Varokaa, törppöjä liikenteessä!

Omistan mielestäni aika lujat hermot. Harvoin pienet tai oikeastaan suuretkaan asiat saavat minua raivon partaalle tai edes liiemmin ärtymään. Elämä on liian lyhyt hermostumaan jokaisesta asiasta. En väitä, ettenkö joskus olisi ärripurri tai, että kaiken sonnan jaksaisin niellä. Mutta useasti vain ikävässä tilanteessa henkäisen ja jatkan matkaani.

Vannoin aikanaan, että minusta ei tule raivomammaa. Päätin, että haluan itse tehdä töitä sen eteen, minkälaisen kuvan Topi saa äidistään eli minusta. Helpommin sanottu, kun tehty. Ennen jupisin pienestäkin asiasta ja keskityin aina epäolennaiseen. Tiuskin, kirosin ja hermostuin herkästi. Miestäni lievästi sanottuna nauratti, kun sanoin,  etten aio raivota ja hermoilla Topin syntymän jälkeen. Vannotin, että me kasvatamme pojan kunnioituksella sekä rajoilla eikä huutamalla.


Näinhän ne kaikki sanoo.  Hieno ajatus, mutta toimiiko se käytännössä?


Topi syntyi ja asia oli mielessäni vain vähän. Vauvojen ollessa pieniä ja viattomia, sitä harvoin joutuu edes tilanteeseen, jossa hermoja koeteltaisiin. Pärjäsin mielestäni hyvin myös "koliikki" kuukaudet ja ainoastaan yhden kerran yöllä sadannen kerran heränneenä ja monta tuntia Topia kantaneena ärsyynnyin. "Mikä vittu sua vaivaa!" pääsi suustani.  Ei, en huutanut enkä ravistanut poikaa. Totesin vaan turhautuneena asian ääneen. Ja kaduin sitä heti.

Seuraavan kerran hermostuin vasta pojan ollessa noin 8 kuukauden ikäinen. Kaksi viikkoa huonoja öitä ja jatkuvaa itkemistä. Syliin ottaminen aiheutti vain pahempaa itkua. Hermostuin ja laskin Topin turhautuneena pinnikseensä, josta poika riemastui ja heittäytyi pää edellä pinnoihin. Kaduttaa. Olisi vain pitänyt jaksaa silläkin hetkellä kantaa, vaikka itku olisi ollut kuinka kovaa.

Topille ei huudeta. Topille ei raivota. Napakasti kyllä kiellämme, kun poika tekee jotakin väärin. Ohjaamme oikeaan suuntaan. Hyvä me!

Kahdesti olen viimeisen kuukauden aikana lipsunut. Ensimmäinen kerta oli, kun Topi ei millään uskonut, ettei tavaroita saa pudottaa portaista. Ei auttanut nostaminen pois, ei auttanut toruminen eikä kieltäminen. Ärsyttävää. Toinen kerta oli, kun Topi tuli koko ajan kiskaisemaan tahallisesti hiuksista. Järkyttävän rasittava tapa! Näinä kertoina en pystynyt nielemään harmistustani enkä kiukkua. Suutuin ja Topia nauratti.

Sanoisin, että olen onnistunut tavoitteessa. 14 kuukauden ainana neljä ärsyyntymistä on todella hyvä saavutus. Kerrankin voin olla ylpeä itsestäni! Koen, että olen muuttunut ihmisenä. On parempi mieli, kun ei tarvitse muuallakaan pahoittaa mieltänsä jokaisesta asiasta. Elämä on helpompaa ilman turhia konflikteja.


En ymmärrä sitä, että miksi jokainen toisen ihmisen itsekäs teko pitää vetää niin syvälle nenään? Miksi pilata turhaan oma päivä sillä, että ottaa tönivän mummon kadulla henkilökohtaisesti?

Tiedän kyllä, että omia oikeuksia kannattaa puolustaa. Tiedän, ettei kenenkään tarvitse joutua tallottavaksi. Mutta onko se sanaharkka sen arvoista, että jää paskanmaku suuhun? En usko, että loukkaantumisella on vaikutusta jonossa etuilevaan tyttöön tai kassalla jumittavaan mummoon. Miksi siis turhaan laittaa itsensä ikävään tilanteeseen?

Itse pyrin olemaan kohtelias. Haluan, että minut mielletään ystävällisenä ja mukavana ihmisenä. Ihan sama, kuinka mätä muu maailma on, mutta kunhan itse kävelen mieli puhtaana kadulla. Haluan ottaa muut huomioon. En halua aiheuttaa pahaa mieltä muille, vaikka joku aiheuttaisi sitä minulle. Onko se väärin?


