torstai 30. tammikuuta 2014

Näkymätön kupla ympärilläni


Puhun nyt eräästä tunteesta, joka on itselleni liiankin tuttu. Siitä tilanteesta, kun kävelet täydessä huoneessa, mutta tunnet olevasi erilläsi muista. Kuulet itsesi puhuvan, huomaat itsesi liikkuvan. Silti tuntuu kuin jättimäinen kupla ympäröisi sinut erilleen muusta maailmasta. Tunnen oloni usein eristetyksi. Yritän kuulua porukkaan, mutta tuntuu kuin joku silti sulkisi minut ulkopuolelle. Olen erilainen kuin muut. Erilaisuus on mielenkiintoinen käsite. Sitä on hankala määrittää ja usein se on käytännössä vain tunne. Toisaalta koko maailmassa on kyse vain erilaisista asioista ja toistensa vastakohdista.

Miksi puhun näistä asioista? Miksi aloitin koko postauksen?

Olen huomannut, että olen jotenkin viallinen. En vain osaa. Ulkopuoliselle olen varmasti sujuva ja sosiaalinen, mutta lopulta kuitenkin on kyse siitä, mitä itse tuntee sisällään. Minä tunnen pelkoa, epävarmuutta ja erilaisuutta. Häpeän sisäistä kömpelyyttäni. Haluaisin olla täysillä mukana, mutta se on vain erittäin vaikeaa. Todella usein ihan netissäkin erilaisissa ryhmissä huomaan saman asian. Yritän kuunnella, lohduttaa ja osallistua,  mutta silti jään ulkopuoliseksi. Pelko siitä, että ihmiset eivät pitä minusta sekä epävarmuus ovat niitä asioita, jotka tekevät ison kuilun itseni sekä toisten välille.

Aion aina pysyä ystävällisenä. Aion silti tukea ja välittää. Enkä tee tätä siksi, että se olisi edukasta minulle, vaan koska välitän muiden tunteista. Haluan olla osa sitä joukkoa, johon kuulun. Sitä täytyy edes yrittää!

Olisi TODELLA kiva tietää, että miksi olen tällainen. Miten tämä viallisuus korjataan?

Monelle on ehkä jo paistanut teksteistäni, puheistani ja olemuksestani läpi, että viihdyn aika usein yksin. Toki myönnän ihan perusluonteeni jo sisältävän erakkomaisia piirteitä. Olen eräällä tapaa kotihiiri ja viihdyn itsekseni omissa oloissani. Tavallaan yksin oleminen ja hiljaisuus eivät ahdista ollenkaan. Toisaalta sitten taas ahdistaa, koska tunnen tunnetta yksinäisyys todella usein. Jokainen ihminen tarvitsee lopulta ystäviä rinnalleen, myös minä. Miksi se sitten on niin vaikeaa lähteä ihmisten kanssa jonnekin?  Miksi se on niin hankalaa tutustua toisiin? Harvemmin liikun kenenkään kanssa ja pelkään kauheasti sitä tutustumista. Pienestä asiasta on kehittynyt iso ongelma. 

En pidä yhtään liibalaaba puspus -suhteista. Inhottaa sellainen kaveruus, jossa on PAKKO nähdä, PAKKO soitella ja PAKKO tehdä asioita koko ajan. Joskus saattaakin tulla kausi, että haluaa olla omissa oloissaan ja on todella turhauttavaa, jos se toinen osapuoli ei ymmärrä toivettasi. Koen sen silloin painostavana. Välillä myös pieni tavallinen asia saattaa ärsyttää. Esimerkiksi se, että joku bussissa juttelee aina ne samat asiat läpi koskien lasten ikää, käyttäytymistä ja ruokailua. Sitä haluaisi vain matkustaa rauhassa haaveillen omiaan.

Toisaalta taas olen kuitenkin myös sosiaalinen. Jos putoan tilanteeseen, jossa pitää pärjätä ihmisten kanssa niin hoidan kyllä homman kotiin. Aika moni sanoo, että seurassani on hyvä olla ja minusta hehkuu sisäinen rauha. (Naurattaa kyllä joka kerta, kun tämän kuulen..) Pärjään myös töissäni loistavasti eli tällä hetkellä olen kaupan kassa. On ihanaa jutella asiakkaiden kanssa ihan turhistakin asioista. Kun pääsen itse siihen tilanteeseen, jossa kohdataan joku, niin koen olevani puhelias, avoin ja koko juttu tuntuukin jopa ihan kivalta.

