Operaatio Äiti.: Jaksamattomuus

"Mitä valitat, lapsesi on unelma! En voi ymmärtää, miksi jotkut valittavat, vaikka muilla on paljon vaikeampaa. Turha valittaa noin pienestä. Ärsyttää ihmiset, jotka pääsevät helpolla eikä sekään kelpaa."

Niin. Helpon lapsen kirous. Mikä on helppo lapsi? Mitä helppous tarkoittaa?

Aika usein kuulee puhuttavan siitä, että ihmiset haluavat antaa väärän kuvan elämästään. Esitetään vahvempaa, näytellään viisasta ja pidetään oma julkisuuskuva puhtaana. Harvoin myönnetään virheitä tai sitä, että jokin asia ei vain toimi.

Olen aina vannonut tämän blogin kanssa, että en mene siihen naurettavaan totuuden muokkailuun mukaan. Olen aina halunnut kertoa rehellisesti sen, mitä tässä päässä käyn läpi ja mitä meidän seinien sisällä aidosti tapahtuu. On tietenkin tietyt rajat, PAKKO OLLA. En silti valehtelemaan lähde tai sitä totuutta muokkaamaan.

Kun sanon, että omistan helpon lapsen niin oikeastaan tarkoitan sitä. Tiedän, että meillä asiat sujuvat luvattoman kepeästi ja päivät ovat aika perus pullaa. Tiedän, että Topi on elämästään suurimman osan ollut rauhaisa ja hiljainen kaveri, johon on helppo ottaa kontaktia. Tämä ei ole oman elämäni tai egoni pönkitystä, jollaisena se herkästi otetaan. Se, että joku pääsee jossakin asiassa helpolla tarkoittaa usein automaattisesti sitä, että olet valehteleva raukka. Turhauttavaa.

Olihan meillä starttimme tähän maailmaan. Ei ollut helppoa ei. Ensimmäiset kolme kuukautta meni itkujen ja raivojen kanssa. Kukapa ei huutaisi, kun mahaan koskee 24/7? Muistan vain ne päivät ja yöt, jotka kirjaimellisesti kävelin ympyrää alakerrassa vauva sylissä. Vauva, joka kaikesta huolimatta huusi. Muistan kuinka en voinut minuuttia pidempään istua sohvalla, koska se sydäntä raastava huuto alkoi samantien. Muistan sen, kun piti valita kuunteleeko itkua vai kestääkö järkyttävää nälkää, kun kaikkeen ei vain pystynyt samaan aikaan.

Muistan myös sen aamun, kun heräsin useamman tunnin unien jälkeen siihen, että vieressä naureskeli iloinen vauva sen rääkyvän 'monsterin' sijasta. Onnellinen lapsi kirkkaiden silmien ja pienen hymyn kera. Siitä se "helppous" sitten taisi alkaa. Topi alkoi nukkumaan, Topi alkoi viihtymään. Pieniä mutkia on osunut matkan varrelle, mutta aika mukavaa on tuosta hetkestä lähtien ollut.

No, mitä tarkoitan helpolla? Miten sen määritän?

Meillä mennään lähes 95% kerroista nukkumaan ongelmitta. Topi jää sänkyynsä illalla ja nukkuu pitkät hyvät yöunet. Ilta kahdeksasta aamu kymmeneen on sellainen perus määrä. Näiden päälle iltapäivällä 2-3 tunnin päikkärit. Välissä ruokailut, jotka sujuvat helposti myös. Harvemmin tulee sotkuja, melkein kaikki ruoka kelpaa ja pöydässä jaksetaan istua kivasti.

Luonteeltaan Topi on itsenäinen, rauhallinen ja oman tiensä kulkija. Päivisin voi olla, että en edes saa koko ajan leikkiä pojan kanssa, koska hän haluaa olla rauhassa. Tulee tehtyä paljon omiakin juttuja, koska Topi istuu lelufarminsa ääressä muutaman tunnin kepeästi. En oikeastaan edes tiedä miltä tuntuu, kun joku roikkuu lahkeessa tai tekee tuhojaan jatkuvalla mitalla. Tottakai lähestyvä uhma on vaikuttanut pojan tahtoon ja niitä raivareitakin tulee. Ne tosin kestävät oikeasti valehtelematta 15 sekuntia ja sitten jatkuu touhut. Kieltoja kuunnellaan, niistä opitaan ja sitten tehdään pahojen sijasta jotakin sallittua.

