2 vuotta

Ensimmäiset pakkaset tuovat mieleeni erään tärkeän päivän menneisyydestä. Tasan kaksi vuotta sitten odotin jännittyneenä tulevaa. Mietin miltä vauva tuntuu sylissä, miltä se tuoksuu ja minkälaista on olla äiti. Kyllä - tänään on vihdoin se päivä! Esikoiseni täyttää 2 vuotta!

Päivän kunniaksi kirjoitan blogiin useamman postauksen ja kaikki niistä pyörivät tottakai Topin ympärillä. Yliannostus hehkutusta, rakkautta ja lämpimiä ajatuksia! Nämä ovat niitä päiviä, jolloin voi olla vain ja ainoastaan onnellinen. Sitä ylpeyttä ja onnea en tule peittämään, vaan teemaillaan nyt sitten tämä loppuviikko.

Aloitan postaukset luonnollisesti synnytyskertomuksesta. Siitähän se kaikki tavallaan lähti, poika otti ensimmäisen askeleensa tässä maailmassa. Hänestä tuli osa meidän perhettämme, osa tätä maata ja osa maailmankaikkeutta. Kaikki haaveet muuttuivat todeksi. 

-- -- -- --

Aloitan synnytyskertomukseni kertomalla hieman taustoja raskauden lopulta, koska synnytys ei ole vain se yksi tapahtuma. Se on iso kokonaisuus, johon vaikuttavat lähtötilanne sekä hetket synnytyksen jälkeen.

Rv 33+5 Neuvolassa huomattiin kohonnut verenpaine. (117/95) 1.10.2012

Rv 34+5 Olin tarkastuksessa Naistenklinikan äitiyspolilla ja verenpaineeni oli noussut edelleen huimasti. (144/105) Aloitettiin verenpainelääkitys ja sain seuraavalle viikolla muutaman ajan, joissa tarkasteltaisiin tilannetta enemmän. 8.10.2012

Rv 36+1 Tehtiin paino-arvio, joka oli 3006g. Arvojen puolesta tilanne vaikutti huolestuttavalta ja raskausmyrkytys oli kehittymässä pahaa vauhtia. Lääkäri olisi halunnut ottaa osastolle, mutta päästi kotiin, koska pissassa ei ollut vielä proteiineja. Hän vannotti tulemaan heti takaisin, jos niitä alkaisi kertymään. 18.10.2012

Rv 36+2 Kirjauduin Naistenklinikan päivystykseen, koska aamulla proteiini oli pamahtanut plussalle. Vauva näytti voivan hyvin, mutta jouduin silti osastolle.

Osastolla söin paljon verenpainelääkkeitä ja vauvan tilaa seurattiin koko ajan. Monista lääkkeistä huolimatta paineet kohosivat entisestään. (173/121) Päänsärky, joka paineiden noususta tuli, oli jäätävä eikä hellittänyt millään. Silmissäni alkoi näkymään erilaisia valo-oireita ja raskausmyrkytykseen tyypillisiä ötököitä vilahteli näkökentässä. Olin huolissani omasta ja vauvani terveydestä, mutta asialle ei kuitenkaan haluttu tehdä mitään. Sairastan I-tyypin diabetesta ja oli kuulemma iso riski, ettei lapsen keuhkot olisi vielä tarpeeksi kehittyneet. Käynnistystä ei aloitettu toiveestani huolimatta. 19.10.2012

Rv 36+4 Proteiini oli lisääntynyt huimaa vauhtia ja oireet pahenivat entisestään. Makoilin sängyllä lukemassa, kun hoitaja pamahti sisään ja ilmoitti, että käynnistys aloitettaisiinkin heti. Lääkäri tuli sisälle ja selitti tilanteen.

Kello 15:00 sain ensimmäisen Cytotec-murun suoraan kohdunsuulle. Kohdunsuu oli sormelle auki ja kaulaa jäljellä 2cm. Vauva ei ollut kiinnittynyt. Mitään ei tapahtunut ja seuraava murunen laitettiin kello 19:00. Illalla käyrälle piirtyi muutamia supistuksia, jotka tunsin kevyesti. Ne kuitenkin hiipuivat nopeasti ja mieheni lähti kotiin. Kävin nukkumaan, jotta jaksaisin seuraavana päivänä paremmin. Yöllä rupesikin supistelemaan ja tunsin ne unen läpi. Ne eivät olleet kuitenkaan kovia, koska sain nukutuksi aamuun saakka. 21.10.2012

Rv 36+5 Kello 8:00 menin lääkärinhuoneeseen, jossa he aikoivat yrittää käynnistämistä ballonkin avulla. (Vesipallo, joka mekaanisesti ärsyttää kohdunsuuta. Kun pallo tulee ulos; kohdunsuu on automaattisesti auki 4cm.) Ballonkin laittaminen jännitti todella paljon ja se myös sattui ihan kamalasti. Koko juttu epäonnistui, koska kohdunsuun tienoilta ryöpsähti noin 300ml verta joka paikkaan. Jouduin tarkkailuun muutamaksi tunniksi ja tällöin alkoi supistelemaan hyvällä tahdilla. Kuumavesipullo helpotti kipuja.

