Syksystä

Syksy on täällä ihan oikeasti. Välikausivarusteet on kaivettu kaapeista haalareita ja pipoja myöten. Kirpparit pursuavat hutiostoja. Kysellään kumppareista ja rukkasista. Vettä sataa joka toinen sekunti.


Jep. Ensimmäinen lause pitää paikkansa; syksy todella on täällä.


On hieman ristiriitaiset tunteet asiasta. Nautin tästä menneestä kesästä ihan älyttömän paljon! En halua, että helteiset kävelyretket, aamun hiekkaleikit auringon paisteessa ja rantareissut ovat jo takana. En tahdo potkia mutaista maata ja haistaa mädäntyvien kasvien lemua. Masentaa kaivaa syystakki kaapista ja hyvästellä legginsit.

Toisaalta saan penkoa sieltä kaappien kätköistä myös jotakin ihanaa. On takkia, haalaria, pipoa... on Mini Rodinin täydellinen haalari.

Poika ei ole koskaan ennen kokeillut Rodinin haalareita. En ehkä ole erityisemmin hurahtanut kyseiseen merkkiin. Satunnaisia kivoja kuoseja kyllä löytyy ja ulkovaatteet ovat osoittautuneet nyt sitten loistaviksi. Lahjemitta riittää pojalle, jonka jalka on tavallista pidempi. Puntit eivät nuole korvia aina istahtaessa. Ulkonäössäkin tuo musta haalari on nappivalinta. Saa nähdä myöhemmin syksyn mittaan käytännön puolen.. toivottavasti on laadultaan kestävä, koska haalarille on jo ostajakin olemassa.

Syksyyn kuuluu myös kumpparit. Nuo lapsuuden huolettomat kengät. Mikä onkaan hauskempaa, kun katseilta suojassa loikata hetken mielijohteesta lätäkköön ja katsoa kuraveden laajaa lentoa! Sukat kuivina.

Onneksi on keksitty alennysmyynnit, varastontyhjennykset ja remonttimyynnit. Voi vahingossa löytää laadukkaat saappaat naurettavaan hintaan. Kävi vaihteeksi taas perus Anette-tuuri. Kävelin kauppaan hakemaan jotakin ja löysin sattumalta juuri sen, joka lepäsi "pitäisi hankkia, mutta en jaksa miettiä" -listalla. Kumisaappaat check.

Syksy on muutakin kuin vaatteita. Kesän jälkeen saapuva vuodenaika tuoksuu kirpeiltä omenoilta, raikkaalta ilmalta ja sateelta. Syysmaisema kimaltelee tuhansissa väreissä ja metsät täyttyvät kameran äänistä. Pitkän kuumuuden jälkeen on aika hengähtää. Kauan kestäneen menemisen ja touhuamisen jälkeen voi vihdoin seisoa paikallaan ihmetellen ympäröivää luonnon taidenäytöstä.


Perus romantikkona täytyy myöntää, että rakastan myös syksyn synkkyyttä. Sitä lähestyvää uhkaa, joka saapuu ukkospilven mukana. Jännittävää kutinaa mahanpohjassa, kun kipität koiran kanssa pimeällä iltalenkillä sadepisaroiden putoillessa takkiin. Ihastelen voimakasta tuulta ja myrskyn ulinaa. Ihan vähän myös pelkään.

Ehkä on ihan suotavaa, että syksy tulee. Eikö hauskanpidon tule loppua silloin, kun on vielä kivaa? Annetaan syystuulen pyyhkäistä kesän viimeiset rippeet ja istutaan sohvannurkkaan lämpimän kaakaon kera kuuntelemaan tuulen huokailua.



Tervetuloa syksy!

Astetta syvällisempää

Aina välillä mietin meidän muuttoa tänne Helsinkiin. En koskaan ennen ole asunut kyseisellä paikkakunnalla ja jostakin syystä se on aina ollut utuinen haave. Pieni ajatus jossakin aivojen sopukassa.

Koko lapsuuteni asuin Espoossa ja ensimmäinen pieni yksiöni sijaitsi siellä myös. Olosuhteiden pakosta jouduin ottamaan vastaan kämpän Keravalta,  josta siirryttiin aika pikaisesti Vantaalle. Muutaman vuoden päästä sydän rupesi kuitenkin kaipaamaan takaisin tutulle paikkakunnalle. Paloin halusta päästä lähelle kavereiden kanssa vietettyjä muistoja. Lapsuuden maisemiin..

