Kahden kodin "välissä"

Miltä lapsesta tuntuu, kun ensin eletään kolmisin saman katon alla ja sitten yhtäkkiä isi sekä äiti muuttavat erilleen? Minkälaiseksi kodin määritelmä muuttuu? Mikä koti on? Nämä ovat niitä kuuluisia kysymyksiä, joihin on aika hankala antaa yhtä oikeaa vastausta. En nimittäin omaa kykyä lukea ajatuksia, vaikka joskus haluaisinkin.

Pieni lapsi oppii helposti turvautumaan tuttuun ympäristöön ja sanoja opetellessa se "koti" on ehkä enemmän esineellinen kuin määrittelemätön. Lapsi yhdistää tuon sanan tiettyyn taloon, tiettyyn ympäristöön ja juuri siihen tiettyyn paikkaan. Käsitteen ymmärtämistä voi hankaloittaa jo perheen yhdessä muuttaminen. Jossakin vaiheessa lapsen kasvaessa tämäkin ymmärtää, että koti-sanalla tarkoitetaan paikkaa, jossa asutaan sekä elellään eikä se ole niinkään kiinni siinä yhdessä ja samassa.

Otetaan esimerkki. Pitkän päivän päätteeksi todetaan, että "nyt mennään kotiin". Poika katsahtaa puhujaa ja päässä raksuttaa tärkeä kysymys. Mihin kotiin? Missä koti on? Voiko koteja olla kaksi?

Elämäntilanteen muuttuessa pieni lapsi hämmentyy alkuun pahasti. Toinen miettii, että miksi isi ei laitakaan tänään nukkumaan ja miksi äiti ei voi olla puhaltamassa juuri tätä pipiä. Missä isi on silloin, kun ollaan äitin luona ja missä äiti on, kun ollaan isin luona? Miksi ei olla enää yhdessä kuten ennen? Hämmennyksen pystyi päättelemään yksinkertaisesti pienistä jutuista. Poika alkoi hakemaan syytä meidän poissa-oloille ja riemastui jossakin vaiheessa "keksittyään" sen. Aina, kun joku puuttui.. tämä oli töissä. Isi oli töissä öisin, äiti oli töissä iltaisin ja joskus hauvakin kävi kuulemma töissä. Oli aika sydäntä riistävää huomata, että eihän uusi tilanne koskaan mene mutkattomasti pienen lapsen päässä, vaan tämä joutuu todella hakemaan selityksiä asioille. 

On tärkeää muistaa myös antaa niitä selityksiä. En ymmärrä, miksi taaperolta pitäisi pienen ikänsä takia alkaa salailemaan mitään. Mielestäni selittäminen, faktojen kertominen ja ymmärtämään auttaminen on tärkeää. Alkuun asiat helpommaksi teki se, että kodit nimettiin. Ei puhuttu enää pelkästään kodista, vaan alettiin puhua isin kodista ja hauvan kodista. (Hauva jäi siis asumaan minun kanssani..) Kotien nimeäminen toi todella paljon apua kaiken ymmärtämiseen ja nykyään poika osaa itse pyytää kumpaan haluaa mennä. Tämän lisäksi on mielettömän tärkeää muistaa kuunnella lasta ja tällä tarkoitan sitä, että ihan oikeasti kuuntelee. Syventyy lapsen sanoihin, eleisiin ja oppii tulkitsemaan toisen tuntemuksia. 

Yksinhuoltajuus, eronneet vanhemmat, uusperhe tai kaksi kotia ovat asioita, jotka jostakin syystä ruoskitaan rankalla kädellä. Negatiivisen asenteen löyhkä pyörii noiden sanojen ympärillä. MIKSI? Ihan aikuisten oikeasti; m-i-k-s-i?! Miksi esimerkiksi kolme tai neljäkin vanhempaa olisi automaattisesti huonompi ratkaisu lapselle? Siinähän on tuplamäärä ihmisiä tukemassa ja rakastamassa. Tai tekeekö yksinhuoltajuus äidistä yhtäkkiä asteen huonomman? No ei kyllä tee, sama äiti siinä edelleen ollaan.