Kun mummo ohittaa minut kaupassa ja osuu laukullaan käteeni, en ala tivaamaan miksi hän niin teki. En käske katsoa eteensä. Toivon, että mummo tajuaa pyytää anteeksi, mutta muuten jatkan vain matkaani.

Kun joku yrittää päästä ahtaassa tilassa ohitseni, en kysy, että miksi pitää tunkea juuri tästä. Mieluummin väistän parhaani mukaan ja hymyilen ystävällisesti.


Sääli, että kaikki eivät tee näin. Olisi paljon helpompaa, jos joillakin ihmisillä olisi ainakin hieman pidempi pinna. Jokaisesta asiasta ei tarvitse hermostua, koska joskus törkkimiset ja muut saattavat olla puhtaita vahinkoja. Älä siis tuomitse suoraan ketään, vaan käyttäydy itse esimerkillisesti. Näin toivon ainakin minä.


On tilanteita, joissa hermojani koetellaan. Tunnen kuinka pieni kipinä syttyy sisälläni, mutta tukahdutan sen heti. Kun liekki syttyy,  sitä on vaikea hallita.


Viikon alussa oltiin nousemassa rattaiden kanssa bussiin,  mutta siinä keskellä istui tyttö laukkuineen. Tyttö ei selkeästi ymmärtänyt (tai välittänyt), että paikka oli varattu rattaille. Bussi oli melko tyhjä kaiken lisäksi. Ei elettäkään, että hän olisi siirtänyt laukkujaan tai välittänyt siitä, että ahdasta teki mahtua siihen rattaiden kanssa. Kiitos tytön, jouduin seisomaan koko matkan. Olisin voinut sanoa; "Rasittaa, kun tuollaiset kakarat eivät ajattele omaa persettään pidemmälle!" Valitsin kuitenkin aikuismaisemman vaihtoehdon ja tyrkkäsin rattaat paikoilleen hiljaa.

Työvuorossa sain kassalleni vihaisen miehen. Sain haukut siitä, kun tarjoustuote oli päässyt loppumaan. Yritin selittää, että joskus jotkut tuotteet ovat vain suositumpia. Mies kiukutteli, että kaupasta olisi muka aina kaikki lopussa, joka ei kyllä edes pidä paikkaansa. Teki mieli sanoa; "Mene sitten toiseen kauppaan, jos ei kelpaa. Parhaani me täällä tehdään!" Tyydyin kuitenkin pahoittelemaan ja lupasin laittaa palautetta eteenpäin. Kävelin katsomaan hyllystä tuotteen tietoja ja kas kummaa, siellähän niitä vielä oli jäljellä...

Eilen oli kiire töihin, kun en ollut mahtunut edelliseen bussiin. Espoossa yleisesti kuskit eivät ota kyytiin kolmansia rattaita. Jouduin soveltamaan ja menemään hieman toista reittiä. Vihdoin bussini tuli pysäkille ja kyydistä jäi paljon matkustajia.  Olin nousemassa bussiin, kun ovet menivät kiinni. Huidoin, vilkutin ja koputin. Bussi ei avannut ovea. Marssin jo vähän turhautuneena etuoville päin ja heilutin edelleen kiivaasti kättäni. Kuski nousi penkiltä ja tuli ulos huutamaan naama punaisena, ettei ota kyytiin kuin kahdet rattaat. Teki mieleni sanoa; "Ärripurri voisi ottaa silmän käteen ja katsoa hieman tarkemmin!" Tyydyin kuitenkin ilmoittamaan,  että bussissa oli vain yhdet rattaat. Kuski väitti vastaan, johon totesin vain rauhallisesti, että katsoo vaikka. Pääsin lopulta kyytiin.

Tilanteita tulee ja menee. Kyllä joskus on oikeus ärtyä, mutta mieluummin olen rauhallinen.  Opetan kuitenkin samalla omalla käytökselläni Topille hyvää esimerkkiä. Voin kyllä nähdä itseni sanomassa kipakasti jostakin asiasta jollekin ihmiselle,  mutta ajatus siitä, että Topi tekisi niin ahdistaa.

Olen valinnut olla rauhallinen kansalainen.  Ehkä joskus tulee tallatuksi sekä lytätyksi, mutta ainakin mieleni on iloinen enkä vaivaa päätäni turhalla.


