Omistan mielestäni aika lujat hermot. Harvoin pienet tai oikeastaan suuretkaan asiat saavat minua raivon partaalle tai edes liiemmin ärtymään. Elämä on liian lyhyt hermostumaan jokaisesta asiasta. En väitä, ettenkö joskus olisi ärripurri tai, että kaiken sonnan jaksaisin niellä. Mutta useasti vain ikävässä tilanteessa henkäisen ja jatkan matkaani.
Vannoin aikanaan, että minusta ei tule raivomammaa. Päätin, että haluan itse tehdä töitä sen eteen, minkälaisen kuvan Topi saa äidistään eli minusta. Helpommin sanottu, kun tehty. Ennen jupisin pienestäkin asiasta ja keskityin aina epäolennaiseen. Tiuskin, kirosin ja hermostuin herkästi. Miestäni lievästi sanottuna nauratti, kun sanoin, etten aio raivota ja hermoilla Topin syntymän jälkeen. Vannotin, että me kasvatamme pojan kunnioituksella sekä rajoilla eikä huutamalla.
Näinhän ne kaikki sanoo. Hieno ajatus, mutta toimiiko se käytännössä?
Topi syntyi ja asia oli mielessäni vain vähän. Vauvojen ollessa pieniä ja viattomia, sitä harvoin joutuu edes tilanteeseen, jossa hermoja koeteltaisiin. Pärjäsin mielestäni hyvin myös "koliikki" kuukaudet ja ainoastaan yhden kerran yöllä sadannen kerran heränneenä ja monta tuntia Topia kantaneena ärsyynnyin. "Mikä vittu sua vaivaa!" pääsi suustani. Ei, en huutanut enkä ravistanut poikaa. Totesin vaan turhautuneena asian ääneen. Ja kaduin sitä heti.
Seuraavan kerran hermostuin vasta pojan ollessa noin 8 kuukauden ikäinen. Kaksi viikkoa huonoja öitä ja jatkuvaa itkemistä. Syliin ottaminen aiheutti vain pahempaa itkua. Hermostuin ja laskin Topin turhautuneena pinnikseensä, josta poika riemastui ja heittäytyi pää edellä pinnoihin. Kaduttaa. Olisi vain pitänyt jaksaa silläkin hetkellä kantaa, vaikka itku olisi ollut kuinka kovaa.
Topille ei huudeta. Topille ei raivota. Napakasti kyllä kiellämme, kun poika tekee jotakin väärin. Ohjaamme oikeaan suuntaan. Hyvä me!
Kahdesti olen viimeisen kuukauden aikana lipsunut. Ensimmäinen kerta oli, kun Topi ei millään uskonut, ettei tavaroita saa pudottaa portaista. Ei auttanut nostaminen pois, ei auttanut toruminen eikä kieltäminen. Ärsyttävää. Toinen kerta oli, kun Topi tuli koko ajan kiskaisemaan tahallisesti hiuksista. Järkyttävän rasittava tapa! Näinä kertoina en pystynyt nielemään harmistustani enkä kiukkua. Suutuin ja Topia nauratti.
Sanoisin, että olen onnistunut tavoitteessa. 14 kuukauden ainana neljä ärsyyntymistä on todella hyvä saavutus. Kerrankin voin olla ylpeä itsestäni! Koen, että olen muuttunut ihmisenä. On parempi mieli, kun ei tarvitse muuallakaan pahoittaa mieltänsä jokaisesta asiasta. Elämä on helpompaa ilman turhia konflikteja.
En ymmärrä sitä, että miksi jokainen toisen ihmisen itsekäs teko pitää vetää niin syvälle nenään? Miksi pilata turhaan oma päivä sillä, että ottaa tönivän mummon kadulla henkilökohtaisesti?
Tiedän kyllä, että omia oikeuksia kannattaa puolustaa. Tiedän, ettei kenenkään tarvitse joutua tallottavaksi. Mutta onko se sanaharkka sen arvoista, että jää paskanmaku suuhun? En usko, että loukkaantumisella on vaikutusta jonossa etuilevaan tyttöön tai kassalla jumittavaan mummoon. Miksi siis turhaan laittaa itsensä ikävään tilanteeseen?
Itse pyrin olemaan kohtelias. Haluan, että minut mielletään ystävällisenä ja mukavana ihmisenä. Ihan sama, kuinka mätä muu maailma on, mutta kunhan itse kävelen mieli puhtaana kadulla. Haluan ottaa muut huomioon. En halua aiheuttaa pahaa mieltä muille, vaikka joku aiheuttaisi sitä minulle. Onko se väärin?
