SYDÄN SYKKII

Jännitti. Oksetti. Näin painajaisia. Pelotti. Sitä se äidiksi tuleminen on.. huolta ja murheita ilon keskellä.

Tänään klo 09.00 vierailtiin Naistenklinikalla kontrollikäynnillä, jossa lekuri tarkisti "tuulimunan" tilanteen. Jokainen arvaa varmaan jo sitaateista, että saatiin kuulla oikein hyviä uutisia.

Sieltä löytyi pienen pieni möykky sikiöpussin sisältä ja mikä parasta.. SYDÄMEN SYKE!! ♡

Rv 6+4

Ehkä paras lahja ikinä tulevalle isälle, joka täyttää tänään vuosia! 

Alkuraskaus

Siitä on muuten aikalailla tarkalleen 3 vuotta, kun plussasin tuon ihanan esikoiseni. Sen jälkeen on tullut 3 positiivista uutista, joista jokainen on muuttunut nopeasti negatiiviseksi. Tämä nykyinen plussa on siis tähän mennessä pisimmälle kestänyt ja jotenkin tuntuukin erilaiselta. Osittain jopa varmalta. Pelkoja on silti ihan kamalasti, kuten monella muullakin tässä vaiheessa. Sitä miettii, että onko normaalia tuntea näin kovia mahajuilimisia tai onko normaalia olla lähes oireeton. Toisilla saattaa alkuraskaudessa olla pelkona myös verenvuoto, joka voi ihan hyvin olla vaaratonta. Täytyy myöntää, että jännitän kamalasti vessassa käymistä ja aamulla heräämistä. Entä, jos se NYT on mennyt kesken?

Esikoisen kanssa pääsin alkuraskauden aika helpolla. Tein raskaustestin vasta noin rv9 (rv=raskausviikko) tienoilla eli todella myöhään. Olin tällöin kärsinyt pitkään epäsäännöllisestä kierrosta ja olin melkein kokonaan oireeton. Muistan syöneeni vaniljajäätelöä ja haukkuneeni sen valmistajan pataluhaksi, koska jäätelö maistui mielestäni kammottavalta. Vika ei tosin tainnutkaan olla valmistajassa, vaan raskaudessa. Pahoinvointia ei liiemmin muuten ollut, ei liitoskipuja eikä yhtään mitään. Pientä väsyä, isoa nälkää ja päänsärkyä. Siinä kaikki.

Tällä kertaa oireilin jo ennen testin tekemistä, mutta en tajunnut yhdistää niitä vauvaan. Joskus nimittäin tunnen juuri ennen kierron päättymistä samankaltaisia oireita, mitä raskaudenkin sanotaan tuovan. Näin jälkeenpäin voin kuitenkin sanoa, että se vahvistunut hajuaisti, oliivin/fetan/suolakurkun himo ja väsymys olivat ennakkoivia vinkkejä raskaudesta. Miten sitten päädyin tekemään raskaustestin?

Päälle viikko ennen plussaa aloin kärsimään ikävästä vaivasta. Tuntui siltä, että juuri sairastettu virtsatietulehdus olisi jäänyt päälle. Rakko oli täynnä, mutta tyhjentäminen ei onnistunut, kirveli ja sattui. Ravasin tiheään tahtiin yksityisellä, jossa mietittiin ja mietittiin syytä tälle. Kokeiltiin rasvoja, hiivalääkettä ja antibioottia eikä mikään jeesinyt. Oireet palasivat jälleen pitkäperjantaina ja suurinpiirtein nyyhkytin sykkyrässä matolla sitä epämiellyttävää tunnetta. Päätettiin, että lauantaina ajeltaisiin työpäivän jälkeen jälleen kerran Dextraan miettimään syytä sille kaikelle kärsimykselle. Työpäivän aikana mietiskelin vähän  kaikkea ja huomasin jossakin vaiheessa, että mahaa nippaili kivuliaasti sekä erikoisesti. Tästä pälkähti mieleeni, että menkat olivat myöhässä reippaasti, vaikka kierto on pysynyt puolisen vuotta säännöllisenä. 

Kotona mietin asiaa lisää ja päätin, että kaipa sitä voisi testata JOS jemmoista löytyisi joku vanha raskaustesti. Löytyihän sieltä ja hetkeä myöhemmin istuin tikku kädessä vessanpöntöllä. Tuijottelin sitä aika neutraalisti ja tulos näytti negatiiviselta. En ollut yllättynyt, vaan pikemmin ärtynyt kiertoni sekoamisesta. Yhtäkkiä havahduin siihen, että valkoiselle pohjalle oli tullut hennon vaalea viiva. Kädet rupesivat tärisemään, tuijotin viivaa epäuskoisena ja kaivoin kännykän esiin. Iskin kuvan erääseen speciaaliin ryhmään, jossa on kourallinen tyttöjä jakamassa elämäänsä toisilleen. Onnitteluja sateli. Muistan kiskaisseeni ensimmäiset kengät jalkaani ja lähteneeni ilman ulkovaatteita ovesta ulos. Juoksin niin lujaa, kun jaloistani pääsin ja olin ihan varma, että pyörryn kohta. Hetkeä myöhemmin seisoin työpaikalla pukkareilla ja pidin testitikkua  J:n  kasvojen edessä. Kumpikaan ei oikein saanut sanoja suustaan ja päädyttiin halaamaan pitkään.

