutaan koliikin suhteen maagisesta 3 kuukaudesta ja olin huiskauttanut tuolle uskomukselle naureskellen kättäni. Silti, muutama päivä ennen 3kk "synttäreitä" poika hiljeni ja hiljaa on sen jälkeen ollutkin. Meille muutti vihdoin aurinkoinen ja ihastuttava vauva. Kyllä tuntui älyttömän miellyttävältä noiden vaikeiden kuukausien jälkeen herätä pitkään levänneenä ja rentoutuneena.

Väsynyt, riutunut... mutta onnellinen äiti.

Mitä olisin ottanut huomioon paremmin koliikin suhteen, jos olisin tiennyt enemmän aiheesta? - Sen, ettei kaikkea tarvitse tehdä yksin. Pitää osata pyytää apua, ottaa sitä vastaan ja joskus antaa periksi. Kyllä sen huutavan vauvan voi jättää hetkeksi pehmeälle alustalle itkemään, jos tuntuu, ettei omat rahkeet enää riitä. Joskus on hyvä mennä viereiseen huoneeseen, tirauttaa muutamat kyyneleet ja antaa paineiden purkautua ulos. Kukaan ei voi tehdä enempää kuin parhaansa koliikkilapsen eteen ja se on asia, joka ei määritä äitiyttä. Pitää osata katsoa asioita kokonaisvaltaisesti ja pitää osata hengittää välillä itsekin.


Mistä koliikki luultavasti johtui meidän tapauksessamme? - Myöhemmin pojalla todettiin refluksi ja sen kautta noin vuoden iässä alkoi ilmaantumaan maitoallergian tyyppisia oireita. Poikahan sai äidinmaidon ohella joskus korviketta, että luultavasti nämä ovat saattaneet olla syynä huutamiseen. Maito esimerkiksi on voinut aiheuttaa mahaan jotakin kipua ja refluksi taas ikävää polttelua ruokatorvessa. On sääli, että Suomessa näistä ollaan aika huonosti perillä eikä mekään oikein saatu apuja lekurista, kun olisihan nuokin huudot olleet luultavasti vältettävissä.


Miten koliikki vaikutti itseeni? - Se sai ymmärtämään, ettei lapsen kanssa eläminen ole aina helppoa. Opin elämästä sen tosiasian, että joskus tapahtuu ikäviä asioita ja niiden kanssa pitää osata elää. Löysin myös uusia tapoja selvitä vaikeista asioista, venytin omaa jaksamistani ja ylitin omat odotukseni. Näin jälkeenpäin olisi todella vaikea lähteä tuohon tilanteeseen uudelleen. En tiedä mistä olen silloin repinyt voimaa jaksaa nuo kuukaudet, mutta olen aidosti iloinen, että pystyin siihen kaikkeen. Pieni kammo toki noista ajoista on jäänyt ja se liittyy pojan itkemiseen. Itku tuo aina hassun vahvan ahdistuksen tunteen sisälleni ja tarkoitan sillä eräänlaista paniikkitilaa. Pelästyn hirveästi ja kuvittelen heti, ettei se itku tule loppumaan koskaan ja menetän vähän itsehillintää pääni sisällä.


Onko poika edelleen kovin itkuinen tapaus? - Tähän voin sanoa yksinkertaisesti EI TODELLAKAAN! Tuon 3kk iän jälkeen itkut loppuivat ja ovat pysyneet poissa. Ei tuo poika itke väsyneenä, vihaisena eikä oikein silloinkaan, kun sattuu. Saattaa purskahtaa normaalisti itkuun kyllä, mutta sekin loppuu ehkä alle puolessa minuutissa. Persoonana Topi on ylipositiivinen tapaus nykyään ja ei kiukuttele juuri ollenkaan. Joskus heitänkin huumorilla, että ehkä "kärsin" aikanaan sen kolmisen kuukautta, jotta loppuelämä menisi sitten helpoimman kautta.


Jos heräsi lisää kysymyksiä koliikista tai elämästä koliikkilapsen kanssa, niin pistäkäähän kommenttia tulemaan! Olisin myös kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia tästä aiheesta! Olen aina miettinyt, että onkohan muillakin äideillä ollut samankaltaisia tuntemuksia!

Mörkö kurkkii kolostaan..

Joskus tulee mietittyä sitä aikaa, kun Topi oli syntynyt. Tulee muisteltua, ajateltua ja fiilisteltyä. TAI ainakin yritän fiilistellä.

Tosiasiahan on se, että suurinosa siitä ihanan hehkeästä vauva-ajasta meni kokonaan ohi itseltäni. Ei sen takia, että Topi nukkui huonosti eikä sen takia, että Topilla oli paha olla masunsa takia eikä myöskään sen takia, että poika itki ensimmäiset kolme kuukautta. Syy oli enemmän itsessäni ja omassa hyvinvoinnissani.


Minulla oli paha olla. Hassuinta tässä on se, etten itsekään tiedostanut asiaa juuri ollenkaan. Kaikki tuntui vain vaikealta ja moni asia väsytti tavallista enemmän. Oikeasti elin kuitenkin sumussa, joka johtui mielentilastani.


Toki tähän oloon osasyyllisenä oli ne sen aikaiset riidat netissä, joista joskus olen maininnut. Silti syy oli varmaan monessa muussakin asiassa, esimerkiksi siinä mitä tapahtui synnytyksen jälkeen.