Aika usein koko elämäni aikana suurin kompastuskivi on ollut se LÄHTEMINEN. Saatan valittaa monta päivää etukäteen miehelleni, jos on jotakin sosiaalista menoa tiedossa. Saatan hikoilla, stressata ja ahdistella. Vihaan sitä lähtöä NIIIN paljon. Ihan turhaan, koska en kovin montaa tilannetta muista, joissa se itse oleminen olisi ollut muka jotenkin epämiellyttävää. Pitäisi aina yrittää muistaa tämä!

Bloggaaminen on hyvä tapa luoda suhteita, jutella ja saada sitä sosiaalista kanssakäymistä. En tunne olevani enää niin yksin, kun saan jakaa ajatukseni tänne blogiin. Netissähän on sinänsä helpompaa olla oma itsensä. Siksi tämä bloggaaminen tuntuu olevan "omaa alaani ". On helppo puhua ja kirjoittaa syvimmät ajatuksensa juuri sillä hetkellä, kun ne tuntee. Ei tarvitse miettiä vastapuolen reaktiota eikä tarvitse pelätä tekevänsä itsestään julkista pelleä.

Kammoksuttaa ajatus siitä, että purkaisin näitä asioita naama naamaa vasten jollekin. Värisyttää miettiä, että harrastaisin pientä smalltalkia jonkun tuntemattoman kanssa kahvilla. En ehkä silloin osaisi olla niin rehellinen kuin nyt tälläkin hetkellä olen. Ajattelisin vain sitä sisälläni vallitsevaa pakokauhua ja en tavallaan olisi yhtään läsnä. Tämän blogin avulla saan edes pienen palan lohtua mieltäni askarruttaviin asioihin. Kommenttien kautta ihmiset kyllä antavat tukensa ja mielipiteensä vaikeisiin asioihin, arvostan sitä ihan kamalasti!

Haluan siis pyytää anteeksi sitä, että olen joskus nihkeä lähtemään jonnekin. Olen pahoillani, että olen kömpelö ja tyrmään kutsuja. En halua olla ilkeä enkä tyly. Satun vain joskus olemaan pieni pelkuri, omien ajatuksieni vanki.

Ehkä jonakin päivänä keksin syyn ja ratkaisun tälle kaikelle. Ehkä jonakin päivänä löytyy se paikka minullekin. Tai ehkä olenkin jo löytänyt sen. Tämä blogi. Se kantaa minua eteenpäin tässä vaikeassa asiassa ja saa kaiken tuntumaan paljon paremmalta. Vihdoinkin on paikka, jossa voin olla oma itseni. Tämä on ensimmäinen askel kohti rohkeampaa minää. Seuraavaksi sitten hoidetaan se live-elämän puoli!

53 kommenttia:

  1. mulla on vähän samoja ongelmia itseni kanssa.. Haluaisin kavereita ja kulkea vauvatapaamisissa ynm ynm.. Oon jo ala-aste ikäisenä ollut samanlainen... haluaisin jutella kavereiden kanssa ja tavata porukalla ynm. mutta sitten aina viimetingassa perun ja keksin tekosyyn miksi en muka pääsekkään.. Mä ajattelen itsestäni että en mä osaa olla sosiaalinen, kuulostaa varmaan tyhmältä mutta ehkä tiedät mitä tarkoitan :D Monesti jos joku on yrittänyt tutustua muhun niin mä vedän aivan kuin johonkin paniikkiin ja "teen hommalle lopun" ja sitten jälkikäteen harmittaa että vitsi ku olis kiva olla senki kaveri tms.. :D

    -Tiitsi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kanssa iät ja ajat ollut tällainen. Mä myös tyrmään usein kutsut, vaikka olis pitänyt mennä. Jälkikäteen harmittaa ihan hulluna.

      Mä uskoisin olevani hyvä kaveri, mutta en anna siihen jostain syystä mahdollisuutta. Miksi? No jaa'a :/