Kello 11:00 lääkäri halusi yrittää ballonkin laittoa uudelleen. Paikalla oli tällä kertaa kaksi lekuria ja laitto onnistui todella hyvin. Supistuksia tuli epäsäännöllisesti.

Pääsin omaan huoneeseeni ja makoilin tylsistyneenä sängylläni, kun kello 13:00 tunsin outoa pulputusta alhaalla. Nousin ylös ja huomasin, että housuni kastuivat pikkuhiljaa ja ilmassa leijui makeahko tuoksu. Lapsivesi. Papereihin merkattiin "Spontaani lapsiveden meno, säännölliset supistukset klo 13". Vettä ryöpsähteli vähän väliä seuraavien tuntien aikana ja jouduin vaihtamaan housut ainakin sata kertaa.

Kello 15:00 kävin vessassa ja huomasin paperiin jääneen verta ja paksua limaa. Limatulppa irtoili.

Kello 16:00 kävin jälleen vessassa ja nykäisin varovaisesti ballonkin letkua (..joka oli teipattu sisäreiteeni ja oli erittäin rasittava!). Ballonki irtosi helposti ja sisätutkimuksessa ilmeni, että olin 4cm auki ja kohdunkaula oli kadonnut jo kokonaan. Supistukset pahenivat koko ajan ja sain lääkepiikin niitä lievittämään. Kipu ei hellittänyt sen avulla ja suihkukin auttoi tasan sen aikaa, kun siellä olin.

Papereihin on merkattu, että kirjauduin saliin kello 19:29. Ei muutoksia kohdunsuulla. Supistukset olivat jo todella tuskaisia ja yritin selvitä niistä ilokaasun avulla. Tiukkaa teki ja kyyneleet valuivat silmistäni. Pyysin epiduraalia ja sain sen noin kello 20.30. Hetken päästä helpotti kokonaan. Kivun tilalle tuli kamala vapina ja järjetön kutina. Valitettavasti myös supistukset laantuivat. Tilanne ei halunnut edetä mihinkään ja päivittelin kuulumisiani Facebookiin koko odottelun ajan.

Kello 22:00 tarkistettiin tilanne ja ei muutoksia. Kätilö vilautti sanan sektio, jos synnytys jatkuisi samalla kaavalla. Nousin kehoituksesta keinutuoliin, jotta supistukset voimistuisivat. Oksitosiinia laitettiin tulemaan tipasta 25ml/h ja pian sitä nostettiin 35ml/h. Supistuksia piirtyi tiuhaan ja aloin hengittelemään ilokaasua, ettei uutta epiduraalia tarvitsisi laittaa. Oikealla hetkellä hengittäminen vei kipupiikit pois. Tippaa nostettiin taas 45ml/h.

Naapurihuoneissa kuului muutaman kerran parkaisuja, kun joku pieni vauva pääsi maailmaan. Itselleni iski tuskastunut ja harmistunut olo. Milloin olisi meidän vuoro?? 22.10.2012

Rv 36+6 Kello 01:00 tarkastettiin jälleen kerran tilanne ja ei muutoksia vieläkään. Lääkäri tuli antamaan epiduraalin, jotta voisin välillä nukkua. Tippaa nostettiin taas 60ml/h.

Kello 01:30 iski selittämätön tunne, että jokin olisi pielessä. Mukana synnytyksessä oli mieheni lisäksi äitini, joka oli lupautunut tarkkailemaan käyriä. Kysyin vähän väliä äidiltäni, että onko kaikki hyvin. Äiti käski nukkua ja rentoutua, mutta jokin häiritsi silti mieltäni. Hetken päästä ovi kolahti ja kätilö tuli huoneseen. Hän ilmoitti seurailevansa sydänääniä hetken aikaa. Huomasin sanomattakin, että supistusten kohdilla äänissä oli laskuja ja vaihtelevuus muutenkin vähentynyt..