"Koko kokemus oli todella rankka. En saanut vauvaa rinnalleni synnytyksen jäljeen, vaan poika vietiin pois luotani. Makasin osastolla ja kaipasin kipeästi hänen luokseen. Mietin sydäntä kuristaen, että kaipaako poika yhtä paljon äitiään kuin minä häntä? Olinko tahtomattani hylännyt lapseni tärkeimmällä hetkellä? En saanut mitään tunteita heräämään tuota outoa otusta kohtaan ja pelkäsin kamalasti. Mietin, että onko tuo oikeasti minun vauvani. En tiedä miten ikinä selviän siitä kamalasta ajatuksesta, että pieni lapseni vaan vietiin pois luotani. Olimme kuitenkin 8 kuukautta olleet yhdessä. Sydäntä riistää muistella kaikkia niitä piikityksiäkin ja hoitoja mitä toinen joutui kestämään. Mahtoi olla rankka ja kurja alku elämälle..."       - Ote synnytyskertomuksesta.


Muistan ikuisesti ne viiltävät sanat, jotka eräs tuttuni netissä sanoi. "Minä en ainakaan halua muistaa vauva-ajalta vain surua ja pahaa oloa."


Tämä lause herätti minut. Olenko minä oikeasti surullinen? Tätäkö se on? Senkö takia en jaksa nousta aamulla sängystä ja pelkään kuollakseni olevani huono äiti lapselleni? Tämänkö takia en jaksa syödä päivisin juuri mitään? Olenko minä masentunut?



"Tunsin itseni huonoksi. En ollut kestänyt loppuun saakka, vaan lapseni joutui syntymään aikaisemmin. En ollut tehnyt tarpeeksi töitä diabetekseni eteen ja nyt pieni poikani kärsi sokeriensa vuoksi. En edes onnistunut imettämisessä, koska en osannut pitää päätäni ja häätää ihmisiä häirtisemästä. Poika kieltäytyi totaalisesti rinnasta nopeasti ja jouduin pumppaamaan maidon hänelle. Mietin usein, että jos olisin elänyt "ennen vanhaan", ei lapseni olisi selvinnyt. En olisi pystynyt häntä synnyttämään saatika sitten ruokkimaan. Se masentaa."     - Ote synnytyskertomuksesta.



Olen vihainen itselleni. Olen katkera siitä, etten osannut nauttia siitä kaikesta. Menetin elämästäni jotakin ihan tajuttoman ihanaa enkä saa sitä MITENKÄÄN takaisin. Kelloja ei vain saa käännettyä, vaikka kuinka kovaa ristisi kätensä.


Se vain turhauttaa... luen paljon blogeja ja on aivan tajuttoman ihanaa katsellä äitien nauttivan arjestaan pienten vauvojensa kanssa. Olen tietenkin vähän myös kateellinen. Miksi tämäkin osa meni elämässäni pieleen?



"Nyt rakastan poikaani. Rakastan maailmassa eniten! Jossakin vaiheessa kaikki lähti helpottumaan ja tajusin kuka siinä sylissäni oikein on. Se on oma poikani, jota olen kantanut 8 pitkää kuukautta lähellä sydäntäni. En koskaan tule kestämään sitä, että yhteisen elämämme alku meni niinkuin meni. En koskaan selviä siitä, että en ollut rakkaimpani luona tämän ensihetkinä. Olen ikuisesti katkera siitä, etten saanut tuntea sitä, kun vauva nostetaan ensimmäistä kertaa syleilyysi. En kokenut räjähtävää rakkautta, vaan koin hitaasti syttyvän kiintymyksen. Kiintymyksen, joka muuttui ajan kanssa rakkaudeksi. Mutta rakkautta sekin on. Ja siitä olen kiitollinen. Kaikki ei mennyt niinkuin suunnittelin. Mutta elämässä on otettava vastaan se mitä tarjotaan. Sain kuitenkin terveen ja elävän pienen pojan. Se on tärkeintä. Nyt ja aina."     - Ote synnytyskertomuksesta.



En tosiaan ehkä saanut kokea sitä vauva-arjen hienoutta alkuun, mutta nyt saan. Rakastan yhteisiä päiviä kotona ja rakastan tavallisia viikonloppuja perheen kesken. Nautin Topin naurusta, pusuista ja pienistä käsistä silittämässä hiuksiani. En halua, että mikään asia enää vie tätä tunnetta minulta pois!


Eihän tämä tietenkään korvaa sitä kaikkea, jonka menetin... Mutta ei sitä silti voi aina märehtiä menneitä. Jos sitä aina miettisi kaikkea, niin lopputulos olisi katkeroitunut ämmä keskellä metsää pienessä mökissä sadan kissan keskellä. Tai ainakin melkein...


Pointtina koko tässä tekstissä oli se, että yritän nyt nauttia hetkestä ja nykyisestä elämästäni. Yritän olla murehtimatta mennyttä sekä sitä tulevaa. Olen huomannut, että se pieni mörkö on astumassa esiin kolostaan ja tämä ahdistaa suunnattomasti. Aion taistella sitä vastaan. Harmittaa vain, että se pitää tehdä kovin yksin.


Olen nyt tehnyt suunnitelman ja se on;  Päivä kerrallaan...



Ja hei.. onneksi on olemassa yksi asia, joka vie mukanaan jokaisen murheen. Lapsen hymy ja raikuva nauru!

 

Muoks. Tämä teksti tuli kirjoitettua eilen jo. Tänään en välttämättä olisi enää tätä kirjoittanut. Se on jännä, miten ajatukset vaihtelevat päivien mukaan. Tai miten pienet asiat vaikuttavat omaan oloon.

Osa syy tälle väsymykselle löytyy varmaan synkästä talvesta. Ihminen tarvitsee valoa.

Tänään astuessani ulos kirpeeseen pakkasilmaan ja auringon osuessa naamalle, huokaisin. Tuntui heti paljon paremmalta.. aivan kuin taakka olisi pudonnut harteiltani. 

Ehkä lähestyvä kevät helpottaa oloa. Olen taas toivoa täynnä.