      Poista
  2. Tämän saman olisin voinut kirjoittaa itse, vuosi sitten. Minulla on ollut samanlaisia tuntemuksia lähes koko elämäni, NYT vasta olen päässyt "omilleni", täytän kohta 27 joten, 26½-vuotta olen ollut "ajatuksieni vanki". Kirjoitin edellisessä blogissani tästä ja yllättävän moni melkeimpä järkyttyi, ei he olleet tajunneet tätä.
    Haluaisin osata antaa ratkaisun sinulle mutta, se on mahdottomuus, kaikkien pitää oivaltaa omat polut.
    Minulle auttoi kuitenkin pohdiskelu siitä, kuka minä olen ja mitä haluan? Yritin olla niin kuin muut mutta vasta kun opin olemaan juuri se mikä olen, hyväksymään itseni, silloin vasta minulle "avautui" uusi elämä ja maailma, minulla on jopa ystäviä.
    Sanoin suoraan jos olin uudessa tilanteessa että, minua jännittää ja välillä ahdistaa...oli niitä ihmisiä jotka ymmärrsivät ja niitä jotka pelästyivät, ajattelin että, ne jotka eivät jaksaneet "vaikeita puoliani", niistä en edes yritä saada ystävää. Kumma juttu mutta kun aloin olemaan rehellinen itselleni ja muille, minulle kertyi heitä jotka halusivat olla kanssani.
    Älä häpeile tunnettasi, meitä on MONTA joilla on samat ajatukset, kuinka moni antaakaan itsevarman kuvan ja onkin epävarma sisimmissään.
    Yritin olla ne joilla on sitä sun tätä, yritin olla "joukossa" mukana, huomasin että minä kuulun "joukon ulkopuolelle", heidän kanssaan jotka ovat jalat maan pinnalla.

    Toivottavasti löydät itsesi ja paikkasi, hyväksy itsesi, rakasta itseäsi....sinulle on myös se oma paikka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas tässä tyhjentävä kommentti. Ja tarkoitan siis hyvällä :)

      Paljon hyvia neuvoja, paljon omaa kokemusta ja vielä päälle rutkasti fiksuja sanoja! Jollain tapaa tuo mitä sanoit, lohdutti itseäni.

      Kiitos hei, kun jaksoit kirjoittaa kommenttisi! :)

      Poista
  3. Apua meni oikeen kylmät väreet kun luin tätä, mulla ihan samanlaisia ajatuksia ja olotiloja! :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kurjaa :( Toivottavasti saisit apua tuntemuksiisi tai löytäisit jonkun ratkaisun!

      Poista
  4. Niin tuttu tunne. Enkä pidä siitä piirteestä yhtään itsessäni ja toivon, että Lotta perii isänsä sosiaalisuuden ja säästyy pelkuruudelta ihmisiä kohtaan... Sä kyllä vaikutat aivan ihanalta ihmiseltä, toivottavasti vielä löydät ihania ystäviä. Kunpa tuon piirteen vain voisikin korjata, helpottaisi niiiiiiin paljon... <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä toivoin myös, ettei Topi saisi tätä mun "pelkuruutta". Ja onneksi on ilmeisesti sosiaalinen munki puolesta.

      Tosi usein Topi on se joka alkaa joka paikassa seurustelemaan AIKUISTEN kanssa. Ja sitä kautta alkaa juttu luistamaan :)

      Ehkä tää joskus korjaantuu <3

      Poista
  5. Moikka Anette. Bongasin sun blogin äityleistä ja oon nyt jonkin aikaa käynyt satunnaisesti lukemassa postauksia. Mitä enemmän luen sitä enemmän tykkään! Tätä viimeistä postausta lukiessa tuntui kun olisit kirjoittanut musta. Ihanaa että joku uskaltaa myöntää olevansa pelkuri. Voin samaistua jokaiseen lauseeseen. Yksinäisyys on kurjaa ja etenkin kun se on itseaiheutettua. Miks pitää pelätä niin paljon? Miksei voi uskaltaa olla oma itsensä? Olisin onnellinen kun voisin elää yhden päivän miettimättä mitä muut ajattelee, miettimättä jokaista sanomaani lausetta etukäteen. Yhden päivän jolloi voisin olla niinkuin kaikki muut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että... :/ Toivoin tavallaan olevani tässä yksin. En haluaisi näitä ajatuksia kenellekään muulle koskaan!!

      Mutta kiva, että olet käynyt lukemassa blogia. Kiitos kun jätit kommentin. Itselleni tällaiset asiat merkitsevät tässä tilanteessa paljon!

      Kenenkään ei kuuluisi olla yksin. Ehkä me tästä? Joskus? Ehkä?

      Poista
  6. Et todellakaan ole yksin, tämä on kuin minun näppäimistöltä kirjoitettu. Äläkä pyytele anteeksi, yksinäisyys ja sulkeutuneisuus ei ole mikään pieni tai kevyt murhe. Tiedän sen tunteen, kun haluaisi lähteä ja olla sosiaalinen, mutta ei vain pysty eikä osaa. Halu kuulua joukkoon on joskus niin kova, että tarkastelee sosiaalisia tilanteita todella itsekriittisesti ja omat "mokat" jää päiviksi, jopa viikoiksi pyörimään päähän.