Lähdettiin kaikesta huolimatta iltapäivällä sinne lekuriin, jossa selitin tehneeni haalean plussan kotona. Lääkäri pisti lähetteen pissakokeeseen SEKÄ verikokeeseen. Hetkeä myöhemmin kävelin ulos Dextrasta paperin kanssa, jossa luki isolla sana POSITIIVINEN. Verikoe antoi HCG:n määräksi 114, joten olin siis todistettavasti ja aidosti raskaana. Vihdoin.

Meillä on ollut paljon puhetta tulevaisuudesta. On puhuttu yhteenmuutosta, lapsista ja tulevista vuosista. Ollaan mietitty sitä, että halutaan perustaa perhe ja hankkia yhdessä paljon lapsia. Kumpikaan meistä ei olisi koskaan uskonut, että juuri nyt oli vauvan aika tulla. Tämä pieni ihme yllätti sekä tulevan äidin että isän. Elämä antaa parastaan, kuten joku lukija kirjoitti kommenttikentässä.

Tein tuon raskaustestin rv4+3 ja tänään ollaan viikko pidemmällä eli rv5+3. Toistaiseksi olen jälleen melko oireeton. Kaikkea pientä vaivaa kyllä löytyy, mutta ei mitään sellaista, joka haittaisi näkyvästi elämää. Pahoinvointia ei ole, ällötystä ei ole eikä enää ole myöskään kipua. Alkuun maha oli vähän sekaisin, kivulias ja täynnä ilmaa. Se aiheutti huolestuttavia jomotuksia ja olin ihan varma, että tämäkin menisi vielä kesken. Väsymys on hiipinyt pikkuhiljaa kylään ja valvominen on liki mahdotonta. Hajuaisti on edelleen aika herkkä, mutta ei aiheuta kuvotusta. Pahin oireista on ehkä nälkään yhdistettynä ruokahaluttomuus. Maha kurnii koko ajan, mutta mikään ei maistu!

Suunniteltiin vähän, että mentäisiin noin rv7+1 varhaisultraan tarkastamaan, että onko kaikki hyvin ja löytyykö masusta ketään. Sykkeenkin pitäisi näkyä noilla viikoilla jo. Tuntuu, että sinne on mahdottoman pitkä aika enkä malta yhtään odotella tässä jännityksessä. Miksi aika matelee, kun on jotakin odotettavaa?  Ensimmäinen neuvola on 27.04., jossa varmaan saadaan niitä kuuluisia lippulappusia. Tässä sitä nyt taas ollaan - matkan alussa kokemassa kaikki uudestaan. Miltähän se tuntuu tällä kertaa? Erilaiselta vai ihan samanlaiselta? Erona edelliseen on se, että pääsen kirjoittamaan tästä raskaudesta kaiken ylös tänne blogin puolelle. Operaatio Äiti. muuttuu siis äitiys-, mielipide-, ja lastenvaateblogin ohella raskausblogiksi! 

En koskaan ole perustanut kamalasti vauvamaha-kuvista, mutta kaikkeahan sitä on kokeiltava. Aion siis näihin postauksiin ujuttaa otoksia tästä kasvavasta pötsistä niin kauan, kun jaksan ja muistan. Otin tänään ensimmäiset kuvat ja "järkytyin" lievästi. Alkuraskaudessa saattaa joskus tulla paljon turvotusta ja uskon tämän olevan juuri sitä itseään. Mahahan vastaa samaa, kun viime raskauden rv16! Apua! Vielä kaksi viikkoa sitten olin huimasti litteämpi keskivartalosta, joten saa nähdä millaiseksi palloksi tässä päädytään! No, olkoon turvotusta tai ei, mutta vauvamaha <3

Minkälaisia raskausoireita teillä oli? Mistä tajusitte testata? Kuinka moni on käynyt varhaisultrassa ja millä viikoilla?

Positiivinen käänne

Eihän sitä koskaan tiedä mitä elämä tosissaan tuo tullessaan. Jonain päivänä saatat istua kädessäsi paperi, jossa lukee ne ihmeelliset sanat. Tunnet samaan aikaan onnea, järkytystä, pelkoa ja suunnatonta rakkautta sisälläsi.

Ensin ajattelin,  että ei.. en varmana kerro asiaa täällä. Tämäkin onni voi kaatua huomenna, ensi viikolla tai vielä kuukaudenkin päästä. Miksi siis nostaa käsiä ilmaan ja tuulettaa, jos kaikki saattaakin huuhtoutua vielä viemäristä alas? No siksi, että tunnen tällä hetkellä mieletöntä järkytyksen sekaista iloa! Ja järkytyksen sävy on positiivinen.

Kirjaimellisesti positiivinen. Eilen 4.4.2015 sain kuulla tulokset; "Onneksi olkoon, raskaustesti on positiivinen." 

Tämä tarkoittaa sitä, että vuoden lopulla Topista tulee isoveli, minusta äiti kahdelle ja J saa ensimmäisen biologisen lapsensa, JOS kaikki menee hyvin. Jos kaikki ei mene hyvin, sitä katsotaan sitten. Ainakin olen asiasta täällä puhunut ja voin sitten purkaa ajatuksiani ääneen.

