Kahden kodin "välissä"

Miltä lapsesta tuntuu, kun ensin eletään kolmisin saman katon alla ja sitten yhtäkkiä isi sekä äiti muuttavat erilleen? Minkälaiseksi kodin määritelmä muuttuu? Mikä koti on? Nämä ovat niitä kuuluisia kysymyksiä, joihin on aika hankala antaa yhtä oikeaa vastausta. En nimittäin omaa kykyä lukea ajatuksia, vaikka joskus haluaisinkin.

Pieni lapsi oppii helposti turvautumaan tuttuun ympäristöön ja sanoja opetellessa se "koti" on ehkä enemmän esineellinen kuin määrittelemätön. Lapsi yhdistää tuon sanan tiettyyn taloon, tiettyyn ympäristöön ja juuri siihen tiettyyn paikkaan. Käsitteen ymmärtämistä voi hankaloittaa jo perheen yhdessä muuttaminen. Jossakin vaiheessa lapsen kasvaessa tämäkin ymmärtää, että koti-sanalla tarkoitetaan paikkaa, jossa asutaan sekä elellään eikä se ole niinkään kiinni siinä yhdessä ja samassa.

Otetaan esimerkki. Pitkän päivän päätteeksi todetaan, että "nyt mennään kotiin". Poika katsahtaa puhujaa ja päässä raksuttaa tärkeä kysymys. Mihin kotiin? Missä koti on? Voiko koteja olla kaksi?

Elämäntilanteen muuttuessa pieni lapsi hämmentyy alkuun pahasti. Toinen miettii, että miksi isi ei laitakaan tänään nukkumaan ja miksi äiti ei voi olla puhaltamassa juuri tätä pipiä. Missä isi on silloin, kun ollaan äitin luona ja missä äiti on, kun ollaan isin luona? Miksi ei olla enää yhdessä kuten ennen? Hämmennyksen pystyi päättelemään yksinkertaisesti pienistä jutuista. Poika alkoi hakemaan syytä meidän poissa-oloille ja riemastui jossakin vaiheessa "keksittyään" sen. Aina, kun joku puuttui.. tämä oli töissä. Isi oli töissä öisin, äiti oli töissä iltaisin ja joskus hauvakin kävi kuulemma töissä. Oli aika sydäntä riistävää huomata, että eihän uusi tilanne koskaan mene mutkattomasti pienen lapsen päässä, vaan tämä joutuu todella hakemaan selityksiä asioille. 

On tärkeää muistaa myös antaa niitä selityksiä. En ymmärrä, miksi taaperolta pitäisi pienen ikänsä takia alkaa salailemaan mitään. Mielestäni selittäminen, faktojen kertominen ja ymmärtämään auttaminen on tärkeää. Alkuun asiat helpommaksi teki se, että kodit nimettiin. Ei puhuttu enää pelkästään kodista, vaan alettiin puhua isin kodista ja hauvan kodista. (Hauva jäi siis asumaan minun kanssani..) Kotien nimeäminen toi todella paljon apua kaiken ymmärtämiseen ja nykyään poika osaa itse pyytää kumpaan haluaa mennä. Tämän lisäksi on mielettömän tärkeää muistaa kuunnella lasta ja tällä tarkoitan sitä, että ihan oikeasti kuuntelee. Syventyy lapsen sanoihin, eleisiin ja oppii tulkitsemaan toisen tuntemuksia. 

Yksinhuoltajuus, eronneet vanhemmat, uusperhe tai kaksi kotia ovat asioita, jotka jostakin syystä ruoskitaan rankalla kädellä. Negatiivisen asenteen löyhkä pyörii noiden sanojen ympärillä. MIKSI? Ihan aikuisten oikeasti; m-i-k-s-i?! Miksi esimerkiksi kolme tai neljäkin vanhempaa olisi automaattisesti huonompi ratkaisu lapselle? Siinähän on tuplamäärä ihmisiä tukemassa ja rakastamassa. Tai tekeekö yksinhuoltajuus äidistä yhtäkkiä asteen huonomman? No ei kyllä tee, sama äiti siinä edelleen ollaan.

