"Mikä sinusta tulee isona?"

Tänään työmatkalla se iski. Ajatukset tulevaisuudesta. Päädyin pohtimaan tarkemmin omaa itseäni ja sitä mitä tapahtuu muutaman vuoden päästä. En voi ainoastaan jäädä paikoilleni odottamaan mahdollista toista lasta. Kohta on pakko palata töihin täysipäiväisesti tai siirtyä opiskelemaan. Mitä sitten haluaisin olla? Mikä tästä tytöstä oikein tulee "isona"? 

Olen käynyt tähän mennessä ainoastaan lukion ja siitä suunnannut suoraan kaupanalalle. Viihdyn ihan mielettömän hyvin työssäni, vaikka moni muu ei kassalle istahtaisikaan vapaaehtoisesti. Tunnen olevani liekeissä ihmisten kanssa, kun saan olla työminä enkä se epäonnistumisiin taipuvainen Anette.  Neuvon asiakkaita ruokien suhteen, haen täydennyksiä varastosta ja juttelen mielenkiintoisia asioita vanhusten kanssa. Koen tavallaan olevani etuoikeutettu, kun saan työskennellä siellä missä nyt työskentelen. Herää SILTI kysymys, että haluanko tehdä tätä työtä koko elämäni? Vai pitäisikö sitä kuitenkin jossakin vaiheessa irtaantua koulun penkille?

Olen miettinyt nyt jo aika pitkään, että olisi mahtavaa opiskella esimerkiksi sairaanhoitajaksi. Sielläkin pääsee auttamaan ja kuuntelemaan ihmisiä. Jokaisella on kuitenkin se oma tarinansa kerrottavana ja niistä tarinoista olen itse kiinnostunut. Persoonien kohtaamisesta, auttamisesta ja siitä, että on siinä hetkessä olemassa. Luulin vihdoin olevani varma tulevaisuudestani, kunnes sama epämiellyttävän kolkuttava tunne iski jälleen. Olisiko sairaanhoitajana työskentely juuri sitä mitä varmasti haluaisin? Luultavasti viihtyisin tuossa ammatissa, mutta olisiko se kuitenkaan se THE JUTTU?

Levottomat ajatukset tulvivat taas pinnalle. Näitä tunteita yritän aina siirtää sivuun ja tukahduttaa, koska pelkään myöntää itselleni jotakin. Entä, jos tietäisinkin mihin alalle hakeutua, mutta jännittäisin liikaa? Olisin melko varma epäonnistumisesta? Vahvan pelon takia olen sulkenut, työntänyt pois ja unohtanut tärkeitä asioita itsestäni. Yrittänyt vain jatkaa matkaani sillä turvallisella alueella.

En kuitenkaan halua yhtäkkiä huomata olevani elämäni puolessa välissä ja vihainen siitä, etten koskaan edes yrittänyt. En halua kuopata tiettyjä ominaisuuksia itsessäni kokonaan, vaan annan asioiden nyt nousta mieleeni. Hetken tunnen varmasti olevani taas eksynyt, mutta luulen ajattelun vievän asioita eteenpäin.

Tänään kuuntelin satunnaisesti musiikkia soittimestani ja yhtäkkiä ilmoille pärähti oma ääneni. Seuraavan tunnin ajan hymyilin, ihmettelin ja naurahtelin jutuilleni. Olin kokonaan unohtanut, että olen ystäväni kanssa aikanaan tuottanut, editoinut ja toteuttanut tunnin mittaisen radio-ohjelman. Oli hassua kuunnella äänestäni paistavaa itsevarmuutta ja iloa. Pysähdyin etenkin siinä kohdassa, kun huudahdin radiokapulaan "Ihanaa olla onnellinen!".

