Katsahdus tulevaisuuteen

Aina voi miettiä tulevaisuutta tai sitten olla miettimättä. Fakta on, että järkevintä on suunnata katseensa eteenpäin kävi elämässä mitä tahansa. Ottaa se oma aika, jonka tarvitsee ja sitten lähteä liikenteeseen. Ihan perusklisee on, että paikalleen jääminen on pahinta ja tekee hallaa ihmiselle. Toinen tarvitsee kuukausia käsitelläkseen asioita ja toinen toipuu viikossa. Eikä tästä saa tuomita ketään, koska ihmiset ovat hittovie yksilöitä!

Aikanaan, kun näin tämän kaiken tulevan toteen, varasin ajan lekurilta. Kävelin vihdoin paikkaan, jonne olisi jo vuosia sitten pitänyt mennä ja juttelin tuon sympaattisen mieslääkärin kanssa hetken. Ongelmanahan oli palautuneet paniikkikohtaukset, joita iski esimerkiksi töissä. Lääkkeet näihin oli loppuneet ja ahdistava tuleva elämänmuutos pahensi kaiken potenssiin tuhat. Kävelin lääkäriltä uusitun reseptin kanssa ulos ja kourassa oli myös toinen lappu, jossa luki aivan uuden lääkkeen nimi. 

Citalopram. Lääke, jonka pitäisi auttaa ahdistukseen ja paniikkiin. Lääke, jolla saattaisi mennä pitkään ennen vaikutusta ja oireet, jotka voisivat alkuun jopa muuttua pahemmiksi. Nuo pillerit saattavat hyvinkin olla syy, miksi koko prosessi jumiutui hetkeksi. Ehdin syömään niitä hyvän tovin ja voin sanoa, että flippasin ja pahasti. Päässä pyöri, koko kroppa vapisi ja oksensin monta viikkoa. Tuntui siltä, että kiskoisi joitakin huumeita ja kärsisi vierotusoireista. Alussa on normaalia, että tulee sivuvaikutuksia, koska kroppaan isketään täysin vierasta ainetta. Jossakin vaiheessa vapinat ja muut jäivät kuitenkin kokonaan pois. Tilalle tuli tyhjyys. Tiesin, että olen surullinen, mutta en tuntenut surua. Tiesin tuntevani tunteita, mutta en tuntenut niitä. Kamalaa, kun ei voi itkeä, ei voi vihata eikä voi nauraa! Hymyilee vain tyhmänä päivästä toiseen. Meinasin ihan todella seota tuon lääkkeen takia ja päätin sitten viimein lopettaa sen. Tuntuu, että aivot ovat pikkuhiljaa kirkastumassa ja oikeasti on järkyttävää, miten maailma muuttuu ympärillä. Huomaan uusia asioita ja aistit tuntuvat liiankin teräviltä. Tunteet ovat silti edelleen jumissa, mutta kai se vaikutuksen katoaminen vain ottaa aikansa. Please, haluaisin jo itkeä...

" Myrskyn jäljeen nousee aurinko. Itkun jälkeen tulee hymy. Yön jälkeen päivä. Onnettomuus muuttuu onneksi. Huuto nauruksi. Odota hetki niin näet saman. Sen olen kokenut." - ©Anette

Nyt kuitenkin alkaa tuo omien aivojen käyttö olemaan parempaa ja on helpompi suunnitella tulevaa. Miettiä, että mitähän sitä elämältään haluaa. Mihin seuraavaksi suuntaa, minkälaisena näkee itsensä viiden vuoden kuluttua ja missä haluaa asua.

Asuntokuviot ovat selkeät ja tiedän pysyväni Helsingissä. Vähän kuumottaa jo niskaan se, että kämppä lähtee alta kuun lopussa enkä ole vielä saanut uutta. En ole edes laittanut hakemuksia sisään, koska yritän hakeutua yksityisille vuokranantajille. On selkeä visio, että kämpän tulee olla laadukas ja suhteellisen uusi. Sen pitää ehdottomasti sijaita Helsingin hienoimmalla saarella; Lauttasaaressa. On muitakin vaatimuksia ja saatan kuulostaa typerältä niiden suhteen. Kylppärin lattia ei saa olla valkoinen eikä perus muovimatto, pesutornille pitää löytyä paikka ja keittiön olla kokattavan suuri. Topille haluan nappikokoisen huoneen ja parvekekin tulisi olla lasitettu. Kaiken tämän päälle kämppään kuuluu saada ottaa eläimiä, koska koirahan tulee mukaan. Ainiin, ja varaakin pitäisi olla eikä Lauttasaari todellakaan ole halvimpia paikkoja asua!

Voiko kukaan kuvitella, että näillä nirson tytön unelmilla olisi nyt yksi asunto käsissä. Se on varattuna meille ja olen menossa katsomaan sitä, mutta melkein 100% varmaksi voin sanoa asuvani siinä jo pian! Yleensä en vatvo kamalasti asioita, vaan tartun muuttamisen suhteen suoraan tilaisuuteen ja annan palaa. Asunnon paras puoli on se, että työpaikalle on noin 300m matka. Luksusta!

