Miltä lapsesta tuntuu, kun ensin eletään kolmisin saman katon alla ja sitten yhtäkkiä isi sekä äiti muuttavat erilleen? Minkälaiseksi kodin määritelmä muuttuu? Mikä koti on? Nämä ovat niitä kuuluisia kysymyksiä, joihin on aika hankala antaa yhtä oikeaa vastausta. En nimittäin omaa kykyä lukea ajatuksia, vaikka joskus haluaisinkin.
Pieni lapsi oppii helposti turvautumaan tuttuun ympäristöön ja sanoja opetellessa se "koti" on ehkä enemmän esineellinen kuin määrittelemätön. Lapsi yhdistää tuon sanan tiettyyn taloon, tiettyyn ympäristöön ja juuri siihen tiettyyn paikkaan. Käsitteen ymmärtämistä voi hankaloittaa jo perheen yhdessä muuttaminen. Jossakin vaiheessa lapsen kasvaessa tämäkin ymmärtää, että koti-sanalla tarkoitetaan paikkaa, jossa asutaan sekä elellään eikä se ole niinkään kiinni siinä yhdessä ja samassa.
Otetaan esimerkki. Pitkän päivän päätteeksi todetaan, että "nyt mennään kotiin". Poika katsahtaa puhujaa ja päässä raksuttaa tärkeä kysymys. Mihin kotiin? Missä koti on? Voiko koteja olla kaksi?
Elämäntilanteen muuttuessa pieni lapsi hämmentyy alkuun pahasti. Toinen miettii, että miksi isi ei laitakaan tänään nukkumaan ja miksi äiti ei voi olla puhaltamassa juuri tätä pipiä. Missä isi on silloin, kun ollaan äitin luona ja missä äiti on, kun ollaan isin luona? Miksi ei olla enää yhdessä kuten ennen? Hämmennyksen pystyi päättelemään yksinkertaisesti pienistä jutuista. Poika alkoi hakemaan syytä meidän poissa-oloille ja riemastui jossakin vaiheessa "keksittyään" sen. Aina, kun joku puuttui.. tämä oli töissä. Isi oli töissä öisin, äiti oli töissä iltaisin ja joskus hauvakin kävi kuulemma töissä. Oli aika sydäntä riistävää huomata, että eihän uusi tilanne koskaan mene mutkattomasti pienen lapsen päässä, vaan tämä joutuu todella hakemaan selityksiä asioille.
On tärkeää muistaa myös antaa niitä selityksiä. En ymmärrä, miksi taaperolta pitäisi pienen ikänsä takia alkaa salailemaan mitään. Mielestäni selittäminen, faktojen kertominen ja ymmärtämään auttaminen on tärkeää. Alkuun asiat helpommaksi teki se, että kodit nimettiin. Ei puhuttu enää pelkästään kodista, vaan alettiin puhua isin kodista ja hauvan kodista. (Hauva jäi siis asumaan minun kanssani..) Kotien nimeäminen toi todella paljon apua kaiken ymmärtämiseen ja nykyään poika osaa itse pyytää kumpaan haluaa mennä. Tämän lisäksi on mielettömän tärkeää muistaa kuunnella lasta ja tällä tarkoitan sitä, että ihan oikeasti kuuntelee. Syventyy lapsen sanoihin, eleisiin ja oppii tulkitsemaan toisen tuntemuksia.
Yksinhuoltajuus, eronneet vanhemmat, uusperhe tai kaksi kotia ovat asioita, jotka jostakin syystä ruoskitaan rankalla kädellä. Negatiivisen asenteen löyhkä pyörii noiden sanojen ympärillä. MIKSI? Ihan aikuisten oikeasti; m-i-k-s-i?! Miksi esimerkiksi kolme tai neljäkin vanhempaa olisi automaattisesti huonompi ratkaisu lapselle? Siinähän on tuplamäärä ihmisiä tukemassa ja rakastamassa. Tai tekeekö yksinhuoltajuus äidistä yhtäkkiä asteen huonomman? No ei kyllä tee, sama äiti siinä edelleen ollaan.