Mihinkään en kuitenkaan lähde asenteella, että metsään mennään. Aion ottaa ilon irti jokaisesta hetkestä. Tänään ollaan viikoilla 4+4 ja se on jo päivän enemmän kuin eilen. Voittajafiilis!

Yhden koliikkilapsen tarina

Aina lukiessani koliikista eteeni iskeytyy artikkeleita rankkuudesta, väsymyksesta tai keskusteluja siihen liittyvistä peloista. Asiaa kammotaan, siitä tiedetään aika vähän ja kysellään sitäkin enemmän. Harvoin kerrotaan niistä onnistumisista ja useasti korostetaan sitä negatiivista puolta. No, eihän se tietenkään mukavaa ole, mutta siitäkin voi selvitä. Haluan nyt jakaa oman näkemykseni/tarinani siitä miltä koliikkilapsen arki minusta tuntui ja miten kaikki oikeastaan meni.

"Tässähän tämä nyytti sitten on. Täydellinen ja rauhallinen pieni uneksija. Nukkuu noin 23,5 tuntia vuorokaudessa ja ainoa ääni, joka kuuluu, on pieni tuhina. En koskaan kuvitellut, että tämä olisi muka näin helppoa.."

Ne olivat ensimmäisiä ajatuksiani vauva-arjen alettua. Oltiin vihdoin kotiuduttu viikon sairaalajakson jälkeen ja pää täynnä kysymyksiä tuijotin poikaa, joka nukkui äitiyspakkauksen pahvilaatikossa. En oikein tiennyt, että miten sitä kuuluisi olla. Vauva vain nukkui jatkuvasti. Olin varautunut hektiseen vilinään, väsymykseen ja rankkuuteen, mutta kaikki olikin ihan entisellään. Tuntui, kun koko vauvaa ei edes olisi talossa. En osannut oikein tehdä mitään, vaan päädyin yhä uudelleen tuijottelemaan poikaa tunnista toiseen. Kai tämä oli sitten se kuuluisa vauvakupla, josta niin usein puhutaan?

"Muistan ensimmäisen yön, kun poika rääkäisi yhtäkkiä ääneen. Ampaisin sängystä sekunnin murto-osassa pystyyn ja huomasin vierelläni seisomassa pojan isän. Tämä vilkuili unisena ja hämillään ympärilleen. Jälkeenpäin kuulin, että hänen ajatuksensa olivat vilistäneet tulipalon ja maailmanlopun välillä. Silloin vielä nauratti kamalasti ajatus kahdesta takkutukasta ihmettelemässä, että mikä juuri iski."

Pojan ruokailuja seurattiin ensimmäiset viikot tarkkaan. Painoa kertyi niin vähän. Kaveri ei oikein halunnut herätä öisin syömään, joten iskin herätyskelloa päälle ja sain nousta aina rauhassa pumppaamaan maitoa pulloon. Oli järkytys, kun ekan kerran kuulin unen läpi pienen kirkunan. Tai ei sitä kyllä oikeasti kirkumiseksi voinut sanoa, enemmän se oli sellaista vauvan ähinää. Siitä kuitenkin alkoi meillä sitten yöheräilyt ja maidon lämmitykset menivät huiskeessa sekä hulinassa nälkäinen vauva kainalossa itkeskellen.

"Kylläpä se itkee oudosti.. tuntuu, että joku olisi pahasti pielessä, mutta mikä. Nälkä ei ole, vaippa vaihdettu ja kaikki mahdolliset jutut katottu. Ei ole kuumeinen, räkäinen tai muutenkaan sairaan oloinen. Ei kukaan voi itkeä näin oudosti ilman mitään syytä! Itkua on jatkunut kohta jo puolisen tuntia."

Itku ei sitten loppunutkaan siihen. Se jatkui usemman tunnin, palasi seuraavana päivänä ja oli sydäntä raastavaa kuunneltavaa. Pari päivää seurasin tilannetta ja sitten lähdettiin lääkäriin. Sieltä kotiuduttiin diagnoosin kera; terve. Terve sana sisälsi kuitenkin yhden "mutta-kohdan". Poika oli terve, mutta tämä kärsi koliikista. Moni vauva saattaa itkeä paljon, mutta koliikissa on kyse pitkäkestoisesta toistuvasta itkemisestä, jolle ei löydetä syytä. Se kestää yleensä muutaman kuukauden ja on yksi rankimpia asioita käydä läpi.


"Miksi se huutaa? Miksi se ei hiljene? Mikä on vikana? Miksi en voi osata? Miksi olen näin huono, huono ja HUONOIN IKINÄ!? Yritän kaikkeni, mutta mikään ei auta. Uudestaan ja uudestaan, mutta itku ei lopu ikinä.. koskahan nukuin viimeksi..? Eilen? Kuinka kauan? Tunnin?"