Asunnon lisäksi suunnitelmissa on se henkilökohtaisen elämän rakentaminen. Tulen saamaan paljon omaa aikaa jatkossa tai ehkä enemmänkin joudun opettelemaan yksinäisyyden kestämistä. Ehkä alan opiskelemaan jotakin kieltä? Lenkkeilemään? Hankin uuden harrastuksen? Saatan nähdä kavereita enemmän ja vapautuneemmin liikkua sosiaalisissa jutuissa. Pystyn tahkoamaan töitä, jos siltä tuntuu! Paljon on suunnitelmia ja tavallaan olen innoissani, vaikka ajatus Topin ajan jakamisesta ahdistaakin. Tähän mennessä olen jo nähnyt siskopuoltani, käynyt lenkeillä, elokuvissa ja baarissakin. Tuntuu, että ehdin siivota, rentoutua ja tehdä paljon enemmän. Ikävä pientä herraa on koko ajan, mutta tiedän pojan olevan hyvissä käsissä!

Olen pyöritellyt päässäni asioiden järkkäämistä. Miten jaetaan aika kahden vanhemman välillä ja miten saadaan tämä homma pyörimään oikein. Tarkoitus olisi hankkia asunnot lähekkäin ja pyrkiä olemaan suhteellisen likellä poikaa ainakin aluksi. Vietän yöt, aamut ja päivät kotiäitinä ja exmies nappaa tuon vintion sitten illaksi. Isällä ja pojalla on aina ollut yhteinen tärkeä "rituaali" nukkumaanmenon suhteen, joten sekin aiotaan pitää. Vaikka asutaan eri kodeissa, on tuo mies aina tervetullut meille, jos vain ikinä haluaa! Viikonloput olenkin töissä, joten poika on isällään silloin ja tarvittaessa sopimuksen mukaan yöt luonani. Aiotaan juhlia joulu yhdessä, mennä kolmisin leikkimään ulos ja viettää aikaa perheenä. Ei olla enää mies ja vaimo, mutta siltikin ollaan jo nyt vietetty aikaa yhdessä älyttömästi. Tuntuu hyvältä, että meidän ero ei ole ainakaan vielä vienyt pois sitä yhtenäisyyttä, joka meidän kolmen välillä on. Kumpikin meistä vanhemmista tulee pistämään likoon itsensä sen suhteen, että homma toimii jatkossakin!! Lopulta on kyse vain vahvasta tahdosta onnistua. 

Kaiken tämän muutoksen ja myllerryksen keskellä on jotakin kivaa, joka odottaa tammikuussa. On ihmisiä, jotka haluavat pitää huolta toisista. On ystäviä, joilla on maailman lämpimin sydän. Olen onnekas, kun lähipiirissäni on tällainen tyyppi. Olen aikaisemminkin viitannut blogissa, että tästä kaikesta en olisi selvinnyt erään ystävän apua, joka on tukenut itseni lisäksi miestäni, poikaani ja koko meidän perhettä. En ollut uskoa silmiäni, kun sain häneltä lahjan, jota en koskaan odottanut saavani! Matkan ulkomaille; Kanariansaarille. Lähden reissulle ilman poikaa, joka jää silloin isälleen. Tärisen jo nyt jännityksestä!!

Tällä hetkellä tuntuu, että asiat voivat selvitä. Tästä voi selvitä. Tulevaisuudessa on paljon juttuja, joita odottaa. Ei pidä tuomita kaikkea tältä seisomalta, vaan odottaa ja katsoa, mitä elämällä on tarjota.

Mitä teille kuuluu?

Minämeitsimä

Kamalasti olen pyöritellyt peukaloitani tämän postauksen kanssa. Kai sitä on vieläkin vähän varpaillaan kaiken suhteen. Miettii, että mitä uskaltaa itsestään sanoa ääneen. En vain jaksaisi olla varovainen enkä säikky. Haluan mielummin kertoa elämästä, sanoa mielipiteeni ja myöntää aidot tuntemukseni. Enhän siinä MINÄ ole se tyhmä, jos joku päättää vääntää vitsiä asioistani. Eikä elämää oikeasti kuulu elää varpaillaan, johan siitä tulee pohkeetkin kipeäksi.

Kai se on siis aika kirjoittaa kuulumisia. Hui.

Kevään jälkeen asiat ovat menneet ison harppauksen eteenpäin. Tulee nukuttua, syötyä ja jaksaa jopa olla. Olin puolisen vuotta sitten vain varjo itsestäni; ahdistunut, väsynyt ja vähän lasi puoliksi tyhjänä. Omasin pakottavan tarpeen laihtua, yritin olla vahvempi mitä olin ja pysyin lähinnä neljän seinän sisällä. Pahaa oloa on yksinkertaisesti tosi vaikea selittää enkä sen kummemmin sitä erittelekään. Lyhyesti sanoen olin lopussa ja siitä se.

Maaliskuu 2014

Yksi paha moka oli se, että hukuin silloin nettiin. Kirjoitinkirjoitinkirjoitin, turvasin ihmisiin ruudun toisella puolella ja elin elämääni jumiutuneena jonnekin. En ehkä ollut mikään loistavin äiti, olin surkea vaimo ja ihan täysin paska ystävä.

Nettihän on petollinen paikka. Julma hiekkalaatikko. Siellä tulisi käyttää järkeään ja etenkin malttia. Miettiä tarkkaan mitä julkaisee ja kenestä. Sitä on helppo pistää esimerkiksi juoru liikenteeseen ja antaa sen kasvaa. Lopulta kukaan ei tiedä mikä on totta ja mikä ei. Valheita, totuuksia, syytöksiä.