Kätilö käski yhtäkkiä kääntymään kyljelleni ja hetken päästä uudelleen. Tämä toistui monta kertaa. Pian paikalle tuli myös lääkäri, joka esitteli itsensä. Huomasin, että kyseessä oli sama lääkäri äitiyspolilta, jonka olin tavannut pari päivää aikaisemmin. Tuttu naama helpotti hieman stressiäni. Kohdunsuun tilanne oli 5cm auki ja lääkäri oli todella huolissaan. Hän ilmoitti ottavansa muutaman näytteen vauvan päästä. Huoneeseen tuli paljon ihmisiä, joista jokainen lähti yksitellen juoksemaan näytteitä eteenpäin. Lääkärikin lähti huoneesta ja sanoi palaavansa tulosten kanssa muutaman minuutin päästä.

Kello 01:43 kätilö pamahti vauhdilla huoneeseen sänky mukanaan ja sillä hetkellä tajusin, että se on menoa nyt. Hoitajat rauhoittelivat, että kiire ei ole, mutta siirtyessäni ilmeisesti liian hitaasti, kätilö kiskaisi kroppani vauhdikkaasti sängyltä toiselle. Mentiin tuhatta ja sataa enkä tajunnut mistään mitään. Kaikki vilahteli silmissä ja olin pyörällä päästäni. Sekunneissa makasinkin jo leikkauspöydällä ja ympärilläni hääri miljoona ihmistä. Muistan, että itketti ihan kamalasti. En tajunnut yhtään mitä tapahtuu. Mieheni saapui saliin ja puudutusaineet laitettiin. Anestesialääkäri kokeili kylmällä paperilla, että puudutus vaikuttaa ja selitti, että en tuntisi kipua vaan enemmän kuin joku pesisi pyykkiä mahani sisällä. Leikkaus alkoi kello 02:03. Tunsin selkeästi ilman kipua kaiken mitä mahani sisällä tapahtui. Se tunne oli TODELLA outo.

Huomasin, kun vauvaa alettiin nostamaan ulos. Kello 2:07 kuului spontaani rääkäisy ja purskahdin itkuun, vaikka olin vannonnut, etten itkisi! Pieni poika syntyi mitoissa 3630g ja 49cm. Pisteet 7/8/9. Ensimmäiset 10 minuuttia vauva tarvitsi happea, muuten kaikki oli hyvin.

Poikaa vilautettiin nopeasti ja sain hieman silittää poskesta, kunnes hänet vietiinkin jo pois luotani. Mieheni lähti mukaan ja jäin yksin saliin ommeltavaksi. Lääkettä pumpattiin isot määrät ja päässäni pyöri aikalailla. Vähän väliä kyselin "mikä tuo ääni on", koska olin varma, että kuolen seuraavaksi. Jossakin vaiheessa nukahdin.

Heräsin heräämöstä siihen, kun verenpainemittari puristi kättäni. En meinannut ymmärtää mistään taaskaan mitään. Meni aikaa, että muisti alkoi pelata paremmin. Hoitajat kävivät vähän väliä painelemassa kohtuani ja nukahtelin jatkuvasti. Mieheni ja äiti tulivat katsomaan vointiani. Itkin ihan kamalasti. En voinut käsittää, että en pääsisi vauvani luokse.

Muutaman tunnin päästä siirryin osastolle. Nukahdin uudelleen ja heräsin seuraavan kerran joskus aamulla. En tiennyt missä mieheni oli tai mitä nyt tapahtuisi. Hoitaja tuli paikalle ja kyselin puhelintani. Löysin sen ja soitin miehelleni muutaman kerran turhaan. Päivittelin välissä kuulumisia Facebookkiin ja olin hämilläni koko tilanteesta. Kaikki onnittelivat vauvasta, mutta ainoa ajatukseni oli; "mikä vauva?".

Hoitajat tulivat kiskomaan pystyyn joskus yhdeksän aikaan ja muuta en voi sanoa kuin YÖK HYI AUTS. Mieheni tuli takaisin sairaalalle puoleen päivään mennessä ja koko ajan kyselin vauvan perään. Mietin vain milloin poika tuodaan luokseni. En silloin tajunnut, että menisi pitkä aika kun saisin hänet itselleni.