Kaksi kotia voi olla rikkaus. Sen voi rakentaa siihen pisteeseen toimimalla oikein ja ajattelemalla asiat fiksusti. Asiasta ei saa ensinnäkään tehdä liian monimutkaista ja lapselle tulee antaa aikaa. Jotkut uskovat, että ne asiat, jotka edes aluksi aiheuttavat hämmennystä, ovat automaattisesti tabuja. Lasta pitäisi vissiin kasvattaa pumpulissa ja eron tuoma alkujärkytys välttää jopa omalla kustannuksella. Itse olen sitä mieltä, että elämäähän tämä vain joskus on - ikävääkin sellaista, mutta kaikki ei aina ole meidän käsissämme. Jokaiselle tulee ennemmin tai myöhemmin kolhuja, mutta niistä pitää osata tarpoa eteenpäin. Tuo poika koki pienen shokin meidän erotessa ja esimerkiksi kieltäytyi sanomasta heippaa kenellekään, koska ei osannut luopua eikä halunnut lähteä tärkeiden ihmisten luota pois. Oli ilmeisesti helpompaa kieltäytyä sanomasta heippa ja se teki siitä siedettävämpää tai jotakin. Asiassa on kuitenkin edetty paljon ja aikaa on kulunut useampi kuukausi. Poika on tottunut uuteen arkeen ja on oikeastaan tällä hetkellä todella onnellisen oloinen.

Olemme saaneet tämän kuvion toimimaan hyvin. Poika näkee kumpaakin meistä jokainen päivä ja aikalailla edetään lapsen ehdoilla. Jos on ikävä isiä, niin sitten mennään katsomaan isiä. Uhraan mielelläni esimerkiksi kahvitaukoni töissä siihen, että poika saa tulla kertomaan kuulumisiaan. 

Asiat voisi hoitaa myös huonosti, mutta teemme ihan älyttömästi töitä sen eteen, että tämä toimisi jatkossakin. Haluamme, että pojalla on oikeus kumpaankin vanhempaan tasapuolisesti. Emme halua arvottaa toisiamme, vaan olla molemmat yhtä tärkeitä. Riitelyt jätämme kokonaan pois ja joskus, jos pitää jostakin vääntää, hoidamme sen keskenämme ilman poikaa. Pieniinkin asioihin kiinnittäminen on tärkeää. Kun perustukset ovat kunnossa, pysyy talo kasassa. Pintamaalikin kannattaa olla hyvin ja aidosti käsitelty, jotta se nostaa hymyn huulille vielä vuosien päästä. Haluamme luoda pojalle vahvan turvan tunteen toimimalla tiiminä - kaikki neljä. Meitähän on nyt isi, äiti, "isäpuoli" ja poika itse. Kaikkia pitää kuunnella ja jokaisen kanssa sumplia asiat yhdessä. 

Meillä tämä toimii. Pojalla on kaksi omaa kotia, joissa tämä saa tuntea olonsa rakastetuksi. Vierailemme toistemme luona, pojan lelut kulkevat ristiinrastiin ja juuri nyt on mielettömän hyvä. Aina kaikki ei mene alkuun niin täydellisesti, mutta lopputulos voi silti miellyttää. Joskus hyvän jälkeen voi tulla hankala kausi, mutta tällä hetkellä keskitymme nauttimaan mutkattomuudesta. 

Ehkä koko tekstin tarkoitus oli herättää lukijoita miettimään tätä aihetta ja hakea samalla vertaistukea. Minkälaisia kokemuksia sinulla on kahdesta kodista? Miten se sujui? Hyviä vai huonoja? Tuomitsetko suoraan aiheen vai pysähdytkö koskaan miettimään, että kyllähän tämäkin voi toimia ja vieläpä MIELETTÖMÄN hyvin?

Katsahdus tulevaisuuteen

Aina voi miettiä tulevaisuutta tai sitten olla miettimättä. Fakta on, että järkevintä on suunnata katseensa eteenpäin kävi elämässä mitä tahansa. Ottaa se oma aika, jonka tarvitsee ja sitten lähteä liikenteeseen. Ihan perusklisee on, että paikalleen jääminen on pahinta ja tekee hallaa ihmiselle. Toinen tarvitsee kuukausia käsitelläkseen asioita ja toinen toipuu viikossa. Eikä tästä saa tuomita ketään, koska ihmiset ovat hittovie yksilöitä!