Huhtikuu 2014

Otin pakollisen tauon. Pistin kaikki katki ja annoin ajan kulua. En kirjoittanut blogiin, poistuin Facebookista näennäisesti ja puhuin vain harvoille.  Siinä välissä meidän perhe muutti uuteen kaupunkiin ja vietti yhden parhaimmista kesistä.

Jossakin vaiheessa aloin palailemaan, vaikka olin vannonut ei ikinää  käsi sydämellä. Julkaisin pitkän harkinnan jälkeen ekan postauksen blogiin ja muutamaa kuukautta myöhemmin aktivoin itseni myös Facebookissa. Tein kuitenkin tärkeitä päätöksiä. Tällä kertaa aion kaikki asiat miettiä pitkään ja harkitusti läpi. Tärkein sääntö on, ettei netti mene enää koskaan minkään muun edelle. Olen siis oppinut laittamaan kännykän ihan oikeasti sivuun ja unohtamaan sen pitkäksikin aikaa.

Kesän aikana tapahtui paljon hyvää ja ystävyys syveni muutamien kanssa. Haluan kiittää ihan kamalasti niitä, joiden kanssa ollaan pitkät pätkät keskusteltu, käyty kävelyllä tai juteltu meidän kämpän edessä.  Hymyillen muistelen linnunpesäkeinussa vietettyjä humaltuneita hetkiä ja yhdessä vuodatettuja kyyneleitä. Naurahdan vaatehullutuksille ja hyville leffoille!

Heinäkuu 2014

Tein kuitenkin vähän tylysti, kun hiljenin hetkeksi kaikkien suhteen. Tuntuu, että hylkäsin ystäväni ja häpeän sitä kieltämättä. Yritän korjata virheitäni ja olenkin ottanut uudelleen yhteyttä ihmisiin, jotka vain jätin. Olen alkanut keskustelemaan, pyytänyt anteeksi ja rakennan taas suhteita eheämmiksi.

Olen edelleen kyllä armoton pelkuri. Moni epäili aikanaan sosiaalisten tilanteiden pelkoani, mutta sellainen valitettavasti kyllä löytyy. Nämä ovat niitä asioita, joissa ei voi verrata omia tuntemuksiaan toisten tuntemuksiin. Vaikka joku toinen reagoisi voimakkaammin, voi silti olla "diagnoosina" sama "tauti". Minun kohdallani kyse on enemmän siitä OMASTA TILASTA. Pelottaa päästää ihmisiä lähelle ja ahdistaa ystävystymisessä se tutustuminen. Niin kauan, kun ei tarvitse antaa itsestään mitään henkilökohtaisesti irti, selviän tilanteista vieraiden ihmisten kanssa. Kassalla oleminen, kaupoissa pyöriminen pojan kanssa tai konserttiin meneminen ovat tilanteita, joissa pärjään ihan hyvin. Töissä puhutaan työjutuista, kaupoilla heitetään kiitosta ja konsertissa voi keskittyä siihen musiikkiin. Jäädyn kyllä kuitenkin AINA, kun joku asiakas ohimennen kysäisee kuulumisia. Sopertelen vastauksen ja jälkeenpäin ärsyttää oma kömpelyys.

Tuntemukset ovat edelleen samat; sydän tykyttää, itkettää, pelottaa ja kädet tärisee. Näihin on onneksi keksitty lääke, joka on auttanut aika hyvin. Beetasalpaajan tehtävä on tasata sykettä ja tuoda rentoutuneempi fiilis. Toimii!

Ennen en esimerkiksi uskaltanut lähteä puistoon, koska pelkäsin, että joku tulee puhumaan siellä. Välttelin ihmisiä ja kävin vain paikoissa, joissa oli tyhjää. Bussipysäkilläkin jättäydyin kauas muista ihmisistä. Pärjään aina rennosti, jos joku tulee kysymään reittiä, mutta smalltalkia en hallitse. Nykyään käydään pojan kanssa leikkimässä julkisissa paikoissa ja kohteliaasti vastaan ihmisille, jos he puhuvat. Suostun myös kauppoja tehdessä treffeihin postituksen sijaan.

Olen paljon muuttunut. Laihdutus on jäänyt ja olen tyytyväinen tilanteeseen, vaikka painankin muutaman kilon liikaa. Olen pitänyt tavoitteeni hiusten suhteen ja antanut niiden kasvaa takaisin omaan väriinsä.

Elokuu 2014

Mitä tulevaisuuteen sitten tulee.. olen toivottavasti AINAKIN muutaman ihmisen ystävä, pitkähiuksinen ja tyytyväinen itseeni muiden sanoista huolimatta. Haluan olla vähintään kahden lapsen äiti, sairaanhoitaja sekä Helsinkiläinen. Ihmisenä tulen kuitenkin pysymään sellaisena, joka kyynelehtii tätä kirjoittaessa ja kaipaa sitä omaa tilaa enemmän.

Noh, hiukset kasvavat kamalaa vauhtia ja toisesta lapsesta haaveillaan utuisesti jonain päivänä ehkä. Helsingistä en ole lähtemässä kulumallakaan enkä heti aio tehdä kropalleni mitään. Opintoja alan suunnittelemaan ehkä vuoden päästä, vielä ei ole kiire mihinkään. Jäljelle jää vain sosiaalisen verkoston rakentaminen.

Ja se on projekteista haastavin. Ystävyyssuhteita, kun ei väkisin tehdä, vaan niitä saadaan. Yllättävistä tilanteista kasvaa jotakin suurta ja ihmeellistä. Tähän mennessä kaikki yritykset ovat kaatuneet, mutta yllätykset jääneet elämään.