Joskus elämässä kuitenkin käy ikäviä asioita tai törmää kurjiin ihmisiin tai näkee jotakin, jota ei helpolla unohda - kyllä te tiedätte. Sitten sitä yhdistääkin huonot muistot niihin seiniin, joiden sisällä on monet itkut itkenyt. Tuntuu kuin hukkuisi samaan maisemaan ja katto saattaisi hetkenä minä hyvänsä romahtaa niskaan.


Näinhän siinä kävi.


En kuitenkaan halunnut muuttaa pois. Asuimme hyvällä paikalla ja en ollut valmis luovuttamaan. "Ei me voida taas muuttaa! Tän piti olla meidän loppuelämän koti!!" Pakotin itseni kestämään ja jaksamaan. Lopulta olin älyttömän väsynyt ja ajoin itseni loppuun.

En saanut nukuttua ja kävelin päivästä toiseen läpi paikkojen, joihin liittyi muistoja. Oli sellainen olo, kun olisin elänyt sumussa. Nyt jälkeenpäin tuntuu, etten muista talvi-kevät akselilta paljoakaan. Mitä kaikkea silloin on tapahtunut? Mitä me Topin kanssa ollaan tehty ja missä me ollaan käyty?

En muista. Faktoja tarkastellen tiedän, että oltiin vissiin aika monta kuukautta kotona. Ja puhun oikeasti todella todella pitkästä ajasta. Hävettää myöntää, että ulkoilin pojan kanssa talvella liian vähän?  (Älkää järkyttykö, taloudessa asuu myös se toinen osapuoli, joka kyllä vei Topia ulos usein!)


Joskus luin jostakin sanat, että pakenemalla muualle ei muka voisi tulla onnelliseksi. Sitä kuulemma kantaa edelleen niitä asioita mukanaan eikä normaali ihminen voi unohtaa. Sitä vain vaihtaisi maisemaa vetäen saman paskan mukanaan.


Mutta ei pidä paikkaansa. Ei sitten ollenkaan! Asioilla taitaa yleensä olla tapana järjestyä. Ärsyttävä lause, mutta pitää täysin totta!


Yksi asia johti toiseen ja tutustuin ihmiseen, joka sai tämän tytön astumaan ulko-ovesta ulos. Muistan vieläkin sen hetken mielijohteen, jossa suostuin tapaamiseen. Muistan tärisevät kädet ja pelon. Muistan myös lämpimän tunteen sisälläni ja helpotuksen.


Hyvää seurasi lisää hyvää. Kämpästä löytyi kosteusvaurio ja aika paha sellainen. Oli kaksi vaihtoehtoa; odottaa korjaustöitä tai muuttaa pois. Ja silloin olin nostanut päätäni sen verran, että osasin vihdoin tehdä järkevän ratkaisun.


Jonkun mielestä pakenin asioita ja toisen mielestä olin pelkuri. Mutta sillä hetkellä, kun luovutin avaimet huoltoyhtiölle.. tunsin oloni niin kevyeksi..


Uusi maisema ja uudet kuviot. Voin katsoa ikkunasta ulos ajattelematta heti kurjia asioita. En yhdistä vanhoja muistoja jokaiseen nurkkaan ja käännökseen, jonka täällä teen.


Muutos lähtee itsestä. Tämä päätös oli kuin eteenpäin pyörivä lumipallo. Pienestä kasvoi lopulta jotakin isoa. Sain vihdoin palan omaa itseäni takaisin ja oikaistua vääristyneen horisontin suorempaan.


Nyt saatan lähteä extempore ajatuksella ajelemaan hyvän ystävän ja perheeni kanssa keskellä yötä. Voin saada idean, että haluan parhaan ystäväni kanssa Bulgariaan. Tai etenkin haluan oikeasti viettää aikaa läheisteni kanssa. Kävellä perheen kanssa jokipaikalle katselemaan suloisia sorsia!


Älä pakene asioita. Pöh! Joskus ainoa ratkaisu on pakata kimpsunsa sekä kampsunsa ja painua tiehensä. Sitä saattaa vahingossa vaikka huomata olevansa onnellisempi.

Spontaanius.

Perhe.

Ystävyys.

Minä itse.

Kiitos teille;  ☆ JL ☆ HS ☆ TV ☆ TH ☆ JL ☆AV-S ☆ NH ☆ SH ☆ LH ☆ Elämä olisi aika tyhjää ilman teitä.