Itkemisestä tuli aika iso osa meidän vuorokautta. Poika itki aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Nukkui muutaman tunnin siellä ja täällä, mutta muu aika meni kihertämiseen, itkuskeluun tai rääkymiseen. Jouduin paljon miettimään sekä punnitsemaan äitiyttäni. Muistan pyörittäneeni paljon asioita päässäni ja melkein kaikki niistä liittyivät pettymykseen itseäni kohtaan. En kokenut olevani onnistunut äitinä. Unet jäivät todella vähäisiksi ja joskus jouduin valvomaan niin paljon, etten vauvan nukkuessa enää saanutkaan unta. Silmät vain pyörivät päässä, ajatukset takkusivat ja elämä meni hankalaksi. Löysin usein maitopulloja tiskikaapista, pesin käteni unohtaen avata hanan ja hukkasin noin puolet tavaroistani. Olin kävelevä haamu. Silti yhä uudestaan nostin tuon huutavan lapsen syliini ja ravasin neljättä tuntia olohuonetta ympäri. Hyssytin, paijasin, lauloin ja juttelin. Välillä ajattelin sekoavani, mutta kai se äidiksi tuleminen lisää jotenkin automaattisesti kestokykyä.


"V***u mikä sua vaivaa!? Kaikkeni yritän, mutta mikään ei auta! Sano mitä mun pitää tehdä!! Sano... jooko.."


Yhtenä yönä sitten tuli vastaan se kerta, kun en enää jaksanut. Liian kauan olin kävellyt ympäri olkkaria öisin, liian harvoin olin nukkunut. Poltin kynttilääni molemmista päistä. Muistan, että missään ei voinut olla ilman huutavaa lasta. Istuin vessassa ja poika itki sylissäni, viikkasin pyykkejä ja poika itki rintarepussa, vein koiraa ulos ja sielläkin poika itki rattaissa. Se oli lopulta liikaa. Muistan vieläkin, että olin juuri syöttänyt puolisen tuntia poikaa keskellä yötä ja sen jälkeen toiset puoli tuntia pumpannut pumpulla seuraavan maitoannoksen pojan nukkuessa. Ehdin ummistaa silmäni muutamaksi minuutiksi ja poika heräsikin TAAS itkemään. Väsyneenä marssin keittiöön ja pudotin vahingossa kaikki tuttipullot rämisten lattialle. Niistä välittämättä kaadoin maidon pulloon ja avasin mikron. Maitopulloa napatessa tökkäsinkin sen kumoon ja maitoa oli ihan joka paikassa. Samaan aikaan se huutava lapsi roikkui olkapäälläni ja silmissä sumeni. Aloin itkemään ja huusin vauvalleni ääneen juuri nuo yläpuolella olevat sanat. En ravistanut lasta - sitä en tekisi koskaan! Tuo yö on silti häpeäpilkkuni siltä ajalta ja eräänlainen pohja. Tiesin, että en jaksaisi enää. Jotain oli tehtävä. Pojan isä oli kuullut kolinan sekä turhautuneen räyhäämiseni ja herännyt siihen. Sain apua silloin ja rupesin pyytämään sitä jatkossakin enemmän. Aloin myös etsimään erilaisia keinoja jaksaa huutavan lapsen arkea paremmin. Vihdoin tavallaan hyväksyin sen tosiasian; "Hei, meillä asuu perheessä koliikkivauva." Asioiden sisäistäminen ja hyväksyminen sekä tilanteelle antautuminen auttoivat. Ylisuorittaminen, täydellisyyden tavoittelu ja itsensä rättiväsyneeksi rääkkääminen meinasivat tuhota tämän tytön kokonaan.


"Pari tuntia on taas tullut kierreltyä lastenvaate-kauppoja. Poika on nukkunut koko sen ajan hiljaa rintarepussa. Kyllä on ihan erilaista liikkua muiden ihmisten keskellä pitkästä aikaa ja kuunnella hiljaisia ääniä. Itkua ei kuulu mistään."


Pojan ollessa parin kuukauden ikäinen, kiinnostuin vihdoin lastenvaatteista. Voisi kai sanoa, että siitähän se sitten lähti. Huomasin huutavan vauvan hiljentyvän kauppakeskuksissa, kaupoissa ja kahviloissa. Sain siitä uutta voimaa ja aloin pyörimään useita tunteja liikenteessä. En tiedä miksi se kauppojen hälinä rauhoitti pojan, mutta kyllä kelpasi useamman viikon huutamisen jälkeen edes hetken hiljaisuus. Epäilen, että jo mahassa vauva tottuu ympäristönsä ääniin ja ehkä tähän kaikkeen kauppamyönteisyyteen vaikutti se, että olin raskaana ruokakaupassa töissä. Ken tietää? Ainakin tilanne helpottui ja se oli pääasia. Sitä jaksoi kyllä kanniskella toista taas yöllä, kun hetken pystyi välissä hengähtämään. Oli muutenkin kivaa hypistellä pieniä vaatteita, ihmetellä sisustusjuttuja ja istua syömään pullaa johonkin hyvään kahvilaan. Joskus aika kävi pitkäksi, mutta silloin arvotin asiat järkevästi. Tylsyys vs. huutava vauva. Varmaan vaikea arvata, että kumpi oli se mieluisampi vaihtoehto? Tuo kaupoissa pyöriminen on varmasti vaikuttanut myös tähän hetkeen, koska luulen tuolloin ihastuneeni pikkuruisiin vaatteisiin. Veikkaan, että nykyään assosioin sen hyvänolon tunteen (=rauhallinen lapsi) lastenvaatteisiin,  joten se on yksi syistä miksi pidän niistä niin paljon edelleen.


