Minämeitsimä

Kamalasti olen pyöritellyt peukaloitani tämän postauksen kanssa. Kai sitä on vieläkin vähän varpaillaan kaiken suhteen. Miettii, että mitä uskaltaa itsestään sanoa ääneen. En vain jaksaisi olla varovainen enkä säikky. Haluan mielummin kertoa elämästä, sanoa mielipiteeni ja myöntää aidot tuntemukseni. Enhän siinä MINÄ ole se tyhmä, jos joku päättää vääntää vitsiä asioistani. Eikä elämää oikeasti kuulu elää varpaillaan, johan siitä tulee pohkeetkin kipeäksi.

Kai se on siis aika kirjoittaa kuulumisia. Hui.

Kevään jälkeen asiat ovat menneet ison harppauksen eteenpäin. Tulee nukuttua, syötyä ja jaksaa jopa olla. Olin puolisen vuotta sitten vain varjo itsestäni; ahdistunut, väsynyt ja vähän lasi puoliksi tyhjänä. Omasin pakottavan tarpeen laihtua, yritin olla vahvempi mitä olin ja pysyin lähinnä neljän seinän sisällä. Pahaa oloa on yksinkertaisesti tosi vaikea selittää enkä sen kummemmin sitä erittelekään. Lyhyesti sanoen olin lopussa ja siitä se.

Maaliskuu 2014

Yksi paha moka oli se, että hukuin silloin nettiin. Kirjoitinkirjoitinkirjoitin, turvasin ihmisiin ruudun toisella puolella ja elin elämääni jumiutuneena jonnekin. En ehkä ollut mikään loistavin äiti, olin surkea vaimo ja ihan täysin paska ystävä.

Nettihän on petollinen paikka. Julma hiekkalaatikko. Siellä tulisi käyttää järkeään ja etenkin malttia. Miettiä tarkkaan mitä julkaisee ja kenestä. Sitä on helppo pistää esimerkiksi juoru liikenteeseen ja antaa sen kasvaa. Lopulta kukaan ei tiedä mikä on totta ja mikä ei. Valheita, totuuksia, syytöksiä.

Huhtikuu 2014

Otin pakollisen tauon. Pistin kaikki katki ja annoin ajan kulua. En kirjoittanut blogiin, poistuin Facebookista näennäisesti ja puhuin vain harvoille.  Siinä välissä meidän perhe muutti uuteen kaupunkiin ja vietti yhden parhaimmista kesistä.

Jossakin vaiheessa aloin palailemaan, vaikka olin vannonut ei ikinää  käsi sydämellä. Julkaisin pitkän harkinnan jälkeen ekan postauksen blogiin ja muutamaa kuukautta myöhemmin aktivoin itseni myös Facebookissa. Tein kuitenkin tärkeitä päätöksiä. Tällä kertaa aion kaikki asiat miettiä pitkään ja harkitusti läpi. Tärkein sääntö on, ettei netti mene enää koskaan minkään muun edelle. Olen siis oppinut laittamaan kännykän ihan oikeasti sivuun ja unohtamaan sen pitkäksikin aikaa.

Kesän aikana tapahtui paljon hyvää ja ystävyys syveni muutamien kanssa. Haluan kiittää ihan kamalasti niitä, joiden kanssa ollaan pitkät pätkät keskusteltu, käyty kävelyllä tai juteltu meidän kämpän edessä.  Hymyillen muistelen linnunpesäkeinussa vietettyjä humaltuneita hetkiä ja yhdessä vuodatettuja kyyneleitä. Naurahdan vaatehullutuksille ja hyville leffoille!

Heinäkuu 2014

Tein kuitenkin vähän tylysti, kun hiljenin hetkeksi kaikkien suhteen. Tuntuu, että hylkäsin ystäväni ja häpeän sitä kieltämättä. Yritän korjata virheitäni ja olenkin ottanut uudelleen yhteyttä ihmisiin, jotka vain jätin. Olen alkanut keskustelemaan, pyytänyt anteeksi ja rakennan taas suhteita eheämmiksi.

Olen edelleen kyllä armoton pelkuri. Moni epäili aikanaan sosiaalisten tilanteiden pelkoani, mutta sellainen valitettavasti kyllä löytyy. Nämä ovat niitä asioita, joissa ei voi verrata omia tuntemuksiaan toisten tuntemuksiin. Vaikka joku toinen reagoisi voimakkaammin, voi silti olla "diagnoosina" sama "tauti". Minun kohdallani kyse on enemmän siitä OMASTA TILASTA. Pelottaa päästää ihmisiä lähelle ja ahdistaa ystävystymisessä se tutustuminen. Niin kauan, kun ei tarvitse antaa itsestään mitään henkilökohtaisesti irti, selviän tilanteista vieraiden ihmisten kanssa. Kassalla oleminen, kaupoissa pyöriminen pojan kanssa tai konserttiin meneminen ovat tilanteita, joissa pärjään ihan hyvin. Töissä puhutaan työjutuista, kaupoilla heitetään kiitosta ja konsertissa voi keskittyä siihen musiikkiin. Jäädyn kyllä kuitenkin AINA, kun joku asiakas ohimennen kysäisee kuulumisia. Sopertelen vastauksen ja jälkeenpäin ärsyttää oma kömpelyys.

