Magneettikuvaus

Maanantaina oli vihdoin aika magneettikuvaan, jota oltiin odoteltu jo tovi. Kaikki nämä tutkimukset liittyvät pojan epileptiseen kohtaukseen kesän lopulla. Pitkään oli epäselvää, että tehdäänkö tutkimus vai ei ja lopulta asia jäi MINUN käsiini päättää.

Päätös ei todellakaan ollut helppo. Punnitsin asiaa tarkkaan ja etenkin riskejä tuli mietittyä. Tottakai sitä voisi vaan mennä ja tehdä tuon tutkimuksen, mutta onhan se lapsen nukuttaminen aina järjetön ylimääräinen riski. Yleensä nukutus on kevyt ja sen vuoksi suhteellisen vaaraton. Aina löytyy kuitenkin niitä tapauksia, joille on käynyt huonosti nukutuksen takia. Lasta ei haluta nukuttaa turhaan missään nimessä, koska pienen ihmisen alun kohdalla asiassa löytyy aina ne vaaransa kuitenkin. En silti voinut jättää tutkimusta tekemättäkään. Entä, jos pojalla olisi alkava kasvain, jota ei sitten huomattaisi ja se pääsisi kasvamaan kriittiseen pisteeseen? 

Käytännössä mietin kuumeisesti, että kummassa tapauksessa lapseni kuolisi epätodennäköisemmin. Kuulostaa järkyttävältä, kun sen sanoo ääneen.

Magneettikuvaa edeltävänä iltana olin ihan hysteerinen. Minä!? Yleensä en pelkää juuri mitään ja ajattelen aika suoraviivaisesti. Luotan elämään, mutta nyt täytyy sanoa, että ajatukset villiintyivät. Kävin kaikki kauhutarinat päässäni läpi, joissa poika ei heräisikään nukutuksesta, saisi allergisen kohtauksen tai löydettäisiin massiivinen kasvain. En nukkunut sinä yönä juuri ollenkaan ja ensimmäisen kerran suljin silmät viiden aikoihin aamuyöstä.

Aamu oli hankala. Väsytti, pelotti ja ahdisti. Poika täytyi pitää ravinnotta ja se riipaisi sydämestä. Toinen itkien pyysi maitoa, leipää ja huusi "äitii, mulojaa..". Ei tämän ikäinen oikein tajua, vaikka kuinka yritin selittää. Mahassa kaihertaa ikävä tunne ja eikö normaalia aamupalaa tipukaan. Ei osu lapsen maailmankuvaan jäädä ilman jotakin perusturvallista asiaa.

Sairaalan osuus meni nopeasti. Matkustettiin autolla Lastenlinnaan ja kaikki oli pian ohi. Viisi tuntia kuulostaa pitkältä, mutta siinä tilanteessa se ei ainakaan tuntunut siltä. 

Pahinta tuona päivänä oli, kun pojalle laitettiin käteen tippa. Postissa oli saapunut emlat eli ihoa puuduttavat aineet,  mutta arvuuttelin niiden kanssa pitkään. Nehän supistavat verisuonia, jolloin pistäminen on hankalampaa. Ajattelin myös, että periaatteessa tietynlaiseen kipuun olisi hyvä tottua ja lasken verikokeet sekä muut vastaavat siihen kategoriaan. Emlat laitettiin, mutta pistämisvaiheessa ehdotin lekurille sitä kättä, jossa ei ollut puudutetta. Näin heti, että puudute oli tosissaan hukannut verisuonet pinnalta. Tippaa laitettiin kahdesti,  koska ensimmäinen kerta ei onnistunut. Poika itki vähän, mutta ei rimpuillut ollenkaan. Juteltiin koko toimenpiteen ajan ja kaveri jaksoi vastailla äitille. Kerroin rehellisesti, että pistetään, sattuu ja nyt tulee verta. Mitä sitä asiaa kaunistelemaan? Sain kiitosta siitä, että olin toiminut oikein.

Nukutukseen siirryimme Lastenklinikan puolelle. Täytyy sanoa, että on vanha rakennus ja toivotan tervetulleeksi uuden lastensairaalan lämpimästi! 

Nukutuspaikkaan sai mennä vain yksi henkilö ja se olin minä. Kyllä jäi pala kurkkuun, kun kaveri simahti lääkkeen takia pöydälle ja piti itse kävellä pois kaksi pientä sukkaa nyrkin sisällä. Tutkimus kesti melkein tunnin ja tässä vaiheessa exmiehen oli pakko palata töihin. Jäin ystävän kanssa odottelemaan pojan heräämistä. 

Lapset ovat älyttömän hyviä herääjiä ja poika oli todella nopeasti jalkeilla. Vetäisi kaksi leipää, pari mehua sekä sosetta hyvällä ruokahalulla ja nauroi maha kippurassa. Siinä vaiheessa hymyilin helpottuneena. Se on vihdoin ohi..

Nyt odotellaan tuloksia, jotka saadaan maanantaina. Enää yksi asia, jota pitää jännittää. Huh.