    Monesti sovin tapaamisen esim. seuraavaan viikkoon ja alan ahdistua siitä jo päiviä etukäteen. En siksi, että sinne olisi vastenmielistä mennä, mutta jokin sisäinen lukko pistää vastaan. Itsellä on tässä tietynlaista kiusaamistaustaa, ryhmän ulkopuolelle jättämistä, enkä ole siitä täysin toipunut. Työstän itse näitä ajatuksia jatkuvasti ja yritän tiedostaa, että se ulkopuolisuus ja "erilaisuus" on vain oma määritelmäni itsestäni. Kukaan muu ei todennäköisesti näe asiaa niin.

    Tsemppiä, täällä me muutkin "erilaiset" ollaan. Piilossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjaa kuulla, että muutkin tästä kärsivät. Eihän KUKAAN tätä toivoisi toiselle. Niin paljon pahaa, ahdistusta ja stressiä. Oikein suututtaa joskus ajatella koko hommaa.

      Munkin mielestä olisi mahtavaa mennä ja tehdä. Ei ihmisten tapaaminen ole vastenmielistä. Mutta sisällä tosiaan on se hassu lukko, joka aina napsahtaa kiinni. Kotona on se magneettu, joka vetää sua täydellä voimalla. Ettet varmana lähtisi. Monta tilannetta olen kokenut, joissa seison oven takana pitkään ja jätän menemättä jonnekin.

      Se oven kahva näyttää vain niin painavalta.

      Mä olin kiusattu ala-asteella. Mua lyötiin. Siitä kehittyi itseeni sellainen anteeksi pyytelevä asenne ja epäluottamus toisia kohtaan. Eikä sitä helpota nämä kiusaamiset mitä nyt olen kokenut.

      Tsemppiä sulle tähän asiaan <3 Ehkä jonain päivänä päästään siitä piilosta pois!

      Poista
    2. Niin ja korjatakseni. Mua lyötiin siis koulussa. Koulukaverit.

      Poista
  7. mulla aivan sama voisin jopa itte olla kirjottanu tän!

    oon ajatellu mistä oma ahdistus/ryhmästä syrjään vetäytyminen johtuu ja mulla syy on valtavan suuressa kiusaamisen pelossa. pelottaa olla ns aidosti läsnä jos mua taas aletaan kiusata ja siinä että pelkään jos nekin aattelee et mä oon sellanen "huono".

    haluisin maailmassa kaikista eniten ees yhen kaverin mut sitten sosiaalisissa tilanteissa en uskalla sanoa mitään järkevää. ja tästä kiitän yheksän vuotta kestänyttä kiusaamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmana tuo pelko kiusatuksi tulemisesta on aika yleinen. Tosi kurjaa, että mahdollisuus kiusatuksi tulemiseen edes on "/ Miksi toiset haluavat satuttaa muita tahallaan?

      Eikö sulla sitten ole yhtään kavereita? Tosi kurja kuulla, jos ei. Ihan järkyttävän törkeetä kiusata toista ihmistä 9 vuotta. Eikö toiset tajua mitä kaikkea siitä Voi seurata?

      Kovasti zemppiä sinne! Toivon tosissaan että löydät vielä sen aidon ystävän!

      Poista
    2. kiitos :D mulla on ihana äiti ja siskot mut harmi 100km päässä mut kotona ihana mies, poika ja koira mut ei kavereit.

      lapsuuden paikkakunnalt ei yhtään sit asuin toisaalla ni sielt sain kavereit mut muutin pks ja asunu täällä 3 vuotta ja en oo saanu yhtäkää kaveria :/

      Poista
  8. Muaki pelottaa tietyissä tilanteissa ihan hirveesti, esim vaati ihan järjetöntä uskallusta lähtee avoimeen päiväkotiin ton lapsen kanssa, sen takia se tapahtu vasta viime viikolla ekan kerran.. ja siihenki sain tsempin siitä että mun yks kaveri oli tulossa sinne ( tosin ne kerkes paikalle vasta ku me lähettiin jo kotiin..).. musta ei kukaan usko että mä ujo ja arka, koska mulla se muurin kaatuminen ei vaadi paljoa, muutama sana ja mun muuri on poissa, mut lähtötilanteet on ihan kauheita aina. Mulla tää alko vasta amiksessa ku mua syrjittiin siellä.. Sun ehkä pitäis vaan käydä paljon sellasissa paikoissa missä ne sosiaaliset tilanteet on pakkoja, treenaamalla oppii :) Tsemppiä sulle tän asian kanssa painimisessa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä vielä hassuinta, että mulla se pelko on enemmän siinä menemisessä. Paika päällä se helpottaa kyllä.. tosin sitten vuorostaan tunnen itseni eristetyksi ja erilaiseksi. Ihanku kukaan ei ymmärtäisi!