Olin väsynyt ja voimani olivat poissa leikkauksen takia. Jaksoin vasta myöhään illalla lähteä katsomaan vauvaa. Paikalle saapuessani häpesin, etten tunnistanut mikä niistä monista vauvoista oli poikani. Katsoin pientä suloista nyyttiä enkä tuntenut mitään. En saanut poikaa syliini, en saanut imettää enkä syöttää. Siinä olin ja seurasin, kun muut hoitivat häntä. Muut hoitivat.. minun lastani. 23.10.2012

Mieheni joutui tekemään vielä töitä, joten seuraavat päivät olin yksin osastolla. En kehdannut mennä katsomaan poikaa, koska koin olevani tiellä. Illat istuimme siellä ja iskä pääsi vaihtamaan muutaman kerran vaipan. Itse en halunnut tehdä sitä, koska koin olevani huono kaikkien niiden hoitajien rinnalla. Syöttää emme saaneet, koska pojan verensokerit olivat alhaiset ja maito täytyi saada menemään. Pikkuisella oli sokeritippa päässä ja nenämahaletku nenässä. 

Tilanne ei halunnut lähteä paranemaan. Sokeria meni tipan kautta ja poika ei syönyt. Muissakin arvoissa oli häikkää. Tuskastuin makaamaan osastolla yksin tunteideni kanssa ja halusin kotiin. Tulehdusarvot olivat hieman nousseet, mutta tämä on suhteellisen normaalia leikkauksen jälkeen. Haava parani hyvin, vaikka sängystä nouseminen oli hirveintä mitä tiedän. Joka kerta, kun väänsin itseäni pystyyn olin varma, että kirjaimellisesti repeäisin kahtia.

Perjantaina lähdin vihdoin kotiin ja poika siirrettiin ambulanssilla Kättärille keskosten osastolle. Kotona iski se kamala tunne tajuntaan. Kaikki ne vauvantavarat, tyhjä sänky ja pienet vaatteet. Kurkkuani kuristi ja nieleskelin kyyneleitä. Yritin salaa itkeä pettymystäni pois. Vaihdettuani vaatteet lähdimme pojan luokse. Perillä saimme kuulla ohjeita ja kuulumisia. Vauvalle oli tehty pieni toimenpide osastolla; kielijänne oli leikattu. Se oli ollut jäykkä ja vaikeuttanut ilmeisesti syömistä. Tuntui taas pahalta. Eikö tällaiset asiat kuuluisi kysyä vanhemmilta ensin? Koin, että meidät oli taas sivuutettu.

Illan päätyttyä jouduin kävelemään yli kilometrin vain kolme päivää vanhan haavan kanssa pysäkille; TUSKAA. Bussissa istuminenkaan ei ollut kovin herkkua. Kesken matkan rinnoissani tuntui kamala pakottava tunne ja olisin halunnut juosta kotiin rintapumpun luokse. Maito alkoi nousemaan ja sitä tulikin sitten kunnolla. 26.10.2012

Kättäri oli mukavampi paikka. Siellä vauvalle sai pukea omat vaatteet ja hoidot suoritti vanhemmat.  Pääsin ekaa kertaa syöttämään ja pukemaan poikaa. Vaippaa en uskaltanut vieläkään vaihtaa. Myös imettäminen aloitettiin osastolla. Koin sen sujuvan hyvin niin kauan, kunnes innokkaat hoitajat tulivat tunkemaan käsiään ja neuvojaan väliin. Koko ajan nipisteltiin pojan poskia, paranneltiin asentoa ja tuijotettiin silmä kovana. Minua hermostutti --> poika hermostui ja sai itkukohtauksia. Oli muutenkin tarpeeksi vaikeaa opettaa pullolle tottunutta vauvaa rinnalle.

Yhtenä päivänä saavuimme osastolle ja menimme pojan huoneeseen. Ette usko, kuinka kamala järkytys oli, kun vauvan sänky oli tyhjä. Teki mieli huutaa, mutta olin lamaantunut. Kauhusta kankeana menin toimistoon kysymään lastani. Hänet oli kuitenkin siirretty toiseen huoneeseen, koska naamalle oli tullut näppylöitä. Eristäminen oli vain varotoimenpide, vaikka ne vaikuttivat hormoninäpyiltä. Eristyshuoneen takia saimme luvan sunnuntaina jäädä yöksi osastolle, jos haluaisimme. Maanantaina oli edessä kotiutus.

Elämä tuntui jo askeleen helpommalta. Pystyin hymyilemään, kun hoitajat vitsailivat vauvan muhkeista poskista. Moni tuli katsomaan poikaa, koska oli kuulemma ihanaa nähdä välillä pulleita pyöreitä vauvoja. Moni sillä osastolla oleva vauva oli ainakin puolet pienempi. Bili-arvot kohosivat hieman, mutta meidät kotiutettiin silti. Nenämahaletkukin otettiin pois, vaikka osa maidosta meni sitä kautta edelleen. Osastolla poika sai luovutettua äidinmaitoa omani lisäksi. Aloin stressaamaan riittäisikö maitoni kotona vai pitäisikö käydä heti hankkimassa korviketta.