"MITÄ!? Kello on jo kymmenen! Miksi lapsi ei huuda? Mitä on tapahtunut? Onko se edes hengissä enää?"


Sängyssä odotti yhtäkkiä eläväinen ja hymyilevä pieni poika. Netissä puhutaan koliikin suhteen maagisesta 3 kuukaudesta ja olin huiskauttanut tuolle uskomukselle naureskellen kättäni. Silti, muutama päivä ennen 3kk "synttäreitä" poika hiljeni ja hiljaa on sen jälkeen ollutkin. Meille muutti vihdoin aurinkoinen ja ihastuttava vauva. Kyllä tuntui älyttömän miellyttävältä noiden vaikeiden kuukausien jälkeen herätä pitkään levänneenä ja rentoutuneena.

Väsynyt, riutunut... mutta onnellinen äiti.

Mitä olisin ottanut huomioon paremmin koliikin suhteen, jos olisin tiennyt enemmän aiheesta? - Sen, ettei kaikkea tarvitse tehdä yksin. Pitää osata pyytää apua, ottaa sitä vastaan ja joskus antaa periksi. Kyllä sen huutavan vauvan voi jättää hetkeksi pehmeälle alustalle itkemään, jos tuntuu, ettei omat rahkeet enää riitä. Joskus on hyvä mennä viereiseen huoneeseen, tirauttaa muutamat kyyneleet ja antaa paineiden purkautua ulos. Kukaan ei voi tehdä enempää kuin parhaansa koliikkilapsen eteen ja se on asia, joka ei määritä äitiyttä. Pitää osata katsoa asioita kokonaisvaltaisesti ja pitää osata hengittää välillä itsekin.


Mistä koliikki luultavasti johtui meidän tapauksessamme? - Myöhemmin pojalla todettiin refluksi ja sen kautta noin vuoden iässä alkoi ilmaantumaan maitoallergian tyyppisia oireita. Poikahan sai äidinmaidon ohella joskus korviketta, että luultavasti nämä ovat saattaneet olla syynä huutamiseen. Maito esimerkiksi on voinut aiheuttaa mahaan jotakin kipua ja refluksi taas ikävää polttelua ruokatorvessa. On sääli, että Suomessa näistä ollaan aika huonosti perillä eikä mekään oikein saatu apuja lekurista, kun olisihan nuokin huudot olleet luultavasti vältettävissä.


Miten koliikki vaikutti itseeni? - Se sai ymmärtämään, ettei lapsen kanssa eläminen ole aina helppoa. Opin elämästä sen tosiasian, että joskus tapahtuu ikäviä asioita ja niiden kanssa pitää osata elää. Löysin myös uusia tapoja selvitä vaikeista asioista, venytin omaa jaksamistani ja ylitin omat odotukseni. Näin jälkeenpäin olisi todella vaikea lähteä tuohon tilanteeseen uudelleen. En tiedä mistä olen silloin repinyt voimaa jaksaa nuo kuukaudet, mutta olen aidosti iloinen, että pystyin siihen kaikkeen. Pieni kammo toki noista ajoista on jäänyt ja se liittyy pojan itkemiseen. Itku tuo aina hassun vahvan ahdistuksen tunteen sisälleni ja tarkoitan sillä eräänlaista paniikkitilaa. Pelästyn hirveästi ja kuvittelen heti, ettei se itku tule loppumaan koskaan ja menetän vähän itsehillintää pääni sisällä.


Onko poika edelleen kovin itkuinen tapaus? - Tähän voin sanoa yksinkertaisesti EI TODELLAKAAN! Tuon 3kk iän jälkeen itkut loppuivat ja ovat pysyneet poissa. Ei tuo poika itke väsyneenä, vihaisena eikä oikein silloinkaan, kun sattuu. Saattaa purskahtaa normaalisti itkuun kyllä, mutta sekin loppuu ehkä alle puolessa minuutissa. Persoonana Topi on ylipositiivinen tapaus nykyään ja ei kiukuttele juuri ollenkaan. Joskus heitänkin huumorilla, että ehkä "kärsin" aikanaan sen kolmisen kuukautta, jotta loppuelämä menisi sitten helpoimman kautta.


Jos heräsi lisää kysymyksiä koliikista tai elämästä koliikkilapsen kanssa, niin pistäkäähän kommenttia tulemaan! Olisin myös kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia tästä aiheesta! Olen aina miettinyt, että onkohan muillakin äideillä ollut samankaltaisia tuntemuksia!

Vauvantuoksua Forssassa!

Tänään koko perhe ampaisi ylös todella aikaisin ja ilmassa tuoksui jännitys. Syötiin, puettiin ja suunnattiin suoraan bussille. Jouduttiin Topikin herättämään 3 tuntia aikaisemmin kuin normaalisti. Kaverilla oli hieman hidas sytytys eikä millään meinannut nousta sängystä seitsemältä. Onneksi kuitenkin lopulta herätessään oli ihan iloinen oma itsensä.


Meillä oli siis tänään mukava päivä tiedossa, koska käänsimme nokkamme kohti Forssaa. Siellä asuu eräs ystäväni, jonka kanssa tutustuttiin jo raskausaikana NETISSÄ. Kuuluttiin samaan vauvaryhmään ja pian poikien syntymän jälkeen alettiin aktiivisesti puhumaan melkein joka päivä sekä yö. Jaettiin ärsytykset, ilot, surut ja ihan hölmötkin jutut.