Aikanaan, kun näin tämän kaiken tulevan toteen, varasin ajan lekurilta. Kävelin vihdoin paikkaan, jonne olisi jo vuosia sitten pitänyt mennä ja juttelin tuon sympaattisen mieslääkärin kanssa hetken. Ongelmanahan oli palautuneet paniikkikohtaukset, joita iski esimerkiksi töissä. Lääkkeet näihin oli loppuneet ja ahdistava tuleva elämänmuutos pahensi kaiken potenssiin tuhat. Kävelin lääkäriltä uusitun reseptin kanssa ulos ja kourassa oli myös toinen lappu, jossa luki aivan uuden lääkkeen nimi. 

Citalopram. Lääke, jonka pitäisi auttaa ahdistukseen ja paniikkiin. Lääke, jolla saattaisi mennä pitkään ennen vaikutusta ja oireet, jotka voisivat alkuun jopa muuttua pahemmiksi. Nuo pillerit saattavat hyvinkin olla syy, miksi koko prosessi jumiutui hetkeksi. Ehdin syömään niitä hyvän tovin ja voin sanoa, että flippasin ja pahasti. Päässä pyöri, koko kroppa vapisi ja oksensin monta viikkoa. Tuntui siltä, että kiskoisi joitakin huumeita ja kärsisi vierotusoireista. Alussa on normaalia, että tulee sivuvaikutuksia, koska kroppaan isketään täysin vierasta ainetta. Jossakin vaiheessa vapinat ja muut jäivät kuitenkin kokonaan pois. Tilalle tuli tyhjyys. Tiesin, että olen surullinen, mutta en tuntenut surua. Tiesin tuntevani tunteita, mutta en tuntenut niitä. Kamalaa, kun ei voi itkeä, ei voi vihata eikä voi nauraa! Hymyilee vain tyhmänä päivästä toiseen. Meinasin ihan todella seota tuon lääkkeen takia ja päätin sitten viimein lopettaa sen. Tuntuu, että aivot ovat pikkuhiljaa kirkastumassa ja oikeasti on järkyttävää, miten maailma muuttuu ympärillä. Huomaan uusia asioita ja aistit tuntuvat liiankin teräviltä. Tunteet ovat silti edelleen jumissa, mutta kai se vaikutuksen katoaminen vain ottaa aikansa. Please, haluaisin jo itkeä...

" Myrskyn jäljeen nousee aurinko. Itkun jälkeen tulee hymy. Yön jälkeen päivä. Onnettomuus muuttuu onneksi. Huuto nauruksi. Odota hetki niin näet saman. Sen olen kokenut." - ©Anette

Nyt kuitenkin alkaa tuo omien aivojen käyttö olemaan parempaa ja on helpompi suunnitella tulevaa. Miettiä, että mitähän sitä elämältään haluaa. Mihin seuraavaksi suuntaa, minkälaisena näkee itsensä viiden vuoden kuluttua ja missä haluaa asua.

Asuntokuviot ovat selkeät ja tiedän pysyväni Helsingissä. Vähän kuumottaa jo niskaan se, että kämppä lähtee alta kuun lopussa enkä ole vielä saanut uutta. En ole edes laittanut hakemuksia sisään, koska yritän hakeutua yksityisille vuokranantajille. On selkeä visio, että kämpän tulee olla laadukas ja suhteellisen uusi. Sen pitää ehdottomasti sijaita Helsingin hienoimmalla saarella; Lauttasaaressa. On muitakin vaatimuksia ja saatan kuulostaa typerältä niiden suhteen. Kylppärin lattia ei saa olla valkoinen eikä perus muovimatto, pesutornille pitää löytyä paikka ja keittiön olla kokattavan suuri. Topille haluan nappikokoisen huoneen ja parvekekin tulisi olla lasitettu. Kaiken tämän päälle kämppään kuuluu saada ottaa eläimiä, koska koirahan tulee mukaan. Ainiin, ja varaakin pitäisi olla eikä Lauttasaari todellakaan ole halvimpia paikkoja asua!