Mitä sitten itse vaadin ystävyydeltä? Sitä, että hyväksyy toisen täysin omana itsenään. Kaipaan ihmistä, joka kunnioittaa sitä oman tilan kaipuutani ja sitä, etten aina jaksa nähdä. Haluan, että outouttani ymmärretään ja vastaavasti haluan ymmärtää muiden tarpeita. En tahdo ystävyydeltä pakkopullaa enkä väkinäisiä tapaamisia. Haluan mennä ja nähdä spontaanisti, kun kaikille osapuolille sopii. Kuukauden tauko näkemisessä ei saa kaataa ystävyyttä eikä pieni väärinymmärrys. Aito ystävyys on sitä, että asioista puhutaan ja pelataan yhteisillä pelisäännöillä. Osataan pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Ei sen kahden ihmisen suhteen kuulu kaatua pienen sanaan eikä isompaan taisteluun. Ystävyyden tulee kestää loppuun asti ja se on asia, mihin minä tähtään. En tiedä, onko ajatukseni utopistinen ja vähän jopa naiivi. En vain osaa haalia ympärilleni pieniä kaverisuhteita ja vihaan 6kk ystävyyksiä. Ne eivät tunnu oikeilta eikä niistä jää käteen mitään muuta kuin pettymys.

"Real friends are always going to be there by your side, even if you push them away, people who truly likes you will always choose to stay. True friends aren't about who came first and who you've known the longest, it's about who came and never left."

Joten, jos täällä on joku sellainen, joka hyväksyy ajatusmaailmani ja on ystävää vailla.. olen valmis tutustumaan ja rakentamaan jotakin pysyvää. Ei ehkä treffisivuston katsotuin ilmoitus, mutta tällainen olen. Tavallaan vähän vajavainen, mutta silti oma persoonani. 

Syyskuu 2014

Tätä siis kuuluu nykyään. Tekstiä oikolukiessa mietin, että taidan olla muuttunut todella paljon ja toisaalta taas hirveän vähän.

Muutoksen tuulet puhaltavat

Moikka, pieni tauko tuli pidettyä. Tarkoitus oli alkuun ottaa vähän etäisyyttä juttuihin, mutta sitten koko homma jotenkin pitkittyi asioiden myötä.

Ollaan oltu aika kiireisiä tässä, koska ihan kamalasti hommaa kesken. Meillä on ensi kuussa muutto edessä ja vaihdetaan paikkakuntaa. Halutaan hoitaa kaikki aika stressittömästi ja roudata mahdollisimman vähän tavaraa mukana. Siirrytään 90 neliöstä 76 neliöön.

Tuntuu tosi turhalta asua näin isossa kämpässä, koska on jotenkin tyhmää maksaa liiasta tilasta. Siivoaminen on työläämpää ja kaikki. Mitä tehdään yhdellä ylimääräisellä makuuhuoneella, joka toimii lähinnä varastona? Vihaan myös sitä, että tässä on kaksi kerrosta. Hankalaa, rasittavaa ja inhottavaa puljaamista porttien kanssa. Siksi siis valitsimme pienemmän asunnon ja kyllä; muutamme kerrostaloon.

Aiotaan sisustaa kokonaan uudelleen. Ei mitään väliaikaista, ei mitään rumaa. Pistetään rahaa siihen mitä halutaan ja rakennetaan omannäköinen koti. Siinä on tavoitetta kerrakseen.

Kiire tässä kuitenkin tosiaan on, koska muutto häämöttää jo muutaman viikon päässä ja pitäisi päästä eroon huonekaluista, tavaroista sekä kaikesta muusta mitä ei mukaan oteta. Säästetään, ei säästetä, säästetään... päässä pyörii ja urakalla. Elämäkin muuttuu samalla paljon tämän myötä. On suunnitelmia ja asioita, joita lähden toteuttamaan. Alan harrastamaan omia juttuja ja muuttamaan paljolti sitä elämää mitä nyt on eletty.

Tämä kaikki tekee hyvää tässä vaiheessa. Olen saanut miettiä ja ajatella kokonaisuutta; odotan muuttoa innolla. Pääsen kauemmaksi joistakin asioista ja hengittämään uutta ilmaa. Tätä kaivataan!

Netissä pyörii nyt paljon huhuja, juttuja ja asioita. Ei, en halua ottaa kantaa niihin ollenkaan. Se mitä tässä blogissa olen kirjoittanut, on se mitä itse olen kokenut ja halunnut ääneen sanoa. En tunne tarvetta puolusteluun, itkemiseen tai asian avaamiseen enempää. Elämä jatkuu. Jos joku roikkuu draaman nälkäisenä täällä listoilla, niin kehotan poistumaan. En näe syytä puhdistaa mainettani, pönkittää itsetuntoani tai todellakaan ottaa kantaa koko jupakkaan.

Ihmiset uskokoon puhtaasti mitä haluavat, itse aion unohtaa koko asian ja jatkaa tätä minulle tärkeää harrastusta eli bloggaamista. Kirjoitan oikeastaan lähinnä itseäni varten! On hyvä nyt kuitenkin muistaa, että tärkeintä on se mitä itse sisällään tietää.

Viimeisiksi sanoiksi tälle jupakalle sanon; pyydän anteeksi erittäin syvästi niiltä, jotka tähän sotkun ja väärinkäsityksien soppaan ovat joutuneet. Kenenkään tunteita ei koskaan ole ollut tarkoitus loukata ja todellakin olen surullinen sekä pahoillani, jos näin on käynyt. Myös minuun on sattunut syvälle ja haluan tämän asian unohtaa.

