Sananhelinää

Tällä hetkellä normaaleista asioista kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Tuntuu oudolta ja jotenkin jopa vähän "turhalta" höpöttää joistakin vaatteista. Jos totta puhutaan, meidän vaatteet lojuu itseasiassa isossa läjässä sängyllä. Koko kämppä tuntuu kantavan samaa teemaa; jättimäinen sekasorto. Topin lelut hengaa lattioilla, keittiössä on useamman ruoanlaiton jäljet, yksittäisiä sukkia löytyy sieltä täältä ja imuriinkin pitäisi tarttua. Tavallaan voisin sanoa, että elämä täällä on pysähtynyt. Se ei kuitenkaan pitäisi paikkaansa. Elämä jatkuu entiseen malliinsa ja se pysähtyneisyys löytyy vain oman pään sisältä. 

Nyt ymmärrän hyvin sen, että ihminen tarvitsee vaikeilla hetkillä toisten ihmisten tukea. Elämä on muuttunut radikaalisti ja pystyn kyllä suoriutumaan pakollisista asioista. Saan hoidettua lapsen, itseni ja koiran, mutta kaikki ylimääräinen putoaa samantien pois "to do" -listalta. Kieltämättä tiskaaminen ei heti ekana ole se, mitä tekee mieli tehdä. Sitä haluaa vain elää hetkessä ja yrittää pysyä "järjissään".

Tulen varmaan jokseenkin purkamaan sekavia ajatuksiani tänne ja meidän kuulumisia. Pikkuhiljaa ajan kuluessa päästään muidenkin asioiden äärelle. On paljon kerrottavaa, mutta nyt ei pysty - vielä.

Haluaisin jo oman asunnon. Ahdistaa päivä päivältä enemmän jumittaa tämän tutun katon alla ja nähdä yhteisiä esineitä. Ollaan edelleen sovussa ja nähdään melkein jokainen päivä, mutta silti tämä kaikki tekee kipeää. Yhteisestä päätöksestä huolimatta on älyttömän vaikea "luopua" siitä melkein kuudesta vuodesta. Mietin ihan hölmöjä ajatuksia jatkuvasti. Kysyn typeriä sekä turhia kysymyksiä itseltäni.

"Eikö me tosissaan enää koskaan käydä yhteisillä kauppareissuilla? Mitä teen häiden kiitoskorteille? Kuka hieroo hartioitani nyt? Kenen kanssa käyn jatkossa haistelemassa ulkoilmaa?"

Ehkä tästä tekstistä jo huomaa, että ajatukset ovat solmussa. Tuntuu, ettei mikään vain tule ulos, vaikka kuinka haluaisin huutaa asiat ääneen. Mutta sen tiedän, että nyt pitää kirjoittaa. Se on ainoa tapa pikkuhiljaa houkutella tuntemuksia esille ja päästä eteenpäin asioissa.

Kirjoittamisen lisäksi konkreettinen tekeminen auttaa. Tavaroiden läpikäyminen, puhuminen ja avun vastaanottaminen. Vertaistuen hakeminen ja toisten tarinoiden kuuleminen. On olemassa eräs tärkeä ihminen, joka on ollut tiiviisti kanssani nämä vaikeat ajat. Kuskannut autolla eri paikkoihin, vienyt töistä lekurille, kun romahdin ja laittanut ruokaa meillä kotona. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että saan osakseni huolenpitoa ja välittämistä. Se on varmaan juurikin se, jota nyt tarvitsen. Kukaan ei jaksa yksin.

En tule pitämään blogissa joulukalenteria. En vain pysty siihen tällä hetkellä. Jos kuitenkin keksitte kivoja piristäviä asioita, tulkaa ihmeessä ilahduttamaan päivää! Se tulee tarpeeseen!

Mukavaa joulukuuta kaikille!!