      Hienoa, että uskalsit mennä <3 Ja onneks tosiaan sun muuri on helppo kaataa :) Siitä on hyvä ponnistaa eteenpäin, eikö? :)

      Niin ja kiitos!

      Poista
  9. Eikö sulla kuitenkin ole kavereita jonkin verran? Lähde useemmin niiden kanssa johonkin :) ja puhu! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No.. aikalailla kun ei ole. Ystävät on jääneet lapsen myötä ja nekään ihmiset eivät tunnu ymmärtävän enää.

      Kun sä vietät melkein 24/7 lapsen kanssa niin harvoin osaa puhua muusta kuin siitä lapsesta. Tätä eivät lapsettomat sitten ymmärrä yhtään.

      Mä olen tällä hetkellä äiti enkä halua yrittää olla muuta. En halua esittää etteikö Topi olisi suuri osa elämääni.

      Mielummin olisin ihmisten kanssa, jotka myös haluavat puhua lapsista. Muttakun.. sellaisia ei taida olla.

      Poista
  10. Mulla on samanlaisia ongelmia kuin sulla! Yritän olla ystävällinen ja kiva, mutta oon niin epävarma ja ujo että töksäyttelen ihmisille mitä sattuu ja vaikutan varmaan joidenkin mielestä ääliöltä. Mulle on myös tosi vaikea lähteä mihinkään, mutta eipä mulla edes oo ketään joka pyytäisi mihinkään :( Kaverit olis kivoja totta kai mutta miten niitä voi hankkia, jos ei ikinä saa suutaan auki eikä koskaan poistua kotoa, huoh :D

    Voihan olla, että se on vaan sun oma tunne, että oot epävarma jne. mutta muut ei huomaa sitä ollenkaan :) Pitäis vaan jostain kerätä rohkeutta olla oma itsensä myös kasvokkain, se on kyllä aika vaikeeta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä varmaan vaikutan kanssa usein ääliöltä jo netissäkin. Oon vaan niin kömpelö, että esitän asioita huonosti ja väärin. Ja sit ihmiset suivaantuu. Pitäs kirjottaa otsaan, että mitä ikinä sanonkaan, se ei ole tarkoitettu pahalla. Koskaan.

      Onhan niitä kavereita hankala saada, jos ei lähde mihinkään ja pysyy hiljaa. Mutta minkäs teet ku pelottaa niin pirusti :/

      Ja joo, se voi olla vain tunne. En mä SINÄNSÄ välitä mitä muut musta aattelee. Välitän vaan siitä miltä musta tuntuu sen ajatuksen kanssa. En itse halua tuntea oloani ulkopuoliseksi.

      Poista
  11. Musta tuntuu ihan samalta.. Ollaan yritetty tytön kanssa käydä perhekahvilassa, mut siellä kaikkia äidit on +30v ja kattoo tällästä 21v:tä nokan vartta pitkin..Ja puistoissa ei ikinä oo ketään. Välillä iltasin vaan itkettää kun tuntuu niin yksinäiseltä, onneks mulla on ihana mies ja tytär <3 Tuntuu että meidän 1,5v kaipais päiviin muutakin kun vaan äitin naaman tuijottelua, mutta ahdistaa ne kerhot niin paljon. Voi kun ois oman ikästä äiti seuraa, mut asutaan niin pienel paikkakunnal..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän tuon, että kurja käydä... jos siis kaikki paaaljon vanhempia. Kuppikunnat on turhauttavia ja typerää tulla syrjityksi iän puolesta.

      Kyllähän tämä ihan per***stä on. Ja monet itkut täälläkin itketty.

      Mä mietin myös, että Topi kaipais seuraa. Pelkään että pilaan sen, kun ollaan vaan kotona :/

      Poista
    2. Jos asuisitte lähempänä niin saisitte tulla leikkii meille vaikka heti! :> Mulla itelläni on mamma-kamuja ympäri Suomeen ja on kiva käydä kyläilemässä pidemmässä matkassa, menee ihan minilomasta! :)

      Poista
    3. Tuttuja tunteita... Mulla ei ole koskaan ollut kavereita ja silloin harvoin, jos joku pyytää jonnekin/haluaisi tulla kylään, keksin usein tekosyitä, että pääsisin tilanteesta irti. En tajua, miksi käyttäydyn näin... Kyllä mullakin varmaan kiusaamistausta vaikuttaa ja yksinäisen äitini esimerkki. Hänellä ei ollut mitään muuta kuin me kaksi lasta ja sen takia pelkään jo vähän sitäkin, että tuleeko myös pojastani yksinäinen.