Tästä eteenpäin, asia on pyyhitty pois mielestäni. En siihen palaa, en sitä muistele. Let it go.

Tähän väliin biisi, jota olen lähinnä sanojen takia kuunnellut paljon.
(Haha, hieno Disney versio :D !!)

Topille kuuluu hyvää. Normaali arki pyörii kotona ja uusia asioita opitaan. Liikutaan paljon ulkona ja ollaan alettu ihmisiäkin näkemään. Kotona kyhjöttäminen tuntuu jotenkin väärältä nykyään. 

Täytyy sanoa, että olen erittäin kiitollinen siitä, että elämä ei enää olekaan niin tyhjää ja hiljaista. Sitä voi oikeasti olla kontaktissa toisiin ihmisiin, puhua sekä purkaa, jos siltä tuntuu. Sitä voi viettää mukavan keskiviikon ystävällä tai lähteä lauantai-iltana meren ääreen katselemaan kuuta. 

Hymyilyttää, kun osaa katsoa asioita oikein. Sitä huomaa paljon.

Palataan taas, kun aika antaa myöten!

Pakko avautuminen

Anteeksi jo etukäteen. On pakottava tarve päästä avautumaan ja sanomaan sanottavansa. On kova halu purkaa ajatuksensa paperille, joten annan vain palaa. Jos et pidä negatiivisistä postauksista niin hus pois äkkiä tältä sivulta!

Joskus elämässä nimittäin tulee kolhuja, sattuu hankalia asioita ja joskus sitä vain väsyttää tavallinen arki. Silloin sitä kaipaa toista ihmistä kuuntelemaan. Jokainen kaipaa välillä halauksia, lämpimiä sanoja ja sitä, että joku jaksaa hetken välittää. Olen jotenkin ajatellut, että onpas kivaa, kun on ihmisiä ympärillä ja voi puhua asioistaan. Sitä ei tarvitse avautua jokaisesta yksityiskohdasta isolle yleisölle netissä, vaan ennemmin jakaa ajatuksiaan kahdestaan jonkun kanssa.

Jossakin vaiheessa aloin kuitenkin tajuamaan, että melkein aina elämä menee niin, että joutuu itse ottamaan yhteyttä ja kertomaan. Jos on suruja tai iloja, sitä pitää aina itse avata keskustelu ja kertoa niistä. Aika iso askel otettavaksi enkä ole edes tajunnut kysyä, että kiinnostaako ihmisiä? Jaksavatko he kuunnella juttujani oikeasti? Jotenkin vain näin olettaa, koska yleensä ystävät keskustelevat toisilleen.

Itse jaksan olla aktiivinen niiden ihmisten kanssa, joista välitän. Puhun, kyselen kuulumisia, kuuntelen ja olen läsnä tarvittaessa. Vieraampien kanssa otan varovaisemmin, jos en tunne ihmistä. Sitä ei tiedä mitä toinen edes haluaa. Mietinkin todella usein, että olenkohan liian innokas yleisesti? Voiko välittää liikaa? Onko se pelottavaa?

En tiedä. Tai sitten vain kuvittelen liikoja kaikesta. Tässä miettiessäni kuluneita viikkoja ja kuukausia, nousee huulille kysymys; kuinka moni on kysynyt minulta mitä kuuluu? Kuinka usein ihmiset ylipäänsä kyselevät toisensa kuulumisia?

Tunnen oloni tyhmäksi ja häiriköksi. Olen epävarma tyttö. En uskalla aina kertoa vaikeita asioita. Arvon jo tämän postauksenkin kanssa, että viitsinkö tämän julkaista? Niin paljon tulee edelleen ilkeitä kommentteja ja niin ison palan otti se kuukauden takainen netissä lyttääminen. En oikein tiedä enää, että mitä tehdä. Haluan nimittäin puhua täällä vaikeista asioista ja haluan avautua ystävilleni, muttan en pääse siitä pelosta eroon, että olisin rasittava. Pelkään, että kaikki menee pieleen. En pääse eroon kauhukuvasta, jossa saan jälleen kourallisen paskoja kommentteja blogiini. Ja rehellisenä ihmisenä myönnän tämän kaiken teille mielummin suoraan, kun piilottelisin sitä hymyn takana. Olen avoin ja puhun aiheesta nyt aitojen tunteiden kautta.

Palatakseni tuohon ystävä asiaan.. Tänään on ehkä jotenkin huono ilta ja olen liian väsynyt, mutta olen turhautunut ja surullinen. Mitä vaikeaa on yksinkertaisissa sanoissa.. "Mitä kuuluu?" Vaadinko liikaa, kun kaipaan niitä juuri tänään?

Jos ihmiset olisivat kysyneet, olisin kertonut iloisia sekä surullisia asioita. Olisin kertonut Topin uusista taidoista, omista innostuksista ja suunnitelmista. Olisin kertonut lähestyvästä keväästä, makeanhimon voittamisesta ja siitä, että minusta tuli kummi.

Olisin myös kertonut niistä kurjista asioista, jotka ovat osuneet kohdalleni. Niistä jutuista, jotka syövät jaksamistani ja energiaani.