Voiko kukaan kuvitella, että näillä nirson tytön unelmilla olisi nyt yksi asunto käsissä. Se on varattuna meille ja olen menossa katsomaan sitä, mutta melkein 100% varmaksi voin sanoa asuvani siinä jo pian! Yleensä en vatvo kamalasti asioita, vaan tartun muuttamisen suhteen suoraan tilaisuuteen ja annan palaa. Asunnon paras puoli on se, että työpaikalle on noin 300m matka. Luksusta!

Asunnon lisäksi suunnitelmissa on se henkilökohtaisen elämän rakentaminen. Tulen saamaan paljon omaa aikaa jatkossa tai ehkä enemmänkin joudun opettelemaan yksinäisyyden kestämistä. Ehkä alan opiskelemaan jotakin kieltä? Lenkkeilemään? Hankin uuden harrastuksen? Saatan nähdä kavereita enemmän ja vapautuneemmin liikkua sosiaalisissa jutuissa. Pystyn tahkoamaan töitä, jos siltä tuntuu! Paljon on suunnitelmia ja tavallaan olen innoissani, vaikka ajatus Topin ajan jakamisesta ahdistaakin. Tähän mennessä olen jo nähnyt siskopuoltani, käynyt lenkeillä, elokuvissa ja baarissakin. Tuntuu, että ehdin siivota, rentoutua ja tehdä paljon enemmän. Ikävä pientä herraa on koko ajan, mutta tiedän pojan olevan hyvissä käsissä!

Olen pyöritellyt päässäni asioiden järkkäämistä. Miten jaetaan aika kahden vanhemman välillä ja miten saadaan tämä homma pyörimään oikein. Tarkoitus olisi hankkia asunnot lähekkäin ja pyrkiä olemaan suhteellisen likellä poikaa ainakin aluksi. Vietän yöt, aamut ja päivät kotiäitinä ja exmies nappaa tuon vintion sitten illaksi. Isällä ja pojalla on aina ollut yhteinen tärkeä "rituaali" nukkumaanmenon suhteen, joten sekin aiotaan pitää. Vaikka asutaan eri kodeissa, on tuo mies aina tervetullut meille, jos vain ikinä haluaa! Viikonloput olenkin töissä, joten poika on isällään silloin ja tarvittaessa sopimuksen mukaan yöt luonani. Aiotaan juhlia joulu yhdessä, mennä kolmisin leikkimään ulos ja viettää aikaa perheenä. Ei olla enää mies ja vaimo, mutta siltikin ollaan jo nyt vietetty aikaa yhdessä älyttömästi. Tuntuu hyvältä, että meidän ero ei ole ainakaan vielä vienyt pois sitä yhtenäisyyttä, joka meidän kolmen välillä on. Kumpikin meistä vanhemmista tulee pistämään likoon itsensä sen suhteen, että homma toimii jatkossakin!! Lopulta on kyse vain vahvasta tahdosta onnistua. 

Kaiken tämän muutoksen ja myllerryksen keskellä on jotakin kivaa, joka odottaa tammikuussa. On ihmisiä, jotka haluavat pitää huolta toisista. On ystäviä, joilla on maailman lämpimin sydän. Olen onnekas, kun lähipiirissäni on tällainen tyyppi. Olen aikaisemminkin viitannut blogissa, että tästä kaikesta en olisi selvinnyt erään ystävän apua, joka on tukenut itseni lisäksi miestäni, poikaani ja koko meidän perhettä. En ollut uskoa silmiäni, kun sain häneltä lahjan, jota en koskaan odottanut saavani! Matkan ulkomaille; Kanariansaarille. Lähden reissulle ilman poikaa, joka jää silloin isälleen. Tärisen jo nyt jännityksestä!!

Tällä hetkellä tuntuu, että asiat voivat selvitä. Tästä voi selvitä. Tulevaisuudessa on paljon juttuja, joita odottaa. Ei pidä tuomita kaikkea tältä seisomalta, vaan odottaa ja katsoa, mitä elämällä on tarjota.

Mitä teille kuuluu?

Kaikki ei ole ruusuilla tanssimista..