Kun mummo ohittaa minut kaupassa ja osuu laukullaan käteeni, en ala tivaamaan miksi hän niin teki. En käske katsoa eteensä. Toivon, että mummo tajuaa pyytää anteeksi, mutta muuten jatkan vain matkaani.
Kun joku yrittää päästä ahtaassa tilassa ohitseni, en kysy, että miksi pitää tunkea juuri tästä. Mieluummin väistän parhaani mukaan ja hymyilen ystävällisesti.
Sääli, että kaikki eivät tee näin. Olisi paljon helpompaa, jos joillakin ihmisillä olisi ainakin hieman pidempi pinna. Jokaisesta asiasta ei tarvitse hermostua, koska joskus törkkimiset ja muut saattavat olla puhtaita vahinkoja. Älä siis tuomitse suoraan ketään, vaan käyttäydy itse esimerkillisesti. Näin toivon ainakin minä.
On tilanteita, joissa hermojani koetellaan. Tunnen kuinka pieni kipinä syttyy sisälläni, mutta tukahdutan sen heti. Kun liekki syttyy, sitä on vaikea hallita.
Viikon alussa oltiin nousemassa rattaiden kanssa bussiin, mutta siinä keskellä istui tyttö laukkuineen. Tyttö ei selkeästi ymmärtänyt (tai välittänyt), että paikka oli varattu rattaille. Bussi oli melko tyhjä kaiken lisäksi. Ei elettäkään, että hän olisi siirtänyt laukkujaan tai välittänyt siitä, että ahdasta teki mahtua siihen rattaiden kanssa. Kiitos tytön, jouduin seisomaan koko matkan. Olisin voinut sanoa; "Rasittaa, kun tuollaiset kakarat eivät ajattele omaa persettään pidemmälle!" Valitsin kuitenkin aikuismaisemman vaihtoehdon ja tyrkkäsin rattaat paikoilleen hiljaa.
Työvuorossa sain kassalleni vihaisen miehen. Sain haukut siitä, kun tarjoustuote oli päässyt loppumaan. Yritin selittää, että joskus jotkut tuotteet ovat vain suositumpia. Mies kiukutteli, että kaupasta olisi muka aina kaikki lopussa, joka ei kyllä edes pidä paikkaansa. Teki mieli sanoa; "Mene sitten toiseen kauppaan, jos ei kelpaa. Parhaani me täällä tehdään!" Tyydyin kuitenkin pahoittelemaan ja lupasin laittaa palautetta eteenpäin. Kävelin katsomaan hyllystä tuotteen tietoja ja kas kummaa, siellähän niitä vielä oli jäljellä...
Eilen oli kiire töihin, kun en ollut mahtunut edelliseen bussiin. Espoossa yleisesti kuskit eivät ota kyytiin kolmansia rattaita. Jouduin soveltamaan ja menemään hieman toista reittiä. Vihdoin bussini tuli pysäkille ja kyydistä jäi paljon matkustajia. Olin nousemassa bussiin, kun ovet menivät kiinni. Huidoin, vilkutin ja koputin. Bussi ei avannut ovea. Marssin jo vähän turhautuneena etuoville päin ja heilutin edelleen kiivaasti kättäni. Kuski nousi penkiltä ja tuli ulos huutamaan naama punaisena, ettei ota kyytiin kuin kahdet rattaat. Teki mieleni sanoa; "Ärripurri voisi ottaa silmän käteen ja katsoa hieman tarkemmin!" Tyydyin kuitenkin ilmoittamaan, että bussissa oli vain yhdet rattaat. Kuski väitti vastaan, johon totesin vain rauhallisesti, että katsoo vaikka. Pääsin lopulta kyytiin.
Tilanteita tulee ja menee. Kyllä joskus on oikeus ärtyä, mutta mieluummin olen rauhallinen. Opetan kuitenkin samalla omalla käytökselläni Topille hyvää esimerkkiä. Voin kyllä nähdä itseni sanomassa kipakasti jostakin asiasta jollekin ihmiselle, mutta ajatus siitä, että Topi tekisi niin ahdistaa.
Olen valinnut olla rauhallinen kansalainen. Ehkä joskus tulee tallatuksi sekä lytätyksi, mutta ainakin mieleni on iloinen enkä vaivaa päätäni turhalla.
Miten pitkä pinna sinulta löytyy?