Kaksi kotia voi olla rikkaus. Sen voi rakentaa siihen pisteeseen toimimalla oikein ja ajattelemalla asiat fiksusti. Asiasta ei saa ensinnäkään tehdä liian monimutkaista ja lapselle tulee antaa aikaa. Jotkut uskovat, että ne asiat, jotka edes aluksi aiheuttavat hämmennystä, ovat automaattisesti tabuja. Lasta pitäisi vissiin kasvattaa pumpulissa ja eron tuoma alkujärkytys välttää jopa omalla kustannuksella. Itse olen sitä mieltä, että elämäähän tämä vain joskus on - ikävääkin sellaista, mutta kaikki ei aina ole meidän käsissämme. Jokaiselle tulee ennemmin tai myöhemmin kolhuja, mutta niistä pitää osata tarpoa eteenpäin. Tuo poika koki pienen shokin meidän erotessa ja esimerkiksi kieltäytyi sanomasta heippaa kenellekään, koska ei osannut luopua eikä halunnut lähteä tärkeiden ihmisten luota pois. Oli ilmeisesti helpompaa kieltäytyä sanomasta heippa ja se teki siitä siedettävämpää tai jotakin. Asiassa on kuitenkin edetty paljon ja aikaa on kulunut useampi kuukausi. Poika on tottunut uuteen arkeen ja on oikeastaan tällä hetkellä todella onnellisen oloinen.

Olemme saaneet tämän kuvion toimimaan hyvin. Poika näkee kumpaakin meistä jokainen päivä ja aikalailla edetään lapsen ehdoilla. Jos on ikävä isiä, niin sitten mennään katsomaan isiä. Uhraan mielelläni esimerkiksi kahvitaukoni töissä siihen, että poika saa tulla kertomaan kuulumisiaan. 

Asiat voisi hoitaa myös huonosti, mutta teemme ihan älyttömästi töitä sen eteen, että tämä toimisi jatkossakin. Haluamme, että pojalla on oikeus kumpaankin vanhempaan tasapuolisesti. Emme halua arvottaa toisiamme, vaan olla molemmat yhtä tärkeitä. Riitelyt jätämme kokonaan pois ja joskus, jos pitää jostakin vääntää, hoidamme sen keskenämme ilman poikaa. Pieniinkin asioihin kiinnittäminen on tärkeää. Kun perustukset ovat kunnossa, pysyy talo kasassa. Pintamaalikin kannattaa olla hyvin ja aidosti käsitelty, jotta se nostaa hymyn huulille vielä vuosien päästä. Haluamme luoda pojalle vahvan turvan tunteen toimimalla tiiminä - kaikki neljä. Meitähän on nyt isi, äiti, "isäpuoli" ja poika itse. Kaikkia pitää kuunnella ja jokaisen kanssa sumplia asiat yhdessä. 

Meillä tämä toimii. Pojalla on kaksi omaa kotia, joissa tämä saa tuntea olonsa rakastetuksi. Vierailemme toistemme luona, pojan lelut kulkevat ristiinrastiin ja juuri nyt on mielettömän hyvä. Aina kaikki ei mene alkuun niin täydellisesti, mutta lopputulos voi silti miellyttää. Joskus hyvän jälkeen voi tulla hankala kausi, mutta tällä hetkellä keskitymme nauttimaan mutkattomuudesta. 

Ehkä koko tekstin tarkoitus oli herättää lukijoita miettimään tätä aihetta ja hakea samalla vertaistukea. Minkälaisia kokemuksia sinulla on kahdesta kodista? Miten se sujui? Hyviä vai huonoja? Tuomitsetko suoraan aiheen vai pysähdytkö koskaan miettimään, että kyllähän tämäkin voi toimia ja vieläpä MIELETTÖMÄN hyvin?

Kipupisteet

"Kipu. Suru. Menetetyt ystävät. Selkänsä kääntäneet. Some. Stalkkerit. Kiusaajat. Ruma katse. Huhut. Vihapuheet. Suvaitsemattomuus. Kylmä kosketus. Unohtaminen. Yksinäisyys. Pettymykset. Sillan kaide. Valehtelu. Stalkkerit. Putoavat kyyneleet. Tuomitseminen. Ulkopuolisuus. Arvet."

