Äärirajoille

Enpä olisi puolisen vuotta sitten kuvitellut heittäytyväni mihinkään mukaan. Koskaan en myöskään uskonut, että tästä pienestä pelkuritytöstä olisi vielä johonkin. Tänään kuitenkin päästin itseni oman uskaltamiseni äärirajoille - tai oikeastaan voisin sanoa, että läpi mentiin ja lujaa! 

En tiedä kuinka moni lukijoista on huomannut, mutta olen blogini kanssa liittynyt erääseen blogiyhteisöön. Yhteisön nimi on luultavasti jo ennestään tuttu; Kaksplus.  Operaatio Äiti.  on muodostunut itselleni todella tärkeäksi ja haluan olla tarkka blogin suhteen tehtävistä valinnoista sekä muutoksista. Koen siis, että olen tehnyt ihan hyvän päätöksen siirtyessäni tähän uuteen perheeseen. Yhteisöllisyys kasvaa selkeästi ja sitä kuuluu vihdoin johonkin, vaikka samalla saa kirjoittaa edelleen omana itsenään ihan niitä mieleisiään juttuja. Blogin suunta ei tule muuttumaan kuitenkaan. Kirjoitan edelleen lifestyle-blogia, jossa kerrotaan mielipiteitä, painotetaan lastenvaatteisiin ja jatketaan kasvamista äitiyteen.

Rohkeutta ja itsevarmuutta muutos on tuonut. Olisinko muuten keskiviikkona vastannut erääseen kysymykseen "KYLLÄ" noin minuutin asiaa pohdittuani? Miettimättä juttua sen tarkemmin olin jo lupautunut astumaan ihan toisenlaiseen maailmaan. Ja sieltä sitten löysin tänään itseni jännittyneenä.

Heräsin jo aikaisin aamulla ja tunsin teräväreunaisten perhosten siiveniskut mahassani. Melkein teki mieli rynnätä vessaan oksentamaan sitä kamalaa oloa pois, mutta koitin epätoivoisena vain nieleskellä. Hiljalleen kädet täristen meikkasin ja laitoin hiukseni kuntoon. 

En yleensäkään ole kovin rohkea ihminen sosiaalisissa tilanteissa. Monen uuden ihmisen tapaaminen sai kaiken tuntumaan tuplat pelottavammalta. Yleensä jänistäisin viime hetkellä, mutta nyt olin todella luvannut mennä. Ennen kylmään pakkasilmaan ryntäämistä kävelin vielä kaapille ja nappasin pienen purkin käteeni. Nielaisin veden kanssa kaksi valkoista pilleriä, jotka on määrätty auttamaan stressaavissa tilanteissa. Ne laskevat sykettä ja sitä kautta olo tuntuu tuplasti rauhallisemmalta.

Muutamaa hetkeä myöhemmin seisoin kameran ja valkoisen kankaan välissä. Pyörittelin käsiä epävarmana ja mietin, että mitenhän sitä pitäisi olla. Kuvaaja koitti rohkaista olemaan rento ja avoin ideoille. Seisoin silti typeränä paikoillani ja ahdistelin, että eihän tästä taida tulla mitään. En ole koskaan viihtynyt kameran edessä eikä blogissakaan näy asupostauksia tämän vuoksi. Oma paikkani on siellä kameran toisella puolella. Kuvaaja - ei malli. Siinä sitten lämmiteltiin tunnelmaa ja aikaa meni tovi. Kuvia otettiin paljon ja ehkä lopussa tuli myös muutama rentoutuneempi otos. Saa nähdä miltä lopputulos näyttää, kun tällainen kotihiiri heitetään yhtäkkiä keskellä avointa studiota.

Pääasia on se, että tein parhaani. Rikoin henkilökohtaiset rajani menemällä paikalle rohkeasti, tutustumalla uusiin ihmisiin ja kävelemällä sen kameran eteen asti. Tein tämän kaiken tietäen, että ensi kuussa naamani komeilee Kaksplussan sivuilla. Oikeastaanhan ei edes pitäisi välittää siitä, että tulenko näyttämään kuvassa jännittyneeltä. Sellainen vähän ujo olen muutenkin, joten eikö se sitten olisi mahdollisimman aito? Toisaalta taas osaan myös rentoutua, kun sopeudun tilanteeseen, joten sieltä voi tulla ulos ihan kivakin kuva. Ja hei, onneksi Photoshop on keksitty! Vitsivitsi. 

Siinä mielessä ollaan Topin kanssa ihan samanlaisia. Mielellään tarkkaillaan muita hetki ja arvioidaan tilannetta. Tarpeeksi pohdiskeltuamme astumme sitten esiin, eikä meitä voi estää mikään. Sitä tulee tutustuttua sekä rakennettua pitkiäkin suhteita, kumpikin meistä vaan vaatii sen hetken sivussa. Poika viihtyi ihan hyvin toisten kanssa, vaikka äiti oli hetken kuvattavana. Sopeutui tilanteeseen, kuten minäkin.

Päivä oli lopulta todella mukava. Pieni ilon pilkahdus tylsän arjen keskellä. Pääsin juttelemaan ihmisten kanssa, sain meikkaajan käsittelyn ja annoin itsestäni enemmän irti kuin koskaan. Olen ehkä ihan vähän ylpeä itsestäni.

#Selfie