Ensin ihmiset uskottelevat itselleen monta vuotta, että heistä ei välttämättä ole vanhemmiksi. Miten muka minä voisin kasvattaa lapsen? Jossakin vaiheessa (mahdollisesti monenkin vuoden päästä) pieni ihme ilmoittaa tulostaan ja alkaa meidän kasvaminen uudenlaiseen elämään.


Vauvahuuruissa sitä pelätään, mutta lähinnä hehkutetaan ja fiilistellään tulevaa. Epäilevät kaverit saavat mainospuheen vauva/lapsiarjen hienouksista.


Onhan tämä kyllä ihan törkeän upeeta ja hienoa, pakko myöntää. Maailmassa on ihminen, joka ehdoitta rakastaa sinua ja sinä häntä. On mahtavaa seurata kuinka tuosta pienestä taimenesta kasvaa kaunis kukka. Uusia asioita, ylpeyttä ja sanoinkuvaamatonta onnea. Tämä on kyllä elämää parhaimmillaan!


Tosi usein tulee kuitenkin hiljennyttyä niistä asioista, joita ei oikeasti odota lapsen astuessa taloon. Niitäkin nimittäin on, vaikka moni ne herkästi "unohtaa" mainita.

Päätinpä tehdä siis listan asioista, joita minä en odottanut innolla enkä edelleenkään kamalasti välitä tai yksinkertaisesti vain oletin muuta! (Tulee satunnaisessa järkässä..)


1. Kakkavaipat. Kukapa niitä haluaisi vaihtaa? Aika usein kuulee äitien sanovan, että ei se nyt niin kamalalta haise, kun on oma lapsi kyseesssä. Eh.. kyllä se vaan haisee. Samaa tavaraa se on, tulipa se kenen pyllystä tahansa.


2. Yövalvomiset. "Kyllä ne yöt helpottuvat sitten muutaman kuukauden päästä." Noooh.. tässähän sitä tulee edelleen pompittua ylös jopa muutaman kerran yössä joskus. Luulen, että nukun seuraavan kerran hyvin, kun Topi on muuttanut pois kotoa. Ensin itketään maidon perään, sitten heräillään vessaan, tulee sairastumisia, ei malteta nukkua jne..


3. Sotkuisuus. Tosi usein sanotaan, että kyllä sitä ymmärtää, jos lapsiperheessä on vähän kaaos talossa. Joo, kyllähän sen tajuaa ihan varmana, mutta entä jos itse ei viihdy sotkun keskellä?


4. Jatkuva melu. Tätäkin asiaa olen monesti miettinyt, mutta kuullut hienoja vakuutteluja siitä, kuinka siihen kovaan meteliin kyllä tottuu eikä sitä edes oikeastaan enää huomaa. Itse ainakin huomaan kyllä. Leluja paukutetaan lattiaan, kiljahduksia, kitinää, soivia härpäkkeitä... Miten ne voi olla huomaamatta? Ehkä enemmän voisi sanoa, että kohtaloonsa tyytyy eikä siitä siksi jaksa valittaa ääneen.


5. Liikkeelle lähteminen. Ehkä asia, jota oikeasti melkein voisin sanoa joskus jopa vihaavani. Hikikarpalot otsalta putoillen, lasta pukien ja kelloa vilkuillen tekee mieli luovuttaa sekä heittäytyä maahan kiukuttelemaan. Miksi lapsen pukeminen on niin kovan työn takana? Miksi aika juoksee niin nopeasti? Miksi puolet tavaroista unohtuu ja saa ravata monta kertaa sisällä? Miksi lapsi hermostuu rattaissa taas? Miksi jälleen kerran missaa bussin? Puuh!


6. Vuoden äiti -tittelin tavoitteleminen. Täydellisiä mutseja tuntuu olevan tämä planeetta täynnä. Jo nuorena huomasin ihmisten kommentit; "Meidän lapset..." , "Meillä tehdään...", "Sittenkun sinä saat lapsia..." Ajattelin sen johtuvan vain siitä, kun ei tosiaan ollut lapsia vielä. Hahaha! Pahentunut tämä vain on. Teet kaiken väärin, olet aina väärässä ja olet ihan vääränlainen äiti muutenkin. Kaikki pitäisi tehdä oppikirjojen mukaan tai muuten toimitaan väärin. VIHAAAAAAN tätä seikkaa äitiydessä. Eikö ihmiset voisi vain keskittyä omiin lapsiinsa?