Alettiin myös samoihin aikoihin kuumeilemaan toisesta vauvasta ja niinhän siinä sitten kävi, että ystäväni raskautui nopeasti ja pääsin lievittämään omaa vauvakuumettani hänen kauttaan, JOS niin voi sanoa kuulostamatta karulta. Jossakin vaiheessa sain erityisen tehtävän ja kaverini pyysi minua syntyvän tytön sylikummiksi. Olin tiedättekö ihan kamalan otettu tästä kunniasta!

Sitä tehtävää suorittamaan me siis tänään lähdimme hymyssä suin. Topi moikkaamaan omaa samanikäistä ystäväänsä, minä sylikummin pestiin ja mieheni toiseksi kummiksi.


Matka sujui hyvin, vaikka jostain syystä sitä kammoksuinkin etukäteen. Helsinkiin matkattiin puolisen tuntia ja siellä vaihdoimme toiseen bussiin, jolla meni pari tuntia itse Forssaan. Topi oli rauhallinen koko matkan, joka ei sinänsä ole yllätys. Saatiin poika myös nukahtamaan tokaan bussiin, joten voiko matka helpommin oikeasti mennä?

Itse ristiäiset menivät nopeasti ohi. Niinhän siinä AINA käy, kun on kivaa... Jännitin alkuun ihan liikaa vauvan sylittelyä, koska en ollut muistanut ollenkaan kuinka pieniä nuo oikeasti ovat. Pikkuhiljaa vanhat otteet löytyivät ja kaikki tuntui luonnolliselta.

Tyttö sai kasteessa nimen Roosa Inkeri; aivan täydellinen pienelle prinsessalle. Oli jotenkin todella luonnollista olla sylikummina, kun nyt oli omakohtaistakin kokemusta vauvoista. Tyttöä meinasi alkaa itkettämään alussa, mutta pienellä heijaamisella ja hyssyttelyllä saatiin uni tulemaan. En siis joutunut pitelemään rimpuilevaa ja äänekästä vauvaa, vaan pääsin todella helpolla. Meillä oli Topin kummi mukana "vahtimassa" poikaa sen aikaa, kun me Samun kanssa seistiin edessä. Ja Topihan istui koko ajan hiljaa ja kiltisti paikallaan. Olen niin hemmetin ylpeä tuosta lapsesta!

Ruoka oli hyvää ja mielestäni sitä oli riittävästi. Jopa lapset oli huomioitu hienosti tarjoilun suhteen ja Topille oli tehty ihan omia pullia, joissa ei ollut maitoa.

Mitä itse Topiin tulee... Poika leikki paljon muiden lasten kanssa, söi sotkematta kiltisti eikä itkenyt kertaakaan koko päivän aikana. Onpa helpottavaa, että pystyy itse keskittymään omiin velvollisuuksiin ja poika viihtyy silti loistavasti.


Juhlavaatteina Topilla oli Lindexin kauluspaita ja samasta liikkeestä rusetti, housut KappAhlista ja kengät olivat Puman sisätossut.

Alkuun Topi näytti kuitenkin vähän nyrpeältä, kun äiti pyörikin vauvan kanssa koko ajan. Pientä mustasukkaisuutta siis ilmassa, joka ilmeni kateellisena tuijotuksena. Kuitenkin fiksuna tyyppinä poika käänsi sen nopeasti pois ja alkoi myös kiinnostumaan vauvasta. Alkuun Topi hiipi ihan hiljaa kopan lähelle ja katseli pitkän tovin nukkuvaa tyttöä ihmetellen.

Kamalasti pienet varpaat ja kädet kiinnostivat. Nenäkin oli mielenkiintoinen ja ne pienet äännähdykset. Varovaisesti yhdessä tutustuttiin vauvaan; kerroin mikä se on ja miten sitä käsitellään. Hymyillen Topi kosketteli noita pikkuruisia varpaita ja silitti hellästi poskesta. Meinasi sydän haljeta, kun poika käyttäytyi ihan liian suloisesti!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.. (..vaan rakkaus ei milloinkaan, kuten mummilla on tapana sanoa!) Meitä tultiin hakemaan autolla kotiinpäin ja oli kurja sanoa heipat kaikille. Päätin, että tehdään mahdollisimman pian pieni reissu Topin kanssa Forssaan ihan koko viikonlopuksi, koska bussimatkustaminen on niin helppoa ja suhteellisen halpaakin.


Ihan täydellinen päivä huipentui helppoon automatkaan. Topi nukahti hetkeksi ja itselläkin oli vaikeuksia pysyä hereillä. Kotona sitten syötiin, käytiin kylvyssä ja nukahdettiin itse kukin. Topi sänkyynsä ja äiti sohvalle. Rankka päivä?


Nyt toivotan mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, toivottavasti se on aurinkoinen <3

Helppo lapsi, helppo elämä?

"Mitä valitat, lapsesi on unelma! En voi ymmärtää, miksi jotkut valittavat, vaikka muilla on paljon vaikeampaa. Turha valittaa noin pienestä. Ärsyttää ihmiset, jotka pääsevät helpolla eikä sekään kelpaa."