Olen nimittäin tosi uupunut ja se johtunee omasta terveydestä. Verenpaine on korkealla ja kilpirauhasarvoissakin taitaa olla vikaa. Arvot asettuvat normaalin sisälle, mutta ovat niin rajoilla, että aiheuttavat paljon ikäviä oireita. Ja lääkärit eivät tee mitään, koska "viitearvot". Liikaa rajojen tuijotusta mielestäni ja ennemmin pitäisi ottaa huomioon ihmisen oma kunto sekä oireet.

Miehen tilanne on myös epäselvä edelleen. Lähetettä saatiin eteenpäin ja positiivisin mielin sitä ollaan odoteltu, että saataisin vihdoin selvyyksiä. Hänellä on vielä kipuja, joka tekee odottelusta aika kurjaa. Seuraavaksi pamahtaakin paperi postiluukusta, jossa kerrotaan ajan olevan kolmen kuukauden päästä. Tajuaakohan kukaan, kuinka turhauttavaa on katsoa toisen kipuja ja elää tiedottomuudessa vielä monta kuukautta?! Rankkaa, kun ei voi itse tehdä yhtään mitään.

Tämän kaiken päälle saatiin vihdoin lähete lapsettomuushoitoihin. Keräsin rohkeutta ja päätin valmistautua koetukseen. Pelottaa ihan kamalasti lähteä tuohon touhuun, mutta sain tarpeeksi voimia revittyä jostakin ja pyysin sitä lähetettä. Aikanaan asiasta kysyessäni sain kuulla, että lähete voidaan kirjoittaa vuoden yrittämisen jälkeen. Varasin siis koko toivoni tuohon "lupaukseen". Postilaatikko sitten kolahti taas ja toi mukanaan kirjeen, jossa evättiin pääsy hoitoihin. "Emme näe tarvetta." Nuo sanat luettuani teki mieli pudota maahan ja itkeä. En kuitenkaan saanut kyyneliä silmistäni, koska olo oli turta. Fiilis oli samantapainen, kun joku olisi juuri lyönyt kovaa kasvoihin.

En tiedä mitä tässä pitäisi nyt ajatella. Mihinkään ei saa apua, joka paikassa vaan tyrmätään tai laitetaan odottamaan. Tulee jotenkin riittämätön ja turha olo.

Alan kääntymään sen puoleen, että ehkä meille ei sitten tule lisää lapsia. Jaksoin pitää pientä kipinää asian suhteen hengissä, mutta nyt on kyllä lasi aivan tyhjä. Tunnen surua, vihaa ja epätoivoa, mutta samalla taas en tunne mitään. Näen silmissäni, kuinka haaveet valuvat käsistäni ja lentävät jonnekin kauas avaruuteen.

Oliko tämä nyt tässä? Onko tämän suhteen enää toivoa? En tiedä kestääkö mielenterveys jatkaa yrittämistä enää.

Ehkä kaikki olisi helpompaa, jos olisi oikeanlaista tukea asian suhteen. Ehkä olisi toivoa, jos oikeasti otettaisiin tosissaan..

Koen oloni aika epäonnistuneeksi naisena. En onnistunut synnyttämään ekaa lastani enkä imettämään. Eikä kroppani saa nyt aikaiseksi raskautua. Joskus tunnen itseni niin huonoksi, vaikka ehkä sitä ei pitäisi. Väsymyksen ja kaiken muun päälle tämä oli vain liikaa.

Olisi siis paljon asioita, joista olisin kertonut enkä vain pyörittänyt niitä pääni sisällä. En vain uskalla enää olla tyrkky ja tunkea ajatuksiani toisten kannettavaksi. Toivoisin, että ihmisiä aidosti kiinnostaisi ja he edes joskus kysyisivät.

Purkasin tämän kaiken nyt tänne. Tuntuu vain, että räjähdän, jos en saa asioita pihalle. Kirjoitan nämä siis tähän postaukseen ja helpotan painetta. Tavallaan koen surua siitä, koska olisin monet näistä jakanut mieluummin jonkun ihmisen kanssa yhdessä. Nyt ne ovat vain yhden bloggaajan sanoja ruudulla. Sanoja, joihin on helppo takertua ja pilkata.

Kellään koskaan samantapaisia fiiliksiä?

Keltarauhashormonista

Kuten jo aikaisemmin olen kertonut, sain viime keskenmenon jälkeen reseptin keltarauhashormoniin. Yleensä olen kuullut, että määrättäisiin Terolut niminen valmiste, mutta itse sain Primoluttia.

Ensimmäinen tavoite oli saada kierrot tasaiseksi ja tätä myöten tuoda ovulaatio kuvioon. Tai ainakin toivoa, että näin kävisi. Seuraava tavoite olisi, että raskautuminen VIHDOIN onnistuisi.

Aloitin ensimmäisen kuurini yk 6 kp 16 eli 21.10.2013. Mikäli joku ei tunne lyhenteitä niin yk = yrityskerta ja kp = kiertopäivä. Kierto sujui hyvin, ovulaatiota en tunnistanut ja yritys oli jäissä keskenmenon takia. Kierto kesti 28 päivää ja menkat alkoivat "ajallaan" 3.11.2013. Normaaleja kipuja ei tuntunut ja pystyin jopa tekemään jotakin sohvalla makaamisen sijasta. Vuoto oli niukkaa ja kesti muutaman päivän.

Seuraavassa kierrossa yritys oli taas kovaa. Ovistikut tosin jäivät ostamatta, mutta uskon tunteneeni ovulaation muutama päivä ennen kuurin aloittamista. Tai ainakin kyljissä tuntui menkkamaisia pistelyjä. Primolut nro 2 alkoi yk7 kp16 eli 18.11.2013.