Vaatteiden vaihto on kivaa. On hauska auttaa äitiä etsimään oikeat paikat käsille ja jaloille. Hampaiden pesu on hupaisaa. On kivaa harjata ja päristellä harjan kanssa. Vaipan vaihto on hauskaa. On huvittavaa, kun äiti nyrpistelee nenäänsä. Ulkoilu on mahtavaa. On innostavaa rymytä menemään iskän kanssa.

Iloisuus, avoimuus ja sosiaalisuus. Hymyt, nauru ja höpinä. Innostuneisuus, uudet kivat asiat ja lapsen riemu. Ne ovat aika usein osana meidän päivää tai oikeastaan suurinosa päivistä koostuu näistä.

Kuulostaako helpolta? Sitä se on, myönnän...

Entä sitten, kun sattuu se päivä, ettei mikään suju? Entä sitten, kun sattuu se yö, että Topi vaan känisee? Se ilta, kun kaveri huutaa kaksi tuntia, kun ei suostu menemään nukkumaan? Entä se aamu, jolloin päätetäänkin tehdä pientä jäynää koko ajan? Eikö minulla olekaan oikeutta silloin valittaa turhautumistani, koska yleensä 'pääsen niin helpolla'? Enkö ole oikeutettu olemaan väsynyt, jos väliaikaisesti tökkii? Onko se minulle "ihan oikein", että meilläkin on joskus hankalaa?

Koska, näitäkin hetkiä sattuu kohdille. Ei tämä elämä mitään vaaleanpunaista hattaraakaan ole. Ei todellakaan! Topi osaa olla myös hankala, kun sille päälle sattuu. Ei ehkä niin isossa mittakaavassa, ei ehkä pahimmalla mahdollisella tavalla. Hankala kuitenkin.

Ja tiedättekö mitä! En todellakaan ala pyytelemään anteeksi sitä, että silloin valitan. Vaikka meillä kuinka helppoa olisikin normaalisti, on minulla silti oikeus väsyä näinä hetkinä. Minulla on oikeus olla turhautunut. Lopussa.

Olen aina sanonut, ettei toisten suruja ja murheita voi verrata toisiinsa. Ehkä näennäisesti asiat voivat painia eri mittakaavassa, mutta se tunne sisällä ei eroa mitenkään. Se jaksamattomuuden, voimattomuuden ja väsymyksen tunne. Se on aito fiilis, oli kyseessä kuinka iso asia tahansa.

Mielestäni jokainen on oikeutettu joskus valittamaan ja purkamaan sydäntään. Puhuminen auttaa ja se keventää taakkaa. Trust Me, puhun kokemuksesta.

Ja siksi valitan joskus, vaikka "omistankin helpon lapsen". En kettuillakseni, en loukatakseni toisia! Vaan, koska haluan jaksaa ne vaikeatkin hetket läpi täysijärkisenä.

Rakastan tuota lasta ikuisesti. Helppoudesta tai vaikeudesta huolimatta. Tulevaisuus saa kantaa meidän polulle mitä vaan ja aion sen kestää. Tosin... jaksaakseni aion siitä ääneen kyllä valittaa. Koska minulla on siihen yhtälainen oikeus.

Herättikö tämä teksti minkälaisia fiiliksiä?

Tämä postaus on täynnä valitusta eikä se ole parhaimpia tuotoksiani. Joskus on vain pakko päästä sanomaan ääneen, kun joku asia vaivaa.

Tuntuu, että tällä hetkellä kaikki epäonnistuu. Pitkään sujuikin ihan hyvin. Tiedän, ettei aina voi olla onnistumisen putkia, mutta silti...

Harmittaa esimerkiksi se, että sieltähän ne menkat taas tulivat. Ei sikäli yllätys, koska kierto venyi jo näin pitkäksi. Turhauttavinta tässä ehkä oli se, että jouduin aloittamaan taas keltarauhashormonin. Kroppa ei vaan halua toimia itse.. mikä tehtävässään epäonnistunut tapaus!