Miten pitkä pinna sinulta löytyy?

Silmä käteen!

Melkein vannoin, etten avaa konetta tänään, mutta silti se hurisee tässä sylissäni. Tuli palava halu kirjoittaa. Älkää huoliko, teen välipostauksia nyt, mutta aion esitellä kämpän yläkerran ja aion jatkaa tuota kuvajuttua kyllä. Välillä täytyy vain oikeasti antaa palaa, kun jokin pyörii mielessä.

Muutenkin on väsyttänyt aikalailla viimeiset pari viikkoa. Ehkä se on jotenkin yltänyt tänne blogiinkin asti ja te lukijat olette huomenneet asian. Laskureiden mukaan täällä vierailee paljon ihmisiä, mutta harva jättää kommentin. Joko siis kirjoitan mitään sanomatonta tekstiä tai sitten hiljennan kaikki mielipiteilläni sanattomaksi.

Noh asettukaa tuoliinne paremmin, tässä tulee taas yksi painava mielipide. Joku joskus antoi palautetta, että tästä blogista on tullut aika valitus-painotteinen ja varoitankin, että aion taas vähän valittaa. Jos asia ärsyttää, suosittelen lopettamaan lukemisen tähän.

--

Topista on tullut iso poika ja ei viihdy liikenteessä enää kauaa pelkästään sylissä tai rattaissa. Välillä (tai melkein koko ajan) olisi palava halu päästä möyrimään maahan. Jos on oppinut ryömimisen, tietää miten pääsee konttausasentoon ja sitä kautta istumaan sekä alkaa käsittämään seisomisen saloja, en yhtään ihmettele, ettei rattaissa olo kiinnosta. Aika usein siis hyödynnän nykyään leikkipaikkoja tai sitten lasken pojan kaupassa lattialle istuskelemaan ja ihmettelemään.

Jotkut eivät ymmärrä tätä asiaa ollenkaan. Vauva lattialla, HYI BAKTEEREJA. Tai jotain sinne päin. Meidän perheessä ei bakteereja ja likaa pelätä, niistä oikeastaan on aika paljon hyötyä. Jos vauva elää kiiltokuva kodissa, jossa ei ole karvanhapsuakaan lattialla, ei vastustuskyky kehity ollenkaan! Ja väitän, ettei ole sattumaa, että Topilla on ollut elämänsä aikana tasan yksi minimaalinen flunssa, joka kesti muutaman päivän.

Lapset ovat lapsia ja nämä pienet ihmiset haluavat tutkia ympäristöään. Kaikki on niin mielenkiintoista ja ihmeellistä. Luin kerran jutun siitä, että ihmiset ovat nykyaikana erottaneet äidin ja lapsen. Lapsen paikka on yöllä äidin vieressä eikä omassa erillisessä sängyssään. Lapsen kuuluu olla äidin sylissä ja turvassa, eikä istua jatkuvasti rattaissa. Tämän lisäksi tekstissä puhuttiin, että nämä välineet eristävät lasta muusta maailmasta ja syövät luontaista kykyä tutkia, ihmetellä ja oppia. Jollakin tavalla olen samaistunut tähän ajattelutapaan ja pyrin antamaan pojalle mahdollisuuden lämpimään syliin sekä itse-oppimiseen! Poikkesin muuten hieman aiheesta..

Anyway, maailma on ihmeellinen ja lapsi ei halua viettää elämäänsä rattaissa. Mitä pahaa siinä on, jos antaa toisen tutkia maailman menoa kaupan lattialla, kunhan vahtii, että lapsi käyttäytyy? Vaatteet menevät likaiseksi, mutta hei ne on vaan vaatteita! Väitän, että Topista on mukavaa, kehittävää ja piristävää katsella ympäristöä vapaammin eikä vain vangittuna karusti kulkuneuvoonsa. Vaikka, joku olisi eri mieltä tässä asiassa niin en välitä. Jokaisella on omat tapansa! Yhtälailla sillä vauvalla on oikeus olla kaupan lattialla, kun meillä muillakin. Onhan se totta, että on outoa nähdä pieni ihminen ryömimässä "vinhaa vauhtia hyllyjen välissä", mutta valitettavasti kaikki eivät osaa heti syntyessään kävellä. Tärkeintä on se, että vahtii ja katsoo sen lapsensa perään ja lapsi saa tyydyttää tutkimisen nälkäänsä.