Kierto vaikutti lupaavalta oireiden suhteen. Tai olisi vaikuttanut, jos en söisi tuota pirullista hormonia, jonka sivuvaikutuksiin kuuluu raskausoireet. Mitäpä sitä kaartelemaan tosiasiaa; menkat alkoivat taas ajallaan 30.11.2013 ja kierto oli suhteellisen tasainen eli 27 päivää. Taas kivutonta sekä niukkaa.

Tällä hetkellä tekee mieli luovuttaa ja jättää Primolut kokonaan pois. Ensinnäkin olisin naiivisti toivonut sen auttavan raskautumiseen kuin sormia napsauttamalla. Toisekseen, en kuollakseenkaan kestä sivuvaikutuksia.

Olen kuurin loppua kohden kuolemaakin väsyneempi. Tuntuu, ettei 8h yöunista ja muutamista päikkäreistä ole mitään apua. Ei jaksa, ei pysty, ei huvita. Väsymys tuntuu jokseenkin samalta, kun raskaana ollessa.

Paino on noussut. Tiesin toki, että e-pillereissä oleva keltarauhashormoni nostaa painoa, mutta en ajatellut yhtään sen pidemmälle. Mitä luulette sitten käyvän, kun vetää pelkkää sitä itseään? +5kg kolmessa viikossa, turvotus ja ällöttävän lihava olo. Tekee mieli hakata päätä seinään.

Mielialoissakaan ei ole kehumista. Ihan vähän ennen kuukautisia itketti, nauratti ja suorastaan vitutti vaihtelevasti. Tuntui, että pienet turhatkin asiat ärsytti. Vihaan yleisesti sellaisia urpoja, jotka huutavat toisille ihmisille liikenteessä pikku asioista. Elämä ei ole niin vakavaa, että pitäisi ärtyä siitä, jos joku rynnii edessäsi. Täytyy olla itse se fiksumpi ja käyttäytyä aikuismaisesti. Mutta nyt löysin itseni useamman kerran puremasta hammasta yhteen. Jopa Topin pieni vänkääminen saattoi ärsyttää, vaikka yleensä olen itse rauhallisuus.

Tähän kaiken päälle ne raskausoireet, jotka ovat valheellisia. Kukaan ei halua turhaan rasittavaa rintojen arkuutta, kukaan ei halua naamaansa täyteen finnejä. Kukaan ei halua arvuutella johtuuko oireet lääkkeestä vai raskaudesta.

Onko tämä kuuri nyt tämän arvoista? Entä, jos lihoan Dallas-pullaksi huomaten, että koko hormonin syöminen oli turhaa? Jos tämä on jo näin rankkaa, niin miltä tuntuu sitten ne kaikki ronklaukset, tutkimukset ja piikittelyt? Mikäli niihin siis joudun..

Kohta on vuosi täynnä yritystä ja saadaan aika lapsettomuus-klinikalle. Seriously? Kuulostaa kyllä todella typerältä sana lapsettomuus, kun tuossahan tuo yksikin jo tuhisee. Miksi ihmisen kroppa päättää flipata ja lopettaa toimintansa? Miksi on keksitty sellainen sana, kun sekundäärinen lapsettomuus? Miiiiiiiiksi?

Hyviä uutisia

Kuten joku saattoikin edellisestä tekstistä bongata... Topi on alkanut vihdoin vetreyttämään jalkojaan.

Joku viisas tulee tähän väliin varmaan ilkkumaan "mähän sanoin, että jokainen omaa tahtiaan jne". Saa tulla, mutta se ei silti muuta sitä diagnoosia, joka pojalle annettiin.

Toiset eivät viitsi kehittyä samaa tahtia muiden kanssa ja mielellään katselevat maailmaa rauhassa, toiset taas jäävät lähtöviivalle fyysisten syiden takia. Toistan itseäni.. oli se syy mikä tahansa, niin itse en välitä siitä kuinka nopeasti Topi kehittyy KUNHAN kaikki on hyvin.

Aika pian neuvolakäyntien jälkeen Topi alkoi haluamaan ylöspäin. Pojassa on aina ollut ihmeellistä voimaa ja omaa tahtoa, jota kunnioitan. "Jalat eivät toimi, mutta hei onhan minulla kädet!"

Olisihan tilanne voinut olla se, että kaveri olisi itkenyt ja kiljunut itsensä puhki tavoitellessaan pystyyn pääsemistä. Rääkymisen sijasta meiltä kuuluikin ähinää, puhinaa, kopsahduksia ja murinaa.

Kaikki se työ kannatti. Alkuun opittiin polville pääseminen, vaikkakin monen mustelman kautta. Riemu oli suunnaton, kun pikkunen pääsi hamuilemaan tavaroita matalilta tasoilta. Pikkuhiljaa alettiin siirtelemään arvokkaampia tavaroita piiloon.

Topi oppi myös erään mielestäni hauskan asian, joka ei kyllä isukkia naurata pätkääkään; rämpyttämään Xboxia päällekiinnipäällekiinni. Laitteen nappi on erittäin herkkä ja jotenkin Topi vaan tajusi, että siihen koskemalla kuuluu hauska PLING ääni ja valot syttyvät päälle. Jos menen nurkan taakse niin yleensä tulee ihan hiljaista koko talossa ja hetken päästä PLING PLING PLING PLING. Ovela vauva hiipii hiirenhiljaa tekemään pahojaan.

