Magneettikuvaus

Maanantaina oli vihdoin aika magneettikuvaan, jota oltiin odoteltu jo tovi. Kaikki nämä tutkimukset liittyvät pojan epileptiseen kohtaukseen kesän lopulla. Pitkään oli epäselvää, että tehdäänkö tutkimus vai ei ja lopulta asia jäi MINUN käsiini päättää.

Päätös ei todellakaan ollut helppo. Punnitsin asiaa tarkkaan ja etenkin riskejä tuli mietittyä. Tottakai sitä voisi vaan mennä ja tehdä tuon tutkimuksen, mutta onhan se lapsen nukuttaminen aina järjetön ylimääräinen riski. Yleensä nukutus on kevyt ja sen vuoksi suhteellisen vaaraton. Aina löytyy kuitenkin niitä tapauksia, joille on käynyt huonosti nukutuksen takia. Lasta ei haluta nukuttaa turhaan missään nimessä, koska pienen ihmisen alun kohdalla asiassa löytyy aina ne vaaransa kuitenkin. En silti voinut jättää tutkimusta tekemättäkään. Entä, jos pojalla olisi alkava kasvain, jota ei sitten huomattaisi ja se pääsisi kasvamaan kriittiseen pisteeseen? 

Käytännössä mietin kuumeisesti, että kummassa tapauksessa lapseni kuolisi epätodennäköisemmin. Kuulostaa järkyttävältä, kun sen sanoo ääneen.

Magneettikuvaa edeltävänä iltana olin ihan hysteerinen. Minä!? Yleensä en pelkää juuri mitään ja ajattelen aika suoraviivaisesti. Luotan elämään, mutta nyt täytyy sanoa, että ajatukset villiintyivät. Kävin kaikki kauhutarinat päässäni läpi, joissa poika ei heräisikään nukutuksesta, saisi allergisen kohtauksen tai löydettäisiin massiivinen kasvain. En nukkunut sinä yönä juuri ollenkaan ja ensimmäisen kerran suljin silmät viiden aikoihin aamuyöstä.

Aamu oli hankala. Väsytti, pelotti ja ahdisti. Poika täytyi pitää ravinnotta ja se riipaisi sydämestä. Toinen itkien pyysi maitoa, leipää ja huusi "äitii, mulojaa..". Ei tämän ikäinen oikein tajua, vaikka kuinka yritin selittää. Mahassa kaihertaa ikävä tunne ja eikö normaalia aamupalaa tipukaan. Ei osu lapsen maailmankuvaan jäädä ilman jotakin perusturvallista asiaa.

Sairaalan osuus meni nopeasti. Matkustettiin autolla Lastenlinnaan ja kaikki oli pian ohi. Viisi tuntia kuulostaa pitkältä, mutta siinä tilanteessa se ei ainakaan tuntunut siltä. 

Pahinta tuona päivänä oli, kun pojalle laitettiin käteen tippa. Postissa oli saapunut emlat eli ihoa puuduttavat aineet,  mutta arvuuttelin niiden kanssa pitkään. Nehän supistavat verisuonia, jolloin pistäminen on hankalampaa. Ajattelin myös, että periaatteessa tietynlaiseen kipuun olisi hyvä tottua ja lasken verikokeet sekä muut vastaavat siihen kategoriaan. Emlat laitettiin, mutta pistämisvaiheessa ehdotin lekurille sitä kättä, jossa ei ollut puudutetta. Näin heti, että puudute oli tosissaan hukannut verisuonet pinnalta. Tippaa laitettiin kahdesti,  koska ensimmäinen kerta ei onnistunut. Poika itki vähän, mutta ei rimpuillut ollenkaan. Juteltiin koko toimenpiteen ajan ja kaveri jaksoi vastailla äitille. Kerroin rehellisesti, että pistetään, sattuu ja nyt tulee verta. Mitä sitä asiaa kaunistelemaan? Sain kiitosta siitä, että olin toiminut oikein.

Nukutukseen siirryimme Lastenklinikan puolelle. Täytyy sanoa, että on vanha rakennus ja toivotan tervetulleeksi uuden lastensairaalan lämpimästi! 

Nukutuspaikkaan sai mennä vain yksi henkilö ja se olin minä. Kyllä jäi pala kurkkuun, kun kaveri simahti lääkkeen takia pöydälle ja piti itse kävellä pois kaksi pientä sukkaa nyrkin sisällä. Tutkimus kesti melkein tunnin ja tässä vaiheessa exmiehen oli pakko palata töihin. Jäin ystävän kanssa odottelemaan pojan heräämistä. 

Lapset ovat älyttömän hyviä herääjiä ja poika oli todella nopeasti jalkeilla. Vetäisi kaksi leipää, pari mehua sekä sosetta hyvällä ruokahalulla ja nauroi maha kippurassa. Siinä vaiheessa hymyilin helpottuneena. Se on vihdoin ohi..

Nyt odotellaan tuloksia, jotka saadaan maanantaina. Enää yksi asia, jota pitää jännittää. Huh.