Vihdoin poika kotiutettiin. Saavuimme kotiin ja oli jotenkin epätodellinen olo. Laskin vauvan äitiyspakkauksen laatikkoon nukkumaan ja mietin miten tässä pitäisi sitten olla. Ei tuntunut erikoiselta. Ei tuntunut miltään. Nyt se oli kotona. Öö... 29.10.2012

Koko kokemus oli todella rankka. En saanut vauvaa rinnalleni synnytyksen jäljeen, vaan poika vietiin pois luotani. Makasin osastolla ja kaipasin kipeästi hänen luokseen. Mietin sydäntä kuristaen, että kaipaako poika yhtä paljon äitiään kuin minä häntä? Olinko tahtomattani hylännyt lapseni tärkeimmällä hetkellä? En saanut mitään tunteita heräämään tuota outoa otusta kohtaan ja pelkäsin kamalasti. Mietin, että onko se muka oikeasti minun vauvani! En tiedä miten ikinä selviän siitä kamalasta ajatuksesta, että pieni lapseni vaan vietiin pois luotani. Olimme kuitenkin 8 kuukautta olleet yhdessä. Sydäntä riistää muistella kaikkia niitä piikityksiäkin ja hoitoja mitä toinen joutui kestämään. Mahtoi olla rankka ja kurja alku elämälle...

Tunsin itseni huonoksi. En ollut kestänyt loppuun saakka, vaan lapseni joutui syntymään aikaisemmin. En ollut tehnyt tarpeeksi töitä diabetekseni eteen ja nyt pieni poikani kärsi sokeriensa vuoksi. En edes onnistunut imettämisessä, koska en osannut pitää päätäni ja häätää ihmisiä häirtisemästä. Poika kieltäytyi totaalisesti rinnasta nopeasti ja jouduin pumppaamaan maidon hänelle. Mietin usein, että jos olisin elänyt "ennen vanhaan", ei lapseni olisi selvinnyt. En olisi pystynyt häntä synnyttämään saatika sitten ruokkimaan. Se masentaa.

Jälkeenpäin sain kuulla, että poika oli vääränlaisessa tarjonnassa. Avonainen lakitarjonta tarkoittaa sitä, että lapsi on raivotarjonnassa, mutta hieman väärässä asennossa eikä pääse laskeutumaan. Poika oli jäänyt jumiin ja hänellä todettiin ahdinkotila. Siksi päädyttiin kiireelliseen sektioon.

Tuosta kaikesta ei jäänyt pelkoa synnytykseen tai fyysisiin kipuihin. Sektiohaava parani viikossa ja kipukin loppui uskomattoman pian. Pahinta oli se henkinen taakka. Se, että jouduin miettimään tulenko koskaan rakastamaan lastani. Se syö ihmistä. Itsensä syyttäminen ja rankaiseminen tilanteesta, joka on vain liian uskomaton, että sitä tulisi koskaan tajuamaan kunnolla!

Nyt rakastan poikaani. Rakastan maailmassa eniten! Jossakin vaiheessa kaikki lähti helpottumaan ja tajusin kuka siinä sylissäni oikein on. Se on oma poikani, jota olen kantanut 8 pitkää kuukautta lähellä sydäntäni.

En koskaan tule kestämään sitä, että yhteisen elämämme alku meni niinkuin meni. En koskaan selviä siitä, että en ollut rakkaimpani luona tämän ensihetkinä. Olen ikuisesti katkera, etten saanut tuntea sitä, kun vauva nostetaan ensimmäistä kertaa syleilyysi. En kokenut räjähtävää rakkautta, vaan koin hitaasti syttyvän kiintymyksen. Kiintymyksen, joka muuttui ajan kanssa rakkaudeksi. Mutta rakkautta sekin on! Ja siitä olen kiitollinen.

Kaikki ei mennyt niinkuin suunnittelin. Mutta elämässä on otettava vastaan se mitä tarjotaan. Sain kuitenkin terveen ja elävän pienen pojan. Se on tärkeintä. Nyt ja aina!

Kaksi vuotta sitten,

pienen pieni poika syntyi tähän maailmaan.

Siitä pienestä pojasta on kasvanut fiksu ja välittävä ihminen.

Paljon Onnea Topi!