7. Sairastelu. Moni aina väittää, että kyllä se sairastaminen koko perheen voimin menee kuin siivillä, koska äitiyden myötä kasvaa vahvaksi. Sitä jaksaa, vaikka mitä! Super äidit vauhdissa! Kyllä sitä tottakai jaksaa lapsen takia zempata, mutta kun purjo lentää niin siinä tilanteessa ei haluamiset auta. Ei kiva.


8. Kilpailu. Itselläni oli hassu vääristynyt mielikuva siitä, että muiden äitien kanssa elämä on harmonista ja sopuisaa. Kaikki voidaan jakaa hyvillä mielin ja heikompia tuetaan. On tainnut jäädä muutama fakta kuulematta... Ainakin itsestäni tuntuu tällä hetkellä, että kaikki on yhtä kilpailua. Kuka kääntyy ensimmäisenä, kuka kävelee ensimmäisenä, kenen lapsella on mageimmat vaatteet ja kenen lapsen blogi on suosituin. Voin ylpeänä sanoa, että otan viimeisen sijan vastaan jokaisessa kohdassa..


9.  Rahanmeno. "Ei meillä ainakaan mene rahaa meidän lapsiin juuri yhtään..."  Nauraen kirjoitin edellisen lauseen. Miten kukaan voi uskotella oikeasti noin? Tämä on tavallaan ristiriitainen kohta muutenkin. Koska ei tavallaan  _haittaa_  , että Topiin menee rahaa, vaikka toisaaltaan jollain tasolla taas harmittaa elää säästöliekillä. Korvike maksaa, vaipat maksavat, lasten ruoka maksaa... lelut maksavat, vaatteet maksavat, sairastelu maksaa.. kaikki maksaa. Valintoja, valintoja! Tottakai sitä saa itse vaikutettua ostoksiinsa, mutta aika moni valitettavasti jää esimerkiksi sellaiseen koukkuun, kun lastenvaatehulluus.


10. Huoli. Tämä on mielestäni ehkä tärkein kohta. En koskaan olisi toivonut tätä tunnetta tuntevani. En voi kuvailla miltä huoli tuntuu. Sen tietää vain olemalla itse äiti. Huoli on tärkeää, koska se kertoo rakkaudesta. Mutta se pelko ja kipu..



Siinä ne nyt sitten olivat. Kymmenen asiaa, joita kaunistellaan liikaa. Asioita, jotka itse näin ihan eritavalla. Osaa toki kammoksuin jo etukäteen, mutta suurimmassa osassa vain uskottelin, että pyh tämä ainakin on helppo juttu!


Äitiys on jännä juttu. Vaikka en noista asioista liiemmin pidäkään, ne eivät silti haittaa. Äitinä oleminen antaa niin paljon, että kyllä sitä jaksaa ne kakkavaipat kepeästi hoidella. Vanhemmuus on täynnä rakkautta, joten se huoli on vain hyväksyttävä. Lapsen saaminen tuo sinut mukaan uuteen yhteisöön, jossa on vain elettävä, vaikka se ei aina olisi niin hehkeää.


Mieluummin olen äiti ja otan mukana nuo tylsätkin jutut. Ne kuuluvat tähän hommaan.


En siis valita ollenkaan, vaan kirjoitan tämän postauksen isolla ripauksella huumoria!

Silmä käteen!

Melkein vannoin, etten avaa konetta tänään, mutta silti se hurisee tässä sylissäni. Tuli palava halu kirjoittaa. Älkää huoliko, teen välipostauksia nyt, mutta aion esitellä kämpän yläkerran ja aion jatkaa tuota kuvajuttua kyllä. Välillä täytyy vain oikeasti antaa palaa, kun jokin pyörii mielessä.