      Mutta tuohon perhekahvila-asiaan kommentoisin, etten mäkään tunne oloani tervetulleeksi, vaikka olenkin +30-vuotias. Jengi on vaan niin klikkiytynyttä, ettei mukaan pääse millään, vaikka mäkin olen yksinäisyydestä huolimatta (sen takia?) aika puhelias ja sosiaalinen luonteeltani. Mua sorsitaan senkin takia, että olen yh, vaikka mulle se on ollut tietoinen valinta (lapsi saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla). Tai ehkä se onkin juuri se syy. Ihmisten (lue: väsyneiden äitien) on vaikea käsittää, miksi joku haluaisi saada lapsen yksin. Ihan kuin sinkkunaisen tarve saada lapsi olisi jotenkin vähäpätöisempi kuin parisuhteessa elävän.

      Poista
  12. Voi itselläni aivan samanlaista ja olen todella huono pitämään yhteyttä kavereihin kaiken lisäksi, vaikka haluaisinkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurja kuulla, että siellä samaa :/

      Mäkin olen joskus vähän huono pitämään yhteyttä. Se harmittaa kyllä. ..

      Poista
  13. Mä olen myös huomannut, että blogin puolella on paljon helpompi puhua vähän vaikeistakin asioista. Kasvotusten on helppo kaunistella asioita ja myönnänkin tekeväni niin. Kun joku kysyy, miten meillä menee, niin vastaan aina että ihan hyvin. Vaikka todellisuudessa ei menisikään ja itse olen aivan loppu. Myös yksinäisyys on alkanut viime aikoina vaivata, vaikka olenkin tosi sosiaalinen ihminen enkä pelkää tutustua uusiin ihmisiin. Kävimme syksyllä kerhossakin, mutta loppupeleissä se ei ollut mitenkään rentouttavaa juosta näiden kahden elohiiren perässä, samalla kun muut äidit katsovat ihmetellen miksen saa poikia kuriin. Meidän pojat nyt on vain hiukan energisiä :)

    Ehkä meidän yksinäisten kotiäitien pitäisi perustaa ihan oma kerho! Harmi vain, että asutaan niin eri puolilla Suomea..Jaksamista Anette ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä teen samaa. Kasvotusten sanoo, että kaikki hyvin vaikkei oliskaan. Miksi? No en tosiaan tiedä...

      Yksinäisyys vaivaa varmaan jokaista, joka siitä kärsii. Tai siis kuka haluaisi yksin edes olla??

      Kerho tähän varmaan tarvittaisiin joo :D Mutta tosiaan.. sääli kun välimatkat on pahasti esteenä..

      Kiitos sulle <3

      Poista
  14. Ihan kuin olisin itse kirjoittanut. Olen yrittänyt löytää itselleni kavereita, ystäviä. Jotenkin tuntuu,että en ole tarpeeksi hyvä ystäväksi kenellekään. Välillä mietin olenko sittenkään yrittänyt tarpeeksi. Ehkä joskus vielä löydän ystävän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttuja ajatuksia...

      Kamalasti zemppiä ja peukkuja siihen, että löytäisit ystäviä! En usko, että vika on sinussa vaan niissä muissa :)

      Poista
  15. Mä en oo vielä tänä päivänäkään päässy sinne perhekahvilaan, jonne suunnittelin menoa muuton jälkeen. Syynä toi sama, että tuntuis varmasti siltä, että on jossain omassa kuplassa siellä ja kuppikuntien keskeltä mitään juttuseuraa irtoa. Pitäis kyllä käydä kokeilemassa ihan oikeasti, koska poitsu tykkää muiden lasten seurasta tosi paljon! Mutta kun en haluais mennä yksin :P Kaverin kanssa olis helpompaa.

    Oon jollain tapaa kanssa sosiaalisesti huono/rajottunu. Menneisyyden haamuja täällä myös. En uskalla alkaa juttelemaan ihan niin vaan tuntemattomien kanssa jne. Netissä se on helpompaa, mut pitäis ehkä opetella avaamaan suuta ihan muuallakin. Oon kyllä toisaalta tehny töitä tän asian kanssa parin vuoden ajan nyt ja on jopa vähän helpottanu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No äläpä! Mäkin haluan mennä joka paikkaan aina kaverin kanssa :D Tai jonku tutun. Sillon ei pelota ihan niin paljoa...

      Mä olen varmaan myös sosiaalisesti huono. Joskus suunnittelen tulevaisuutta keskelle metsää 20 kissan kanssa suunnilleen. Toisaaltaan taas se ihmisten kaipuu on jossakin. Pitäisi itsekin työstää tätä asiaa, mutta en tiedä miten...