Jokaisella on ne kipupisteensä. Asiat, jotka yrittävät kaataa. Jutut, jotka haluavat repiä sinut palasiksi.

Pitää kuitenkin muistaa, että tässä sitä seisotaan kaikesta huolimatta. Pudotus on korkeampi pystyasennosta, mutta toisaalta taas seisot lähempänä pilviä. Unelmia. 

"Skies are crying, I am watching,

Catching teardrops in my hands.

Only silence, as it's ending, like we never had a chance.

Do you have to make me feel like there's nothing left of me?

You can take everything I have,

You can break everything I am,

Like I'm made of glass, like I'm made of paper.

Go on and try to tear me down,

I will be rising from the ground,

Like a skyscraper, like a skyscraper

As the smoke clears,

I awaken and untangle you from me.

Would it make you feel better to watch me while I bleed?

All my windows, still are broken, but I'm standing on my feet.

You can take everything I have,

You can break everything I am,

Like I'm made of glass, like I'm made of paper.

Go on and try to tear me down,

I will be rising from the ground,

Like a skyscraper, like a skyscraper.

Go run, run, run, I'm gonna stay right here,

Watch you disappear, yeah.

Go run, run, run, yeah, it's a long way down,

But I'm closer to the clouds up here.

You can take everything I have,

You can break everything I am,

Like I'm made of glass, like I'm made of paper. 

Ohh!

Go on and try to tear me down,

I will be rising from the ground,

Like a skyscraper, like a skyscraper!

Like a skyscraper, like a skyscraper

Like a skyscraper.."

Oli kipusi mikä tahansa, muista oikeutesi suruun. Oli unelmasi mikä tahansa, muista unelmoida. Tärkeintä on muistaa myös se, että ympärillä on miljoonia, jotka ajattelevat, tuntevat ja kokevat samoin. Etsivä löytää. Osan matkaa polulla saattaa näkyä yhdet askeleet, mutta jossakin vaiheessa ihan varmana niiden viereen liittyy toiset. 

Kliseisesti sanottuna haluaisin suuren puurokauhan, jolla jakaisin toivoa jokaiselle sen menettäneelle. Oli se sitten sairauden takia kärsitty pelko, arvet ranteessa tai silmistä hiipunut elämänilo. 

Kukaan ei halua vaeltaa yksin pimeässä. Kukaan ei halua, että kyyneleet kuivuvat poskille. Onneksi me olemme aika pirun vahvoja ja yllätämme joskus jopa itsemmekin.

Voimia sinulle, jos voit pahoin eilen, juuri nyt tai huomenna! Tästä biisistä löytyy hyvä sanoma.

Pohjakosketus

Kirjoittaminen on ollut aina itselleni tärkeä keino ilmaista tunteita ja ajatuksia. Olen kirjoittanut paljon tarinoita, aloittanut kirjoja ja purkanut päässäni kehkeytyneitä solmuja paperille. Puhuminen ei ole vahvinta alaani, joten siirrän kaiken kynän ja paperin varaan.

Viime keväänä tapahtui paljon asioita. Vaikutukset ylsivät tämänkin blogin puolelle ja oma paha oloni taisi hehkua pitkälle. Liian monen asian summa aiheutti kamalan henkisen putoamisen. Oli epäonnistumisia toisen lapsen yrittämisessä, oli turtumista arkeen, vanhoja käsittelemättömiä asioita, riitoja ihmisten kanssa ja liian vähän unta vuorokaudessa.

Kaikki alkoi sillä, että en nukkunut. Olin NIIN väsynyt jatkuvasti ja seuraavaksi alkoi takkuilemaan syöminen. Huomasin nämä huolestuttavat oireet, mutta en jostain syystä osannut kertoa niistä. Niinpä kirjoitin.