Muutenkin on väsyttänyt aikalailla viimeiset pari viikkoa. Ehkä se on jotenkin yltänyt tänne blogiinkin asti ja te lukijat olette huomenneet asian. Laskureiden mukaan täällä vierailee paljon ihmisiä, mutta harva jättää kommentin. Joko siis kirjoitan mitään sanomatonta tekstiä tai sitten hiljennan kaikki mielipiteilläni sanattomaksi.

Noh asettukaa tuoliinne paremmin, tässä tulee taas yksi painava mielipide. Joku joskus antoi palautetta, että tästä blogista on tullut aika valitus-painotteinen ja varoitankin, että aion taas vähän valittaa. Jos asia ärsyttää, suosittelen lopettamaan lukemisen tähän.

--

Topista on tullut iso poika ja ei viihdy liikenteessä enää kauaa pelkästään sylissä tai rattaissa. Välillä (tai melkein koko ajan) olisi palava halu päästä möyrimään maahan. Jos on oppinut ryömimisen, tietää miten pääsee konttausasentoon ja sitä kautta istumaan sekä alkaa käsittämään seisomisen saloja, en yhtään ihmettele, ettei rattaissa olo kiinnosta. Aika usein siis hyödynnän nykyään leikkipaikkoja tai sitten lasken pojan kaupassa lattialle istuskelemaan ja ihmettelemään.

Jotkut eivät ymmärrä tätä asiaa ollenkaan. Vauva lattialla, HYI BAKTEEREJA. Tai jotain sinne päin. Meidän perheessä ei bakteereja ja likaa pelätä, niistä oikeastaan on aika paljon hyötyä. Jos vauva elää kiiltokuva kodissa, jossa ei ole karvanhapsuakaan lattialla, ei vastustuskyky kehity ollenkaan! Ja väitän, ettei ole sattumaa, että Topilla on ollut elämänsä aikana tasan yksi minimaalinen flunssa, joka kesti muutaman päivän.

Lapset ovat lapsia ja nämä pienet ihmiset haluavat tutkia ympäristöään. Kaikki on niin mielenkiintoista ja ihmeellistä. Luin kerran jutun siitä, että ihmiset ovat nykyaikana erottaneet äidin ja lapsen. Lapsen paikka on yöllä äidin vieressä eikä omassa erillisessä sängyssään. Lapsen kuuluu olla äidin sylissä ja turvassa, eikä istua jatkuvasti rattaissa. Tämän lisäksi tekstissä puhuttiin, että nämä välineet eristävät lasta muusta maailmasta ja syövät luontaista kykyä tutkia, ihmetellä ja oppia. Jollakin tavalla olen samaistunut tähän ajattelutapaan ja pyrin antamaan pojalle mahdollisuuden lämpimään syliin sekä itse-oppimiseen! Poikkesin muuten hieman aiheesta..

Anyway, maailma on ihmeellinen ja lapsi ei halua viettää elämäänsä rattaissa. Mitä pahaa siinä on, jos antaa toisen tutkia maailman menoa kaupan lattialla, kunhan vahtii, että lapsi käyttäytyy? Vaatteet menevät likaiseksi, mutta hei ne on vaan vaatteita! Väitän, että Topista on mukavaa, kehittävää ja piristävää katsella ympäristöä vapaammin eikä vain vangittuna karusti kulkuneuvoonsa. Vaikka, joku olisi eri mieltä tässä asiassa niin en välitä. Jokaisella on omat tapansa! Yhtälailla sillä vauvalla on oikeus olla kaupan lattialla, kun meillä muillakin. Onhan se totta, että on outoa nähdä pieni ihminen ryömimässä "vinhaa vauhtia hyllyjen välissä", mutta valitettavasti kaikki eivät osaa heti syntyessään kävellä. Tärkeintä on se, että vahtii ja katsoo sen lapsensa perään ja lapsi saa tyydyttää tutkimisen nälkäänsä.

Mainitsin, että olemme hyödyntäneet leikkipaikkoja. Juuri tämä aihe, josta nyt kirjoitan saa vereni kiehumaan. Miksi lapsista tulee pieniä riiviöitä leikkiessään muiden lasten kanssa? Miksi vanhemmat eivät komenna jälkikasvuaan? Onko se jokin yleinen oletus, että leikkipaikat ovat sitä varten, että vanhemmat saavat hetken hengähtää shoppailun lomassa? Tietääkseni ne on tarkoitettu lapsia varten, ei aikuisia!