Mainitsin, että olemme hyödyntäneet leikkipaikkoja. Juuri tämä aihe, josta nyt kirjoitan saa vereni kiehumaan. Miksi lapsista tulee pieniä riiviöitä leikkiessään muiden lasten kanssa? Miksi vanhemmat eivät komenna jälkikasvuaan? Onko se jokin yleinen oletus, että leikkipaikat ovat sitä varten, että vanhemmat saavat hetken hengähtää shoppailun lomassa? Tietääkseni ne on tarkoitettu lapsia varten, ei aikuisia!

Kauppakeskus Jumbossa Vantaalla on pieni pehmustettu alue, joka on aika suosittu paikka. Vieressä on kahvila, jossa näkyy monia äitejä istumassa  _tyhjien_  rattaiden kanssa. Lapset ovat leikkimässä keskenään leikkipaikalla.

Mikä meni pieleen?

Itse en ikinä jättäisi lastani yksin varsinkaan, kun touhuajien keski-ikä on alle 7. Mitä jos sattuu jotakin pahasti? Entä jos se oma lapsi ei osaakaan käyttäytyä? Kyllä mielestäni jokaisen äidin ja isän vastuu on huolehtia tämän ikäisestä lapsesta olemalla ainakin näköetäisyydellä.

En tietenkään ole mikään arvostelemaan toisten vanhempien tapoja kasvattaa. Sanottakoon se tässä välissä. Mutta siinä vaiheessa, jos se liittyy omaan lapseeni, niin koen minulla olevan oikeus avata suuni.

Leikkipaikalla ei ole minkäänlaista kylttiä, jossa säädettäisiin minkäikäisille paikka on tarkoitettu. Pitäisihän järjenkin kertoa, että jokainen sinne haluava lapsi on tottakai tervetullut. Arvatkaa vaan, kun yritän pienen ja vasta ryömivän lapseni kanssa mennä alueelle, riittääkö meille edes pientä tilaa sieltä!? Toiset lapset vain riehuvat, pelleilevät ja pomppivat vauvani ympärillä niin, että saan koko ajan pelätä jonkun kompuroivan liukkaalla muovilattialla tai kaatuvan pehmopalikkatornien päältä suoraan Topin päälle. Sillointällöin kuulee vanhemman huikkaavan, että varokaapas nyt sitä pientäkin siellä ja sitten äiti tai isä jatkaa kesken jäänyttä juttuaan. Miksi tässäkin asiassa pitää olla vain se imago eikä toisia oikeasti kiinnosta muiden lapset? Käsketään vain näön vuoksi eikä oikeasti vaadita minkäänlaista kuria.

Tällä kyseisellä leikkipaikalla käy eräs poika. Olen törmännyt häneen usein ja aina joudumme siirtymään sivulle seuraamaan. Äiti istuskelee kahvilassa ja vapauttaa villiintyneen lapsensa purkamaan energiaansa aitaukseen. Ihan hyvä idea muuten, muttakun se poika purkaa sen energian muihin lapsiin. Juoksee päin, tönii ja pomppii niin, että toiset kaatuilevat ja satuttavat itsensä. Tähän päälle poika virnuilee tyytyväisenä. Ja AINA sama virsi. Pojan äiti tulee paikalle ja sanoo samat sanat: "Jos et osaa käyttäytyä, niin me lähdemme! Mene nyt pyytämään anteeksi!" Ja ikinä he eivät lähde, enkä yhtäkään anteeksipyyntöä ole kuullut. En voi oikeasti ymmärtää, en ollenkaan..

Itse aion puuttua tähän asiaan paljon. En halua, että Topi on se poika, joka saa kaikki muut itkemään. Haluan, että pikkumies ymmärtää antaa tilaa ja mahdollisuuden muillekin leikkimiseen. Komennan, vahdin ja pidän pääni. Jos jotakuta sattuu, niin se on anteekstipyyntö ja PISTE. Jos ei osata käyttäytyä, niin sitten sieltä paikalta lähdetään eikä vain anneta tyhjiä uhkauksia. Lapsetkin oppivat, että uhkaus on vain uhkaus, jos sitä ei ikinä toteuta.

En tiedä minkälaisia kokemuksia tai ajatuksia teillä on aiheesta, mutta annoin itse nyt palaa, kun ärsytti niin suunnattomasti. Saa jakaa mielipiteensä ja olla eri mieltä, mutta tätä mieltä minä olen!

Silmä käteen aikuiset, ja järkeä päähän! Itse ainakin haluan leikkiä poikani kanssa, ilman muiden aiheuttamia haavereita!

Hyvää yötä!