Niin. Helpon lapsen kirous. Mikä on helppo lapsi? Mitä helppous tarkoittaa?



Aika usein kuulee puhuttavan siitä, että ihmiset haluavat antaa väärän kuvan elämästään. Esitetään vahvempaa, näytellään viisasta ja pidetään oma julkisuuskuva puhtaana. Harvoin myönnetään virheitä tai sitä, että jokin asia ei vain toimi.

Olen aina vannonut tämän blogin kanssa, että en mene siihen naurettavaan totuuden muokkailuun mukaan. Olen aina halunnut kertoa rehellisesti sen, mitä tässä päässä käyn läpi ja mitä meidän seinien sisällä aidosti tapahtuu. On tietenkin tietyt rajat, PAKKO OLLA. En silti valehtelemaan lähde tai sitä totuutta muokkaamaan.


Kun sanon, että omistan helpon lapsen niin oikeastaan tarkoitan sitä. Tiedän, että meillä asiat sujuvat luvattoman kepeästi ja päivät ovat aika perus pullaa. Tiedän, että Topi on elämästään suurimman osan ollut rauhaisa ja hiljainen kaveri, johon on helppo ottaa kontaktia. Tämä ei ole oman elämäni tai egoni pönkitystä, jollaisena se herkästi otetaan. Se, että joku pääsee jossakin asiassa helpolla tarkoittaa usein automaattisesti sitä, että olet valehteleva raukka. Turhauttavaa.


Olihan meillä starttimme tähän maailmaan. Ei ollut helppoa ei. Ensimmäiset kolme kuukautta meni itkujen ja raivojen kanssa. Kukapa ei huutaisi, kun mahaan koskee 24/7? Muistan vain ne päivät ja yöt, jotka kirjaimellisesti kävelin ympyrää alakerrassa vauva sylissä. Vauva, joka kaikesta huolimatta huusi. Muistan kuinka en voinut minuuttia pidempään istua sohvalla, koska se sydäntä raastava huuto alkoi samantien. Muistan sen, kun piti valita kuunteleeko itkua vai kestääkö järkyttävää nälkää, kun kaikkeen ei vain pystynyt samaan aikaan.

Muistan myös sen aamun, kun heräsin useamman tunnin unien jälkeen siihen, että vieressä naureskeli iloinen vauva sen rääkyvän 'monsterin' sijasta. Onnellinen lapsi kirkkaiden silmien ja pienen hymyn kera. Siitä se "helppous" sitten taisi alkaa. Topi alkoi nukkumaan, Topi alkoi viihtymään. Pieniä mutkia on osunut matkan varrelle, mutta aika mukavaa on tuosta hetkestä lähtien ollut.

No, mitä tarkoitan helpolla? Miten sen määritän? 


Meillä mennään lähes 95% kerroista nukkumaan ongelmitta. Topi jää sänkyynsä illalla ja nukkuu pitkät hyvät yöunet. Ilta kahdeksasta aamu kymmeneen on sellainen perus määrä. Näiden päälle iltapäivällä 2-3 tunnin päikkärit. Välissä ruokailut, jotka sujuvat helposti myös. Harvemmin tulee sotkuja, melkein kaikki ruoka kelpaa ja pöydässä jaksetaan istua kivasti.

Luonteeltaan Topi on itsenäinen, rauhallinen ja oman tiensä kulkija. Päivisin voi olla, että en edes saa koko ajan leikkiä pojan kanssa, koska hän haluaa olla rauhassa. Tulee tehtyä paljon omiakin juttuja, koska Topi istuu lelufarminsa ääressä muutaman tunnin kepeästi. En oikeastaan edes tiedä miltä tuntuu, kun joku roikkuu lahkeessa tai tekee tuhojaan jatkuvalla mitalla. Tottakai lähestyvä uhma on vaikuttanut pojan tahtoon ja niitä raivareitakin tulee. Ne tosin kestävät oikeasti valehtelematta 15 sekuntia ja sitten jatkuu touhut. Kieltoja kuunnellaan, niistä opitaan ja sitten tehdään pahojen sijasta jotakin sallittua.

Vaatteiden vaihto on kivaa. On hauska auttaa äitiä etsimään oikeat paikat käsille ja jaloille. Hampaiden pesu on hupaisaa. On kivaa harjata ja päristellä harjan kanssa. Vaipan vaihto on hauskaa. On huvittavaa, kun äiti nyrpistelee nenäänsä. Ulkoilu on mahtavaa. On innostavaa rymytä menemään iskän kanssa.

Iloisuus, avoimuus ja sosiaalisuus. Hymyt, nauru ja höpinä. Innostuneisuus, uudet kivat asiat ja lapsen riemu. Ne ovat aika usein osana meidän päivää tai oikeastaan suurinosa päivistä koostuu näistä.

Kuulostaako helpolta? Sitä se on, myönnän...


Entä sitten, kun sattuu se päivä, ettei mikään suju? Entä sitten, kun sattuu se yö, että Topi vaan känisee? Se ilta, kun kaveri huutaa kaksi tuntia, kun ei suostu menemään nukkumaan? Entä se aamu, jolloin päätetäänkin tehdä pientä jäynää koko ajan? Eikö minulla olekaan oikeutta silloin valittaa turhautumistani, koska yleensä 'pääsen niin helpolla'? Enkö ole oikeutettu olemaan väsynyt, jos väliaikaisesti tökkii? Onko se minulle "ihan oikein", että meilläkin on joskus hankalaa?