Kauppakeskus Jumbossa Vantaalla on pieni pehmustettu alue, joka on aika suosittu paikka. Vieressä on kahvila, jossa näkyy monia äitejä istumassa  _tyhjien_  rattaiden kanssa. Lapset ovat leikkimässä keskenään leikkipaikalla.

Mikä meni pieleen?

Itse en ikinä jättäisi lastani yksin varsinkaan, kun touhuajien keski-ikä on alle 7. Mitä jos sattuu jotakin pahasti? Entä jos se oma lapsi ei osaakaan käyttäytyä? Kyllä mielestäni jokaisen äidin ja isän vastuu on huolehtia tämän ikäisestä lapsesta olemalla ainakin näköetäisyydellä.

En tietenkään ole mikään arvostelemaan toisten vanhempien tapoja kasvattaa. Sanottakoon se tässä välissä. Mutta siinä vaiheessa, jos se liittyy omaan lapseeni, niin koen minulla olevan oikeus avata suuni.

Leikkipaikalla ei ole minkäänlaista kylttiä, jossa säädettäisiin minkäikäisille paikka on tarkoitettu. Pitäisihän järjenkin kertoa, että jokainen sinne haluava lapsi on tottakai tervetullut. Arvatkaa vaan, kun yritän pienen ja vasta ryömivän lapseni kanssa mennä alueelle, riittääkö meille edes pientä tilaa sieltä!? Toiset lapset vain riehuvat, pelleilevät ja pomppivat vauvani ympärillä niin, että saan koko ajan pelätä jonkun kompuroivan liukkaalla muovilattialla tai kaatuvan pehmopalikkatornien päältä suoraan Topin päälle. Sillointällöin kuulee vanhemman huikkaavan, että varokaapas nyt sitä pientäkin siellä ja sitten äiti tai isä jatkaa kesken jäänyttä juttuaan. Miksi tässäkin asiassa pitää olla vain se imago eikä toisia oikeasti kiinnosta muiden lapset? Käsketään vain näön vuoksi eikä oikeasti vaadita minkäänlaista kuria.

Tällä kyseisellä leikkipaikalla käy eräs poika. Olen törmännyt häneen usein ja aina joudumme siirtymään sivulle seuraamaan. Äiti istuskelee kahvilassa ja vapauttaa villiintyneen lapsensa purkamaan energiaansa aitaukseen. Ihan hyvä idea muuten, muttakun se poika purkaa sen energian muihin lapsiin. Juoksee päin, tönii ja pomppii niin, että toiset kaatuilevat ja satuttavat itsensä. Tähän päälle poika virnuilee tyytyväisenä. Ja AINA sama virsi. Pojan äiti tulee paikalle ja sanoo samat sanat: "Jos et osaa käyttäytyä, niin me lähdemme! Mene nyt pyytämään anteeksi!" Ja ikinä he eivät lähde, enkä yhtäkään anteeksipyyntöä ole kuullut. En voi oikeasti ymmärtää, en ollenkaan..

Itse aion puuttua tähän asiaan paljon. En halua, että Topi on se poika, joka saa kaikki muut itkemään. Haluan, että pikkumies ymmärtää antaa tilaa ja mahdollisuuden muillekin leikkimiseen. Komennan, vahdin ja pidän pääni. Jos jotakuta sattuu, niin se on anteekstipyyntö ja PISTE. Jos ei osata käyttäytyä, niin sitten sieltä paikalta lähdetään eikä vain anneta tyhjiä uhkauksia. Lapsetkin oppivat, että uhkaus on vain uhkaus, jos sitä ei ikinä toteuta.

En tiedä minkälaisia kokemuksia tai ajatuksia teillä on aiheesta, mutta annoin itse nyt palaa, kun ärsytti niin suunnattomasti. Saa jakaa mielipiteensä ja olla eri mieltä, mutta tätä mieltä minä olen!

Silmä käteen aikuiset, ja järkeä päähän! Itse ainakin haluan leikkiä poikani kanssa, ilman muiden aiheuttamia haavereita!

Hyvää yötä!