      Poista
    2. Mä aloin vaan tunkemaan itteeni mukaan ties minne :D alotin varovasti vaan juttelemalla jossain fb-ryhmissä jne ja sit parit raskausajan treffit. Niihin jänskätti mennä ihan hulluna, mut onneks menin, koska nyt mulla on 5 uutta kaveria :) Nyt viime syksynä olin jo niin rohkea (tai hullu?) että menin tapaamaan yhden fb-ryhmän ihmisiä ja vielä toiseen kaupunkiin viikonlopuks. Kaikki tuntemattomia ja vieläpä jaoin hotellihuoneen yhden kanssa. Me kyllä kirjoteltiin jo aiemmin, ettei oltu aivan tuntemattomia, mut ei koskaan tietty nähty aiemmin. Kovin hiljanen olin kyllä sit kun oli koko lauma koossa, hyvä kun paljoa suuta avasin. Niin tosin oon tutumpienki keskellä edelleen. En kyllä tiedä mistä revin rohkeuden, ehkä mies potki sopivasti, ehkä aika vaan oli kypsä muutokselle. En tiedä, mut hyvä kun muutosta tapahtunu.

      Ja joo, kaverin tai edes tutun kanssa on paljon helpompi mennä uusiin paikkoihin jne! Harmi kun ei aina onnistu. Mut kai se on vaan hyvä joskus joutua ihan yksin uusiin tilanteisiin? Aina ei voi olla joku henkisenä tukena.

      Älä muuta keskelle metsää, jooko? :)

      Poista
    3. No joskus tekis mieli vaan :( Väsyttää ja turhauttaa.

      Mikä mussa on vialla ku ihmiset vihaa mua? Huoh.

      Poista
    4. :(
      Ne ihmiset ne vaan on asennevammasia ja idiootteja :P

      Poista
  16. Voin todella samaistua tohon tekstiin... Itse olen ehkä joidenkin mielestä ulospäin sosiaalinen, sillä juttua kyllä tulee ja olen myös alalla, joka vaatii todella hyviä sosiaalisia taitoja. Tosiasiassa pelkään hirveästi sosiaalisia tilanteita ja valmistaudun ihan tuttujenkin tapaamiseen todella kauan ja sydän hakkaa, siksi esimerkiksi työni on minulle jatkuvaa stressiä.. Minulla on kavereita... teoriassa.. tosiasiassa olen aina yksin ja se ahdistaa... Silti tunnen ihan ylitsepääsemättömäksi esimerkiksi soittaa jollekin ja pyytää kahville... Käyn lapsen kanssa kerhoissa ym mutta koskaan ei kukaan ole mulle tullut juttelemaan siellä, vaikka keskenään kaikilla juttua riittääkin.. Porukassa tunnen olevani ihan outsider ja usein mietinkin, että mitä v****a mie täällä teen... Oon lukenut sun blogia aika pitkään ja oon huomannut monessa asiassa kuinka ihana ystävä olisit oikeasti ja monessa asiassa niin samanlainen.. Harmi vaan kun välimatkaa on yli 1000 km... Ei tässä auta kun vaan jaksaa yrittää ja toivoa, että joskus tää tästä helpottuis...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mäkin olen tosiaan sosiaalisella alalla. Istun kassalla. En pelkää sitä rutinoitua hommaa enää onneksi... mutta pelkään uusia asioita. Kun pitää kohdata hankala asiakas, kun tulee uusia työkavereita jne. Olen kyllä varmasti muiden mielestä sosiaalinen, mutta itsellä sisällä kumpuaa se pakokauhu!

      Onpa kurjaa miten teillä kerhossa toimitaan :( En kestä miten ihmiset voivat olla niin ajattelemattomia! Oikeasti.... Tulin surulliseksi ajatellessa tota. Toisaaltaan jos lapsi viihtyy siellä niin mitäpä me äidit ei kestettäis niiden puolesta?

      Onpa kivaa, että olet seurannut blogia pitkään. Kiitos siitä.

      Ja uskon, että tämän kautta löytäisin varmasti monia samankaltaisia ihmisiä ystäväkseni. Välimatkat vain melkein AINA ovat se ongelma :(

      Poista
  17. Mun ongelma on se, että en usko kenenkään kuitenkaan olevan kiinnostunut minusta. Lisäksi en itse välitä jutella joutavanpäiväisiä, näin kärjistettynä. Haluaisin kavereita, mutta en ole niin sosiaalinen, että pitäisin yhteyttä jatkuvasti. Sekavaa tämä... luin hiljattain jutun introverteista. Se avasi aika paljon. Pitäisi hyväksyä ettei ole niin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, mitä toiset. Ja että introverteissakin on hyviä puolia.