Ei mennyt kauaa tästä, kun polvilla oleminen ei riittänytkään enää. Pakkasin postipaketteja vierashuoneen sängyllä, ettei Topi pääse sotkemaan väliin. Arvatkaa vaan oliko kaveri eri mieltä asiasta? Kuuntelin sivukorvalla perus ähisemistä ja yhtäkkiä järkytyin; poika seisoi ja repi vaatetta pois paketista.

Siitä se sitten lähti. Kun käsissä on tarpeeksi voimaa, kyllä sitä pääsee mihinkä vaan. Alkuun jalat roikkuivat lötköinä perässä ja seisomisesta ei tullut mitään, koska eihän niissä ollut ollenkaan lihaksia tai voimaa. Kaatuilua, jalat mutkalla, kuhmuja ja itkemistä..

Kehitettiin isukin kanssa tosi tyhmältä kuulostava tapa. Ainakun Topi muksahtaa nurin ja siinä ei oikeasti käy yhtään mitään niin aletaan nauraa ja tehdään jotain hölmöä samalla. Nykyään poika saattaa kaatuessaan tai pään kopahtaessa alkaa höröttämään itselleen automaattisesti.

Seisomaan pyrkiminen vahvisti pikkuhiljaa jalkoja ja touhusta on tullut koko ajan varmempaa ja varmempaa. Nyt sitten on pakko seistä JOKA paikassa. Kaninhäkkiä vasten, sängyssä aamulla, sohvaa vasten.. Kerran Topi yritti nousta jopa syöttötuolia pitkin, mutta siinä kävikin sitten vähän hassummin ja kaveri putosi suoraan tavarakoriin. Tätä seurasi korvia huumaava huuto. Mitä tekee äiti? No ottaa kuvan tietenkin!

Huom. Tilanteessa ei siis sattunut mitään, pojalla oli ainoastaan äärimmäinen veetutus asiasta.

Tänne kuuluu siis oikein hyvää! Seuraava vaihe näyttää olevan käveleminen tukea vasten. Muutama haparoiva askel on jo otettu, mutta eihän tässä tosiaan mikään kiire ole, kun vasta seisomaan pääsi!

Toivoisin silti kovasti, ettei konttaaminen jäisi välistä, koska se voi vaikuttaa pahasti neurologiseen kehitykseen myöhemmällä iällä. Uimahallissa vauvojen altaassa Topi jostakin syystä nimenomaan kuitenkin konttaa. On polvillaan ja etenee vuoroliikkein. En ymmärrä.. eikö kaveri sitten vain viitsi lattialla tehdä samaa, koska ryömiminen on helpompaa? Tänään on tosin ottanut yhden tai kaksi konttaus askelta, mutta sitten pudottautunut makuulleen ja jatkanut ryömimällä. Noh, ehkä sekin sieltä kuitenkin tekee tulojaan?

Kuhmut ahdistaa paljon ja mustelmat. Eräs päivä laskin varmaan viisi mustelmaa otsasta. Miksi pitää yrittää mahdottomiin paikkoihin tai hakata päätään? Vaikka olisin vieressä, en silti saa melkein ikinä koppia. Topi osaa kyllä laskeutua alas halutessaan pepulleen eli periaatteessa idea on oikea, MUTTA tyylissä olisi hiomisen varaa. Olen ymmärtänyt, että ensin pitäisi joustaa jaloista ja sitten pudottautua pepulleen, mutta kaveripa läväyttää itsensä sieltä korkealta suoraan takamukselleen, jolloin yleensä menettää tasapainon ja kaatuu takaraivon kanssa lattiaan. Huoh..

Loppuun saatte myös uuden tuoreen kuvan, koska tylsästi laitoin tuonne ylös vain vanhoja.. Sorry! Töiden aloittaminen vei mehut totaalisesti eikä kuvaamiselle ole jäänyt hyvää rakoa.

Ps. Taas uus jumpperi...

Muita kuulumisia:

- Työt alkoivat ja oli ihanaa olla siellä välillä.
- Syksyn kaksi iltavuoroa/vko on nyt sovittu, joten taloudellisesti iso plussa.
- Topi oksensi emmaljungien päälle ison lastin ja kankaat pääsi pesukoneeseen.
- Pikkunen oppi riisumaan vaippansa ja tietenkin siellä oli sillä kertaa muutakin kuin pisut.
- Kirpparipöytä on laitettu Nellaan ja Nuttuun pystyyn.
- Olen itse voinut huonosti kolme päivää ja arvuuttelen mikähän mysteeritauti on iskenyt.
- Topi osaa nykyään tunnistaa lampun ja osoittaa sitä, kun kysyt "missä lamppu?"
- Koira on myös tuttu juttu ja siihen pätee sama kuin lamppuun. Topi hihkuu myös onnesta aina koiran nähdessään.
- Vilkuttamisessa on kehitytty ja se tulee melkein aina pyydettäessä, joskus heihein kera.
- Topi on alkanut poraamaan päätään omaani vasten suloisesti.
- Poika on tajunnut, että äitillä on tissien lisäksi myös hampaat.
- Topille puhkesi ihka ensimmäinen hammas ja ilman huutoja <3

Ihan paras setti!!

Koska olen ehtinyt hyvin vähän lukemaan muiden blogeja (kännykkä ei pyöritä bloggeria YHTÄÄN, murr..) , haluaisin kuulla teidän kuulumisia lukijat! Joten.. mitä teille kuuluu? :)