Tämän lisäksi tottakai laihdutus ei toimi. Lääkekuuri nostaa taas lukemia ja turvotus lisääntyy. Turha toivoakaan onnistuvansa tässäkään asiassa niin kauan, kun syön tuota hormonia.

Lääke aiheuttaa myös väsymystä ja saamattomuutta. Tuntuu, ettei jaksa mitään. Ärsyttää, että olen nukahtanut lattialle kesken vatsalihasten tekemisen ja sohvalle, kun Topi on leikkinyt vieressä. Turhauttaa, ettei illalla jaksa nousta sohvalta hakemaan leipää tai edes lasillista vettä.

Olen epäonnistunut myös syömisien ja ruoanlaiton suhteen. Paska mutsi on syöttänyt lapselleen vähän aikaa purkkiruokia, kun kokkaaminen on venynyt myöhälle tai jäänyt välistä. Monesti tulee syötyä itse huonosti päivisin. Aamulla väsyttää, päivällä väsyttää.. iltapäivällä pakko syödä ja illalla taas väsyttää. Olen siis laiminlyönyt terveyttäni.

Plääh. Lista on oikeasti pitkä. Tuntuu, että liian moni asia tökkii. Juuri oma terveys, vireystila, jaksaminen, kroppa...

Ehkä nämäkin asiat vain liittyvät niihin hormoneihin. Kaikki tuntuu vaikeammalta, koska päässä flippaa kuurin takia. Ainakin päättelen näin. Kyllähän se käy järkeenkin? Vai?

On tietty niitä muitakin syitä, joiden takia stressaa. Konkreettisia juttuja eikä vain ajatuksia sekä tuntemuksia. Asioita, joita ei vain saa pois lopettamalla jonkun lääkekuurin.

Topillahan on esimerkiksi kehittymässä ongelma maidon suhteen. Alkuun oireet olivat lieviä ja suurinosa maitotuotteista sopi. Nyt ruoka-aine kerrallaan olen joutunut toteamaan, ettei tämäkään sovi enää. Hetki sitten juusto, kerma ruoassa tai vastaava pieni sopi ihan hyvin. Ei sovi enää.

Tänään Topi sai majoneesia, joka sisältää kananmunaa. Se osa, joka kosketti ihoa, aiheutti heti reaktion; punainen ihottuma.

Pelottaa, että mihin tässä ollaan menossa allergian kanssa? Paheneeko tämä tästä vielä kovinkin? Olenko nyt kuitenkin tehnyt itse jotakin väärin tämän suhteen?

Sanotaanko, että nyt on tosiaan taas sellainen kausi, että kaikki harmittaa. Väsyttää kirjoittaa tänne blogiinkaan, koska varmaan vaan valittaisin. Enkä halua tästä mitään vikinä blogia. Vaikka joskus ärsyttääkin, ei se tarkoita sitä, että sitä kuuluu tuoda asia esille jatkuvasti.

Onneksi tiedän, että varmaan viikon sisällä puolet postauksen alkupäässä mainituista asioista helpottaa. Tiedän, että välillä pitää mennä huonommin, jotta hetken päästä kaikki voi taas olla hyvin.

Kirjoitin joskus aikaisemmin jo ihan samantapaisen postauksen. Silloin kaikki tuntui aika kurjalta ja olin varma, että pian helpottaa. Niin helpottikin, kunnes nyt taas tökkii. Tällaista tämä elämä vain on.

Kiitos, että sain vähän jakaa tuntemuksiani tietäen, että joku ne lukee ja mahdollisesti vähän välittää. Vaikka tämä blogi onkin itselleni eräänlainen päiväkirja, niin kyllä tämä on myös tärkeä vertaistuki.

Anteeksi, että kirjoitin tökerösti tämän postauksen. Kuten sanoin; oli vain pakottava tarve puhua :)

Ettei tekstistä jää vain kurja olo, niin laitan loppuun muutaman hyvänmielen -kuvan!