    Ihailen sun rohkeutta kirjoittaa näistä aiheista ja ymmärrettävästi. Saikohan omasta viestistäni mitään irti..
    T. Kaisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki eivät ole semanlaisia. Toiset haluavat jaaritella puhelimessa tuntikausia ja toiset eivät pidä edes smaltalkista.

      Jokaisessa asiassa pitäisi päteä sama asia. Ole oma itsesi, äläkä muuta itseäsi miellyttääksesi toisia!

      Kiva, että laitoit kommentin. Kiitos! Ja ihanaa, jos osaan kirjoittaa sitten selkeästi, että muutkin tajuavat mitä ajattelen.. :)

      Poista
  18. Sä oot Anette kyllä niin ihanan rehellinen ihminen. Ei kaikki uskaltais tämmöstä asiaa myöntää julkisesti, tietynlaista vahvuutta se vaatii! Ihailen sua. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana kommentti! :)

      Mulla on vaan semmonen hassu juttu, että jos saan paperin eteen niin sit mä kirjotan. Kirjotan vielä rehellisesti enkä todellakaan jätä asioita sanomatta.

      Ehkä tää on jtn omaa terapiaa? :)

      Poista
  19. Eksyin lukemaan sun blogia. Hienosti ja avoimesti kirjoitat :) Ja oot kokenut tosi paljon pahaa ja hyvääkin. Moni ei avautuisi varmastikkaan noin :/ ihmettelen ettei sulla oo kavereita, toivottavasti niitä vielä löydät. Itelläni kävi kanssa samanlailla, "entiset" kaverit ei kuulu enään ystäväpiiriin. Mutta onneksi joillain nykyisillä ystävilläni on samanikäisiä lapsia kuin mulla. Noin ihanan tuntuinen ihminen varmasti löytää vielä ison kasan ystäviä, lähempää kuin luuletkaan <3 :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että eksyit tänne ja päätit jättää kommentin! :)

      Elämässä on joo tapahtunut yhtä sun toista. Elämä opettaa!

      Mä taidan olla jotenkin vaillinainen, kun ihmiset eivät oikein pidä musta.. :/ Ehkä se sosiaalinen kömpelyys kuitenkin vaikuttaa asiaan?

      Noh. Ehkä mulla joskus on kavereita :)

      Poista
  20. Kuulostaa hyvinkin tutulta! Et oo yksin ajatustes kanssa. Mää oikeesti aattelen niin samoin. Tunnen aina oloni niin ulkopuoliseksi, jos menenkin johonkin missä enemmän porukkaa. Jään aina taka-alalle vaikka yrittäisinkin jotain jutella. Toisinaan en osaa jutella mitään ja toisinaan en uskalla sanoa mitä haluaisin. Ehkäpä tää tästä joskus.

    VastaaPoista
  21. Olen jo Sinuun verrattuna vanhus:) mutta vasta nyt törmäsin siihen, että joku uskaltaa kirjoittaa tästä. Ystäviä on ollut aina, mutta ehkä minullakin näennäisestä sosiaalisuudesta huolimatta on joku vika ja tunnen ulkopuolisuutta, vetäydyn jotenkin yksinäisyyteen, jota en kuitenkaan halua, ehkä minulla on ollut vain liikaa aikaa, tämä tunne alkoi itselläni jo ennen lapsia ja äitiyttä. Valoisaa kevättä, ei ystäviä tarvitse olla niin paljon, yksikin hyvä riittää, sosiaalisena ihmisenä on tullut haalittua paljon ystäviä, silti olen yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi ystävä riittää, yksi ystävä on myös tärkeä. Toivottavasti voit jo paremmin etkä olisi yksin <3

      Poista
  22. Olen jo Sinuun verrattuna vanhus:) mutta vasta nyt törmäsin siihen, että joku uskaltaa kirjoittaa tästä. Ystäviä on ollut aina, mutta ehkä minullakin näennäisestä sosiaalisuudesta huolimatta on joku vika ja tunnen ulkopuolisuutta, vetäydyn jotenkin yksinäisyyteen, jota en kuitenkaan halua, ehkä minulla on ollut vain liikaa aikaa, tämä tunne alkoi itselläni jo ennen lapsia ja äitiyttä. Valoisaa kevättä, ei ystäviä tarvitse olla niin paljon, yksikin hyvä riittää, sosiaalisena ihmisenä on tullut haalittua paljon ystäviä, silti olen yksin.

    VastaaPoista

Kiitos, kun jätät kommentin!