Koska, näitäkin hetkiä sattuu kohdille. Ei tämä elämä mitään vaaleanpunaista hattaraakaan ole. Ei todellakaan! Topi osaa olla myös hankala, kun sille päälle sattuu. Ei ehkä niin isossa mittakaavassa, ei ehkä pahimmalla mahdollisella tavalla. Hankala kuitenkin.

Ja tiedättekö mitä! En todellakaan ala pyytelemään anteeksi sitä, että silloin valitan. Vaikka meillä kuinka helppoa olisikin normaalisti, on minulla silti oikeus väsyä näinä hetkinä. Minulla on oikeus olla turhautunut. Lopussa.

Olen aina sanonut, ettei toisten suruja ja murheita voi verrata toisiinsa. Ehkä näennäisesti asiat voivat painia eri mittakaavassa, mutta se tunne sisällä ei eroa mitenkään. Se jaksamattomuuden, voimattomuuden ja väsymyksen tunne. Se on aito fiilis, oli kyseessä kuinka iso asia tahansa.

Mielestäni jokainen on oikeutettu joskus valittamaan ja purkamaan sydäntään. Puhuminen auttaa ja se keventää taakkaa. Trust Me, puhun kokemuksesta.


Ja siksi valitan joskus, vaikka "omistankin helpon lapsen". En kettuillakseni, en loukatakseni toisia! Vaan, koska haluan jaksaa ne vaikeatkin hetket läpi täysijärkisenä.


Rakastan tuota lasta ikuisesti. Helppoudesta tai vaikeudesta huolimatta. Tulevaisuus saa kantaa meidän polulle mitä vaan ja aion sen kestää. Tosin... jaksaakseni aion siitä ääneen kyllä valittaa. Koska minulla on siihen yhtälainen oikeus.

Herättikö tämä teksti minkälaisia fiiliksiä?

Topin vuosi kuvina.

Masumuistelua:

Rv 15

Rv 15 iltaturvotus

Rv 21+4

Rv 34+4

Ultrakuvat:

Rv 11+1

Rv 19+1

Rv 19+1 <3

Sairaalassa:

Vastasyntynyt <3

Ensimmäinen kohtaaminen!

Ensimmäinen syöttö.

Kotiutumislupaa odotellessa.

KOTIIN!! (Ja joo.. tiedän. Tyttöjen haalari, mutta ei viitsitty omaakaan ostaa.)

Ensimmäinen kuukausi:

Näin pieni Topi oli kotiutuessa...

Ensimmäinen kylpy oli ihan kamala.

Joululahja kuvauksia.

Kuvassa vieläkin Topin lemppari pupu.

Alle puoli vuotias:

Pukeminen vauvana oli ihan kamalaa, mutta päätty aina nukahtamiseen.

Koliikkisitteri oli yksi parhaimmista hankinnoista!

1kk <3

2kk <3

Jouluaaton pieni tonttu-poika.

3kk <3

Uiminen mukaan kuvioihin!

Ensimmäinen ystävänpäivä-asu!

4kk <3

5kk <3

Pääsiäispupu.

6kk <3

Sitten puolen vuoden jälkeen:

Pienenä Topi mahtu kaikkiin ihaniin nallepukuihin!

Tuijotuskilpailu.. niiin hauska kuva!

Voi sitä riemua sillonkun Topi oppi kääntymään mahalleen.

Topi oli pienenä kunnon poseeraaja ainakun kuvasin.

Aika menee niin nopeasti ja pikkuhiljaa ihana kesäkin alkoi lähestymään.

Ulos ei tarvinnu enää pukea paljoa päälle. Kyllä kesä on <3

Tästä olis ihana saada taulu.

7kk <3

Sitten päätettiin, että muutetaan takaisin Espooseen. Oli outoa hylätä se koti, missä Topi
oli viettänyt koko ikänsä.

Hiukset kasvo semmosta vauhtia, että niiden leikkaamista oli pakko harkita.

Sitten vaan leikkasin ne. Ei paha.

Topin ensimmäinen Juhannus vietettiin kotona.

8kk <3

Konttaamisen ja liikkumisen suhteen oli kehitysviivästymää, mutta ajallaan siitäkin selvittiin.

Kesällä tuli osteltua paljon kaikkea, kun innostuin Topin tyylistä.
 Tämä pyyhe on vain yksi niistä.

9kk <3

Lähestyvä syksy toi jumpperi-hulluuden. Niitä oli pakko alkaa haalimaan kylmille säille.

Se vaihe, kun Topi alkoi viihtymään ulkona oli ihana. Sai uutta touhuamista.

Hetki sitten toinen makoili vielä lattialla ja sitten jo kiipesikin portaita...

10kk <3

Jossakin vaiheessa innostuin muuten meandista, istuu Topille hyvin.

Hampaatkin tulivat vihdoin 11kk iässä.

11kk <3

Topi on niin ilopilleri <3

Päivä päivältä pikkunen näyttää vanhemmalta.

Ja lopuksi Topin "virallinen" kotona otettu 1 wee kuva:

1v <3