Sitä olin tuota ohjelmaa tehdessä. Rakastan suunnittelua, pidän editoimisesta ja entäpä biisien valitseminen sekä sovittaminen puheen sekaan? Olin mielestäni hyvä haastattelija ja puhuin selkeästi koko ohjelman ajan. Olen tällä hetkellä aika ylpeä siitä, että olen ollut tuota pientä projektia toteuttamassa. Ehkäpä taitoni, mielenkiintoni ja innostukseni osuu sittenkin ihan muualle. Radio-ohjelman lisäksi olen nimittäin kiinnostunut valokuvaamisesta. Luen jatkuvasti aiheesta, seuraan muiden kuvausblogeja ja pyrin kehittymään taidon suhteen paremmaksi. Rakastan valokuvaamista erittäin paljon, mutta vielä enemmän välitän niistä kuvista. Pienistä kauniista taideteoksista, joista jokainen kertoo sitä omaa tarinaansa. Eikä tässä edes kaikki! Olin nimittäin nuorena kovakin kirjoittamaan. Kirjoitin kirjoja, novelleja sekä aktiivisesti päiväkirjaa. Olen pitänyt jopa erilaisia blogeja viimeiset 7 vuotta! Tämäkin on siis vahvasti lähellä sydäntäni ja olenhan kirjoittanut laajasti erilaisten projektien parissa. On sitä tullut muutama lyhytelokuvakin käsikirjoitettua. Yksi niistä pääsi jopa omalle filmille asti. Raakaversio - se ensimmäinen yritys. Miten hauskaa olikaan videokuvata, ohjata ja lopuksi muokata pätkistä toimiva kokonaisuus! Yksiä nuoruuden parhaimmista muistoista.

Kaikki tämä kertoo, että pidän luovuudesta, ideoiden toteuttamisesta ja tekemisestä. En ole ehkä se kaunein malli kameran edessä, mutta omaan taidon alkeet itse valokuvaamiseen. Saattaisin saada ihmiset nauramaan pilkallisesti näyttelijänlahjoillani, mutta käsikirjoittajana taas silmät kostumaan herkistymisestä. En tiedä. En voi kuvitella, että puhuisin itsestäni samassa lauseessa onnistumisen tai osaamisen kanssa. Vaikea uskoa, että voisin ehkä yltää jonnekin ylemmäs, jos edes yrittäisin. Voisinko muka?

En osaa olla ylpeä itsestäni kovinkaan usein, en ymmärrä kehujen päälle ja lopulta on mukavaa olla vain tavallinen. Silti päässä pyörii ajatus, että voisiko sitä olla jotakin erilaista? Kirjoittaa käsikirjoituksia elokuviin, rustata romaanin tai yltää korkealle opiskelemalla valokuvaajaksi? Haaveina nämä tuntuvat niin mahtavilta, että olen aina kuopannut ne suoraan saavuttamattomien lokeroon. Miksi silti pitää olla uhkarohkea ja leikitellä ajatuksella "Mitä jos?". Eikö kokeilun epäonnistuminen vain aiheuttaisi mielipahaa ja saisi vihaamaan itseään astetta enemmän? Olisiko järkevää valita helppo suunta ja astua sille? Ainakin sitä pärjäisi ja elämä olisi tasaista kivaa.

Pelottavaa. Sitä pitäisi muka tehdä päätöksiä tulevaisuudestaan ottaen huomioon, että tämä päivä oli tänään eikä se tule enää huomenna. Sitä ei kuuluisi vain seisoa kauhuissaan paikallaan, vaan ottaa askel tai SUURI harppaus eteenpäin. Ehkä elämäni parhaat päätökset ovat lopulta olleet niitä, joissa olen hypännyt silmät kiinni kohti tuntematonta. Pudotus ei olekaan aina ollut niin rosoinen ennakkoluuloista huolimatta.

Olisipa elämä niin helppoa, että voisi vain elää hetkessä ja olla. Ei tarvitsisi pähkäillä, päättää eikä tehdä virheitä. En tosin osaa sanoa, että olisiko elämä ilman nousuja ja laskuja elämisen arvoista. Ehkä se on tarkoitettu niin, ettei kaikki aina voi sujua ja joskus sujuu vähän liiankin hyvin. Tekeekö  lopulta juuri se meistä onnellisia, kun joskus antaa vain palaa lopputuloksesta huolimatta?

Ehkä voisin ihan hyvin valita elämänsuunnakseni jotakin, mikä liittyy mediaan, kirjoittamiseen tai uuden taiteen luomiseen. Epäonnistuahan saa, koska aina voi yrittää uudelleen. Niin aion opettaa pojallenikin, joten miksi en eläisi saman säännön mukaan? En silti kiellä, etteikö mahassani pyörisi ja lujaa näitä ajatuksia pyörittäessä. Sanon aina itselleni, että mietin liikaa. Niinhän sitä tosiaan tulee tehtyä..

Mikä sinusta tulee isona? Onko ammatin valitseminen helppoa? Oletko uskaltanut heittäytyä ja kokeilla siipiäsi? Epäonnistuitko vai oletko nyt onnellinen tehtyäsi vaikean päätöksen? Kiinnostaa ihan kamalasti teidän tarinat aiheesta!!