Aivosähkökäyrä

"Avuttomuus. Fiilis, jota tällä hetkellä tunnen, kun istun tässä odotustilassa kuunnellen tuota oman lapseni hysteerista huutoa. Kyyneleet yrittävät väkisin puskea läpi ja nieleskelen kovasti. Vihaan tätä."


Nuo sanat kirjoitin sillä hetkellä, kun Topia tutkittiin. Tuo oli se tunne, jota sisimmissäni tunsin.


Meillä oli tänään varattuna aika Lastenlinnaan aivosähkökäyrään. Edellinen yö meni jännittäessä ja sen huomasi väsymyksestä turrassa kropassa, kun käveltiin Töölön aurinkoisia katuja kohti sairaalaa. Poikaakin oli valvotettu tahallisesti, jotta tutkimuksessa nukahtaminen kävisi helposti. Olin kyllä lievästi sanoen paniikissa. Miten poika muka nukahtaisi vieraassa paikassa ihmisten keskellä? Eihän se niin mene. Jos on persoona, joka haluaa omassa rauhassa laittaa pään tyynyyn, niin ei sitä kaipaa niitä ylimääräisiä silmäpareja paikalle toljottamaan.


Eipä se tosiaan mennytkään ihan helpolla. Aivan kuten arvelinkin.


Kuvittelepa itse tilanne, jossa noin pari vuotias saa päähänsä kireän kurjan hatun. Siihen hattuun tungetaan geeliä ja johtoja sekä kroppaan lätkitään tarroja. Paniikkihan siinä syntyy rohkeimmallekin lapselle. Nämä ovat niitä asioita, joita pienet lapset eivät mitenkään voi ymmärtää. Kaikki on outoa ja pelottavaa.

Topilla meni hermo jo itse hatun kanssa. Pakokauhumainen itku alkoi, kun kiristävä päähine iskettiin kiinni. Eikä siinä sitten auttanut mikään. Lapsi oli pakko laskea sängylle makaamaan, joka tuntui erittäin huonolta idealta, kun toisella muutenkin oli turvaton olo. Poika kiemurteli, itki, huusi ja kiljui. Mikään ei auttanut. Ei puhuminen, läheisyys eikä silittely. Yritettiin myös lopulta nostaa syliin, mutta siitäkään ei tullut yhtään mitään. Itku oli korvia huumaavaa ja hikikarpalot putoilivat otsaltani siinä turhaa yrittäessäni.

Tunsin itseni alkuun huonoksi. Minkälainen äiti ei saa lastaan nukahtamaan saati rauhoittumaan? Eikö juuri vanhemman tehtävä ole tuoda lohtua ja levollinen mieli? Missään oppaissa ei kerrottu, miten tällaisissa tilanteissa tulisi toimia. Kyyneleet polttelivat silmissä samalla, kun mielikuvassa hakkasin päätäni seinään ja soimasin itseäni. Hetken ryvin epätoivossa, kunnes tajusin jotakin. Ehkä tämä ei olekaan äitin eikä isän tehtävä. Eikö sairaaloissa ole ne hoitajat juuri sitä varten, että he hoitavat nuo kokeet? Ei sitä tavallisella tallaajalla ole valmiuksia ja taitoja toimia yhtäkkiä tällaisessa tilanteessa.

Sanoin hoitajalle, että homma taitaa toimia paremmin, jos me poistuisimme paikalta. Tämä oli samaa mieltä ja niin me lähdimme. Omatunto soimaten kävelin odotushuoneeseen kuunnellen maailman tärkeimmäin ihmisen tuskaa. "Apuaaaa", se poika siellä kiljui.

Olimme olleet miehen kanssa päälle puoli tuntia huoneessa ilman muutosta, mutta melkein heti poistuttuamme, Topi hiljeni. Ne olivat silti elämäni pisimpiä minuutteja. Kävin päässäni paniikissa kaikki vaihtoehdot läpi. Jos lähtisimme vain kotiin? Jos pakenisin pois ja juoksisin mahdollisimman kauas? Samalla myös pelkäsin, että hoitaja lähettäisi meidät kotiin ja pyytäisi tulemaan toiste uudelleen.

Parikymmentä minuuttia poju oli unessa, kunnes meidän piti hänet herätellä. Sikeästä ERITTÄIN syvästä unesta on jotenkin karua herättää ketään. Kokeeseen kuitenkin kuului testit, jotka tehdään valveilla eli valon vilkkumiset ja muut. Siinä olikin taas homma saada poika katsomaan kohti kirkasta välkkymistä. Onneksi rauhoituttuaan testi saatiin onnistuneesti tehtyä ja poika tuijotteli nätisti lamppuun.

Se on nyt takana, mutta arvet se jätti. Varmaan ensimmäinen kerta ikinä, kun tunnen itseni todella pieneksi ja riittämättömäksi.
Hyi. Kamala tunne.

Testin jälkeen poika onneksi hymyili reippaasti!