Aivosähkökäyrä

"Avuttomuus. Fiilis, jota tällä hetkellä tunnen, kun istun tässä odotustilassa kuunnellen tuota oman lapseni hysteerista huutoa. Kyyneleet yrittävät väkisin puskea läpi ja nieleskelen kovasti. Vihaan tätä."


Nuo sanat kirjoitin sillä hetkellä, kun Topia tutkittiin. Tuo oli se tunne, jota sisimmissäni tunsin.


Meillä oli tänään varattuna aika Lastenlinnaan aivosähkökäyrään. Edellinen yö meni jännittäessä ja sen huomasi väsymyksestä turrassa kropassa, kun käveltiin Töölön aurinkoisia katuja kohti sairaalaa. Poikaakin oli valvotettu tahallisesti, jotta tutkimuksessa nukahtaminen kävisi helposti. Olin kyllä lievästi sanoen paniikissa. Miten poika muka nukahtaisi vieraassa paikassa ihmisten keskellä? Eihän se niin mene. Jos on persoona, joka haluaa omassa rauhassa laittaa pään tyynyyn, niin ei sitä kaipaa niitä ylimääräisiä silmäpareja paikalle toljottamaan.


Eipä se tosiaan mennytkään ihan helpolla. Aivan kuten arvelinkin.


Kuvittelepa itse tilanne, jossa noin pari vuotias saa päähänsä kireän kurjan hatun. Siihen hattuun tungetaan geeliä ja johtoja sekä kroppaan lätkitään tarroja. Paniikkihan siinä syntyy rohkeimmallekin lapselle. Nämä ovat niitä asioita, joita pienet lapset eivät mitenkään voi ymmärtää. Kaikki on outoa ja pelottavaa.

Topilla meni hermo jo itse hatun kanssa. Pakokauhumainen itku alkoi, kun kiristävä päähine iskettiin kiinni. Eikä siinä sitten auttanut mikään. Lapsi oli pakko laskea sängylle makaamaan, joka tuntui erittäin huonolta idealta, kun toisella muutenkin oli turvaton olo. Poika kiemurteli, itki, huusi ja kiljui. Mikään ei auttanut. Ei puhuminen, läheisyys eikä silittely. Yritettiin myös lopulta nostaa syliin, mutta siitäkään ei tullut yhtään mitään. Itku oli korvia huumaavaa ja hikikarpalot putoilivat otsaltani siinä turhaa yrittäessäni.

Tunsin itseni alkuun huonoksi. Minkälainen äiti ei saa lastaan nukahtamaan saati rauhoittumaan? Eikö juuri vanhemman tehtävä ole tuoda lohtua ja levollinen mieli? Missään oppaissa ei kerrottu, miten tällaisissa tilanteissa tulisi toimia. Kyyneleet polttelivat silmissä samalla, kun mielikuvassa hakkasin päätäni seinään ja soimasin itseäni. Hetken ryvin epätoivossa, kunnes tajusin jotakin. Ehkä tämä ei olekaan äitin eikä isän tehtävä. Eikö sairaaloissa ole ne hoitajat juuri sitä varten, että he hoitavat nuo kokeet? Ei sitä tavallisella tallaajalla ole valmiuksia ja taitoja toimia yhtäkkiä tällaisessa tilanteessa.

Sanoin hoitajalle, että homma taitaa toimia paremmin, jos me poistuisimme paikalta. Tämä oli samaa mieltä ja niin me lähdimme. Omatunto soimaten kävelin odotushuoneeseen kuunnellen maailman tärkeimmäin ihmisen tuskaa. "Apuaaaa", se poika siellä kiljui.

Olimme olleet miehen kanssa päälle puoli tuntia huoneessa ilman muutosta, mutta melkein heti poistuttuamme, Topi hiljeni. Ne olivat silti elämäni pisimpiä minuutteja. Kävin päässäni paniikissa kaikki vaihtoehdot läpi. Jos lähtisimme vain kotiin? Jos pakenisin pois ja juoksisin mahdollisimman kauas? Samalla myös pelkäsin, että hoitaja lähettäisi meidät kotiin ja pyytäisi tulemaan toiste uudelleen.

Parikymmentä minuuttia poju oli unessa, kunnes meidän piti hänet herätellä. Sikeästä ERITTÄIN syvästä unesta on jotenkin karua herättää ketään. Kokeeseen kuitenkin kuului testit, jotka tehdään valveilla eli valon vilkkumiset ja muut. Siinä olikin taas homma saada poika katsomaan kohti kirkasta välkkymistä. Onneksi rauhoituttuaan testi saatiin onnistuneesti tehtyä ja poika tuijotteli nätisti lamppuun.

Se on nyt takana, mutta arvet se jätti. Varmaan ensimmäinen kerta ikinä, kun tunnen itseni todella pieneksi ja riittämättömäksi.
Hyi. Kamala tunne.

Testin jälkeen poika onneksi hymyili reippaasti!