Puhun nyt eräästä tunteesta, joka on itselleni liiankin tuttu. Siitä tilanteesta, kun kävelet täydessä huoneessa, mutta tunnet olevasi erilläsi muista. Kuulet itsesi puhuvan, huomaat itsesi liikkuvan. Silti tuntuu kuin jättimäinen kupla ympäröisi sinut erilleen muusta maailmasta. Tunnen oloni usein eristetyksi. Yritän kuulua porukkaan, mutta tuntuu kuin joku silti sulkisi minut ulkopuolelle. Olen erilainen kuin muut. Erilaisuus on mielenkiintoinen käsite. Sitä on hankala määrittää ja usein se on käytännössä vain tunne. Toisaalta koko maailmassa on kyse vain erilaisista asioista ja toistensa vastakohdista.
Miksi puhun näistä asioista? Miksi aloitin koko postauksen?
Olen huomannut, että olen jotenkin viallinen. En vain osaa. Ulkopuoliselle olen varmasti sujuva ja sosiaalinen, mutta lopulta kuitenkin on kyse siitä, mitä itse tuntee sisällään. Minä tunnen pelkoa, epävarmuutta ja erilaisuutta. Häpeän sisäistä kömpelyyttäni. Haluaisin olla täysillä mukana, mutta se on vain erittäin vaikeaa. Todella usein ihan netissäkin erilaisissa ryhmissä huomaan saman asian. Yritän kuunnella, lohduttaa ja osallistua, mutta silti jään ulkopuoliseksi. Pelko siitä, että ihmiset eivät pitä minusta sekä epävarmuus ovat niitä asioita, jotka tekevät ison kuilun itseni sekä toisten välille.
Aion aina pysyä ystävällisenä. Aion silti tukea ja välittää. Enkä tee tätä siksi, että se olisi edukasta minulle, vaan koska välitän muiden tunteista. Haluan olla osa sitä joukkoa, johon kuulun. Sitä täytyy edes yrittää!
Olisi TODELLA kiva tietää, että miksi olen tällainen. Miten tämä viallisuus korjataan?
Monelle on ehkä jo paistanut teksteistäni, puheistani ja olemuksestani läpi, että viihdyn aika usein yksin. Toki myönnän ihan perusluonteeni jo sisältävän erakkomaisia piirteitä. Olen eräällä tapaa kotihiiri ja viihdyn itsekseni omissa oloissani. Tavallaan yksin oleminen ja hiljaisuus eivät ahdista ollenkaan. Toisaalta sitten taas ahdistaa, koska tunnen tunnetta yksinäisyys todella usein. Jokainen ihminen tarvitsee lopulta ystäviä rinnalleen, myös minä. Miksi se sitten on niin vaikeaa lähteä ihmisten kanssa jonnekin? Miksi se on niin hankalaa tutustua toisiin? Harvemmin liikun kenenkään kanssa ja pelkään kauheasti sitä tutustumista. Pienestä asiasta on kehittynyt iso ongelma.
En pidä yhtään liibalaaba puspus -suhteista. Inhottaa sellainen kaveruus, jossa on PAKKO nähdä, PAKKO soitella ja PAKKO tehdä asioita koko ajan. Joskus saattaakin tulla kausi, että haluaa olla omissa oloissaan ja on todella turhauttavaa, jos se toinen osapuoli ei ymmärrä toivettasi. Koen sen silloin painostavana. Välillä myös pieni tavallinen asia saattaa ärsyttää. Esimerkiksi se, että joku bussissa juttelee aina ne samat asiat läpi koskien lasten ikää, käyttäytymistä ja ruokailua. Sitä haluaisi vain matkustaa rauhassa haaveillen omiaan.
Toisaalta taas olen kuitenkin myös sosiaalinen. Jos putoan tilanteeseen, jossa pitää pärjätä ihmisten kanssa niin hoidan kyllä homman kotiin. Aika moni sanoo, että seurassani on hyvä olla ja minusta hehkuu sisäinen rauha. (Naurattaa kyllä joka kerta, kun tämän kuulen..) Pärjään myös töissäni loistavasti eli tällä hetkellä olen kaupan kassa. On ihanaa jutella asiakkaiden kanssa ihan turhistakin asioista. Kun pääsen itse siihen tilanteeseen, jossa kohdataan joku, niin koen olevani puhelias, avoin ja koko juttu tuntuukin jopa ihan kivalta.
Aika usein koko elämäni aikana suurin kompastuskivi on ollut se LÄHTEMINEN. Saatan valittaa monta päivää etukäteen miehelleni, jos on jotakin sosiaalista menoa tiedossa. Saatan hikoilla, stressata ja ahdistella. Vihaan sitä lähtöä NIIIN paljon. Ihan turhaan, koska en kovin montaa tilannetta muista, joissa se itse oleminen olisi ollut muka jotenkin epämiellyttävää. Pitäisi aina yrittää muistaa tämä!
Bloggaaminen on hyvä tapa luoda suhteita, jutella ja saada sitä sosiaalista kanssakäymistä. En tunne olevani enää niin yksin, kun saan jakaa ajatukseni tänne blogiin. Netissähän on sinänsä helpompaa olla oma itsensä. Siksi tämä bloggaaminen tuntuu olevan "omaa alaani ". On helppo puhua ja kirjoittaa syvimmät ajatuksensa juuri sillä hetkellä, kun ne tuntee. Ei tarvitse miettiä vastapuolen reaktiota eikä tarvitse pelätä tekevänsä itsestään julkista pelleä.
Kammoksuttaa ajatus siitä, että purkaisin näitä asioita naama naamaa vasten jollekin. Värisyttää miettiä, että harrastaisin pientä smalltalkia jonkun tuntemattoman kanssa kahvilla. En ehkä silloin osaisi olla niin rehellinen kuin nyt tälläkin hetkellä olen. Ajattelisin vain sitä sisälläni vallitsevaa pakokauhua ja en tavallaan olisi yhtään läsnä. Tämän blogin avulla saan edes pienen palan lohtua mieltäni askarruttaviin asioihin. Kommenttien kautta ihmiset kyllä antavat tukensa ja mielipiteensä vaikeisiin asioihin, arvostan sitä ihan kamalasti!
Haluan siis pyytää anteeksi sitä, että olen joskus nihkeä lähtemään jonnekin. Olen pahoillani, että olen kömpelö ja tyrmään kutsuja. En halua olla ilkeä enkä tyly. Satun vain joskus olemaan pieni pelkuri, omien ajatuksieni vanki.
Ehkä jonakin päivänä keksin syyn ja ratkaisun tälle kaikelle. Ehkä jonakin päivänä löytyy se paikka minullekin. Tai ehkä olenkin jo löytänyt sen. Tämä blogi. Se kantaa minua eteenpäin tässä vaikeassa asiassa ja saa kaiken tuntumaan paljon paremmalta. Vihdoinkin on paikka, jossa voin olla oma itseni. Tämä on ensimmäinen askel kohti rohkeampaa minää. Seuraavaksi sitten hoidetaan se live-elämän puoli!