Tuntemukset ovat edelleen samat; sydän tykyttää, itkettää, pelottaa ja kädet tärisee. Näihin on onneksi keksitty lääke, joka on auttanut aika hyvin. Beetasalpaajan tehtävä on tasata sykettä ja tuoda rentoutuneempi fiilis. Toimii!

Ennen en esimerkiksi uskaltanut lähteä puistoon, koska pelkäsin, että joku tulee puhumaan siellä. Välttelin ihmisiä ja kävin vain paikoissa, joissa oli tyhjää. Bussipysäkilläkin jättäydyin kauas muista ihmisistä. Pärjään aina rennosti, jos joku tulee kysymään reittiä, mutta smalltalkia en hallitse. Nykyään käydään pojan kanssa leikkimässä julkisissa paikoissa ja kohteliaasti vastaan ihmisille, jos he puhuvat. Suostun myös kauppoja tehdessä treffeihin postituksen sijaan.

Olen paljon muuttunut. Laihdutus on jäänyt ja olen tyytyväinen tilanteeseen, vaikka painankin muutaman kilon liikaa. Olen pitänyt tavoitteeni hiusten suhteen ja antanut niiden kasvaa takaisin omaan väriinsä.

Elokuu 2014

Mitä tulevaisuuteen sitten tulee.. olen toivottavasti AINAKIN muutaman ihmisen ystävä, pitkähiuksinen ja tyytyväinen itseeni muiden sanoista huolimatta. Haluan olla vähintään kahden lapsen äiti, sairaanhoitaja sekä Helsinkiläinen. Ihmisenä tulen kuitenkin pysymään sellaisena, joka kyynelehtii tätä kirjoittaessa ja kaipaa sitä omaa tilaa enemmän.

Noh, hiukset kasvavat kamalaa vauhtia ja toisesta lapsesta haaveillaan utuisesti jonain päivänä ehkä. Helsingistä en ole lähtemässä kulumallakaan enkä heti aio tehdä kropalleni mitään. Opintoja alan suunnittelemaan ehkä vuoden päästä, vielä ei ole kiire mihinkään. Jäljelle jää vain sosiaalisen verkoston rakentaminen.

Ja se on projekteista haastavin. Ystävyyssuhteita, kun ei väkisin tehdä, vaan niitä saadaan. Yllättävistä tilanteista kasvaa jotakin suurta ja ihmeellistä. Tähän mennessä kaikki yritykset ovat kaatuneet, mutta yllätykset jääneet elämään.

Mitä sitten itse vaadin ystävyydeltä? Sitä, että hyväksyy toisen täysin omana itsenään. Kaipaan ihmistä, joka kunnioittaa sitä oman tilan kaipuutani ja sitä, etten aina jaksa nähdä. Haluan, että outouttani ymmärretään ja vastaavasti haluan ymmärtää muiden tarpeita. En tahdo ystävyydeltä pakkopullaa enkä väkinäisiä tapaamisia. Haluan mennä ja nähdä spontaanisti, kun kaikille osapuolille sopii. Kuukauden tauko näkemisessä ei saa kaataa ystävyyttä eikä pieni väärinymmärrys. Aito ystävyys on sitä, että asioista puhutaan ja pelataan yhteisillä pelisäännöillä. Osataan pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Ei sen kahden ihmisen suhteen kuulu kaatua pienen sanaan eikä isompaan taisteluun. Ystävyyden tulee kestää loppuun asti ja se on asia, mihin minä tähtään. En tiedä, onko ajatukseni utopistinen ja vähän jopa naiivi. En vain osaa haalia ympärilleni pieniä kaverisuhteita ja vihaan 6kk ystävyyksiä. Ne eivät tunnu oikeilta eikä niistä jää käteen mitään muuta kuin pettymys.

"Real friends are always going to be there by your side, even if you push them away, people who truly likes you will always choose to stay. True friends aren't about who came first and who you've known the longest, it's about who came and never left."

Joten, jos täällä on joku sellainen, joka hyväksyy ajatusmaailmani ja on ystävää vailla.. olen valmis tutustumaan ja rakentamaan jotakin pysyvää. Ei ehkä treffisivuston katsotuin ilmoitus, mutta tällainen olen. Tavallaan vähän vajavainen, mutta silti oma persoonani. 

Syyskuu 2014

Tätä siis kuuluu nykyään. Tekstiä oikolukiessa mietin, että taidan olla muuttunut todella paljon ja toisaalta taas hirveän vähän.