Paljon on tärkeitä ihmisiä elämässä nyt. Vahvoja siteitä ystäviin, läheisiä kanssamatkustajia ja uusia tuttavuuksia. Haluan oikeasti kiittää kaikkia.


Olkoon tämä tällainen yltiöpäinen positiivisuus postaus vaikean kevään ja tavallista onnellisemman kesän päätteeksi!

Projektina hiukset!

Olen tehnyt aika ärsyttävän sekä malttia vaativan päätöksen... Aion nimittäin kasvattaa pitkät hiukset ja muuttaa niiden laadun paremmaksi. En tosin kuollaksenikaan jaksa tuhlata rahojani kaiken maailman tökötteihin, joten tehdään tämä sitten perinteisen kautta.


En tiedä muistaako kukaan ikivanhaa postausta Bad hairday forever?, mutta sen voi aina käydä lukaisemassa, jos ei. Lainaan tähän tekstistä muutaman otteen, jos teitä laiskottaa käydä kurkkimassa.



"Itselläni on AINA ollut vahvat hiukset, jotka kasvavat todella nopeasti. Olen perinyt loistavan hiuslaatuni isältäni."



"Rakkaat kiehkurani putoilivat yksitellen pois ja miehelläni meinasi mennä järki. Kyllähän niitä hiuksia alkoi tulemaan uusia, mutta ei tätä tukkaa voi kauniiksi sanoa."



"Enää ei onnistu hiusten pikainen laitto, vaan sen seuraksena näytän lähimmästä pusikosta heränneeltä. "



Jokainen varmaan pystyy päättelemään ongelmani, joka edelleen on olemassa. Rumat hiukset, latistuneet ja huonokuntoiset. Nyyh!


Eikä värjääminen tee hiuksille erityisen hyvää tai varsinkaan blondaaminen. Talvella laitettiinkin tukkaan astetta tummempaa väriä eli sellaista hopeanhohtoista jännää väriä. Ajatuksena oli, että hiukset saisivat hieman levätä vaalennuksesta.

Lainataan vanha kuva tähän väliin.

Voitteko uskoa, että tuon kerran jälkeen en ole värjännyt päätäni sitten kertaakaan. Joulukuussa 2013 viimeksi. Hurjaa ihmiselle, joka värjäsi ennen säännöllisesti kuukauden välein....


Nyt hiukset ovat aika kamalat. Juurikasvua riittää, joka on kaikenlisäksi ihan eriväristä kuin latvoissa. Osa hiuksista on hyväkuntoisia ja osa haparampia. Vihaaaaaaaan tätä kasvatusvaihetta ja alan jo melkein lipsumaan suunnitelmastani.


Mitä nyt sitten teen? Kasvatanko pitkät hiukset omassa värissä ja saan niistä EHKÄ loistavakuntoiset? Vai haluanko hetken hehkua ja ryntään värjäyttämään juurikasvun pois?



Apua. Apua. Apua. 



Ihanaa olla vähän turhamainen ja miettiä tällaisia huisin tärkeitä asioita. No, laitetaan pari kuvaa tämänhetkisestä tilanteesta niin ehkä ymmärrätte epäröintini. Kestääkö kukaan tällaista lookkia?!

Enpä ole muuten tottunut poseeraamaan blogia varten. Tulee vähän ujo olo ja tekee mieli vääntäytyä outoihin asentoihin eikä hymy tahdo irrota. Pitääkin alkaa harjoittelemaan tätä itseluottamuksen kasvattamista, että saadaan jatkossa sitten ihan tyylikkäitäkin kuvia!


Kuvat on otettu mökkikamppeissa, mökkinaamalla ja mökkihiuksilla. Onpahan totuudenmukaisia!



Saa äänestää/ehdottaa, että mitä noiden kiehkuroiden kanssa oikein teen! Vinkkejä kiitos :)



Alkaa muuten tämä kuukauden hurja syöminen näkymään vyötäröllä. Punnitsin itseni ennen lomaa ja nyt kuukausi myöhemmin paino on noussut kaksi kokonaista kiloa. Kohta on taas aika jättää herkut, leivät ja turhat mössöt pois. Löysäileekö muut lomalla syömisen ja urheilun suhteen?



Niistä hiuksista vielä... Topin hiukset ovat edelleen vaaleat. Poika saattaa ihan hyvinkin jäädä pellavapääksi, jos isäänsä tulee!

Hauskaa oli!