Kaksi kotia voi olla rikkaus. Sen voi rakentaa siihen pisteeseen toimimalla oikein ja ajattelemalla asiat fiksusti. Asiasta ei saa ensinnäkään tehdä liian monimutkaista ja lapselle tulee antaa aikaa. Jotkut uskovat, että ne asiat, jotka edes aluksi aiheuttavat hämmennystä, ovat automaattisesti tabuja. Lasta pitäisi vissiin kasvattaa pumpulissa ja eron tuoma alkujärkytys välttää jopa omalla kustannuksella. Itse olen sitä mieltä, että elämäähän tämä vain joskus on - ikävääkin sellaista, mutta kaikki ei aina ole meidän käsissämme. Jokaiselle tulee ennemmin tai myöhemmin kolhuja, mutta niistä pitää osata tarpoa eteenpäin. Tuo poika koki pienen shokin meidän erotessa ja esimerkiksi kieltäytyi sanomasta heippaa kenellekään, koska ei osannut luopua eikä halunnut lähteä tärkeiden ihmisten luota pois. Oli ilmeisesti helpompaa kieltäytyä sanomasta heippa ja se teki siitä siedettävämpää tai jotakin. Asiassa on kuitenkin edetty paljon ja aikaa on kulunut useampi kuukausi. Poika on tottunut uuteen arkeen ja on oikeastaan tällä hetkellä todella onnellisen oloinen.
Olemme saaneet tämän kuvion toimimaan hyvin. Poika näkee kumpaakin meistä jokainen päivä ja aikalailla edetään lapsen ehdoilla. Jos on ikävä isiä, niin sitten mennään katsomaan isiä. Uhraan mielelläni esimerkiksi kahvitaukoni töissä siihen, että poika saa tulla kertomaan kuulumisiaan.
Asiat voisi hoitaa myös huonosti, mutta teemme ihan älyttömästi töitä sen eteen, että tämä toimisi jatkossakin. Haluamme, että pojalla on oikeus kumpaankin vanhempaan tasapuolisesti. Emme halua arvottaa toisiamme, vaan olla molemmat yhtä tärkeitä. Riitelyt jätämme kokonaan pois ja joskus, jos pitää jostakin vääntää, hoidamme sen keskenämme ilman poikaa. Pieniinkin asioihin kiinnittäminen on tärkeää. Kun perustukset ovat kunnossa, pysyy talo kasassa. Pintamaalikin kannattaa olla hyvin ja aidosti käsitelty, jotta se nostaa hymyn huulille vielä vuosien päästä. Haluamme luoda pojalle vahvan turvan tunteen toimimalla tiiminä - kaikki neljä. Meitähän on nyt isi, äiti, "isäpuoli" ja poika itse. Kaikkia pitää kuunnella ja jokaisen kanssa sumplia asiat yhdessä.
Meillä tämä toimii. Pojalla on kaksi omaa kotia, joissa tämä saa tuntea olonsa rakastetuksi. Vierailemme toistemme luona, pojan lelut kulkevat ristiinrastiin ja juuri nyt on mielettömän hyvä. Aina kaikki ei mene alkuun niin täydellisesti, mutta lopputulos voi silti miellyttää. Joskus hyvän jälkeen voi tulla hankala kausi, mutta tällä hetkellä keskitymme nauttimaan mutkattomuudesta.
Ehkä koko tekstin tarkoitus oli herättää lukijoita miettimään tätä aihetta ja hakea samalla vertaistukea. Minkälaisia kokemuksia sinulla on kahdesta kodista? Miten se sujui? Hyviä vai huonoja? Tuomitsetko suoraan aiheen vai pysähdytkö koskaan miettimään, että kyllähän tämäkin voi toimia ja vieläpä MIELETTÖMÄN hyvin?