"Hemmetin tyhjyys ja hiljaisuus. Tekee mieli eristäytyä kokonaan. Vihaan ääniä, jotka kuuluu ympäriltä. Vihaan sitä tunnetta, että haluaisi sanoa jotakin, mutta ei uskalla. Olenkohan oikeasti rasittava? Järki sanoo, että en. Tunteet sanoo toista. Vihaan itseäni hyvinkin paljon. Vihaan omaa heikkouttani ja sitä, etten ole ollenkaan täydellinen. Olisi mukavaa luoda ystävyyssuhteita ja jutella mukavia asioita. Haluaisin puhua koko ajan, mutta en uskalla aloittaa keskustelua. Haluaisin sanoa jotakin, mutta pelkään ihmisten reaktiota. Olen oikeasti yksinäisempi kuin koskaan. Ennen oli se rooli, jota elin vahvasti. Päivästä toiseen vain kuljin eteenpäin. En muka välittänyt yksinäisyydesta, koska kyllähän sitä pärjää yksinkin. Ei pärjää ja nyt olo on surkea. Ajatukset ovat todella sekaisin. En tiedä mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi ajatella."

Ensimmäinen virhe. Piilotin oireita ja tunteita muilta ihmisiltä. En hakenut apua, vaikka tajusin, että synnytyksen jälkeinen alakuloisuus oli pahentunut JA PALJON. Valvoin myöhälle yöhön pyörittäen näitä asioita päässäni ja aamusta olin kyvytön tekemään mitään. Pelkäsin ihan mielettömästi tulevaisuutta ja yritin työntää ajatuksia sivuun.

" Pelkään. Pelkään niin paljon pimeyttä. Pimeyttä ulkona, pimeyttä sisällä. Mitä tapahtuu, jos pimeys nielaisee? Mitä silloin olet ? Pimeys ottaa valtaansa, se pyörteilee ympärilläsi ja sitten sisälläsi. Lopuksi se on kaikkialla."

Aika pitkään sinnittelin tunteiden kanssa ja suoriuduin päivistä. Pistin kaiken tarmoni pojan kanssa olemiseen. Väsäsin soseita, siivosin, ulkoilin ja kirjoitin. Pysyin kiinni niissä normaaleissa päivän askareissa. Samalla koin pienen pistoksen siitä, että en tullut puhuneeksi fiiliksistä.

"Haluan olla aito ja toivon ihmisten turvautuvan siihen. Mutta jossakin se minunkin rajani menee. Näistä asioista en voi puhua, näistä ajatuksista en tohdi sanoa. Piiloudun taakkani alle. On helpompaa uskotella jopa itselleen, että kaikki alkaa helpottaa."

Luulen, että yritin huijata itseäni jaksamaan. Monesti sanotaan, ettei asioita saa lakaista maton alle. Toinen virhe. Niin nimittäin tuli tehtyä. Eikä lika pysy kauan paikallaan, vaan jossakin vaiheessa tulee esiin piilostaan. Silloin olin hukassa itseni kanssa. En tiennyt mitä tehdä kaikelle sille paskalle, joka puski voimalla päin naamaa.

"Yritän selittää tämän selkeästi. Niin selkeästi kuin koskaan ikinä pystyn. Haluaisin sanoa, että kaikki on hyvin. Kaikki on turvallista ja kaikki sujuu mahtavasti. Haluaisin antaa itsestäni vain sitä positiivista energiaa irti. Mites sitten huolestuttavat asiat? Saako niistä sanoa ääneen? Entä jos niillä pelästyttää? Haluan olla rehellinen, en koskaan haluaisi valehdella. Haluaisin kertoa kaikista asioista ääneen, jotta tajuttaisiin miten asiat ovat."

Mutta en kertonut. En tiedä loistiko tämä kaikki läheisilleni vai ei, oliko merkit edes nähtävissä? Mutta ihmistä ei voi auttaa, jos tämä itse ei sitä halua. Jossakin vaiheessa halusin. Hain apua neuvolasta ja kerroin fiiliksistäni. Rikoin rajani ja uskaltauduin puhumaan, mutta sain näpeilleni. Neuvolasta ei herunut apua. Käännytettiin ovelta pois. Silloin taisi katketa kamelin selkä ja alkoi erakoituminen. Piilouduin ja aloin välttelemään ihmisiä. Lopetin kerhoissa käymisen, tuttujen näkemisen ja ulkoilun. Tein vain kaiken pakollisen. Putosin eräällä tapaa epätoivoiseen harmauteen.

"Joskus sitä vaan elää siinä vellovassa todellisuudessa ja jatkaa päivä toisensä jälkeen samaa harmaata elämää, joka toistaa itseään. Miettimättä mitään mikä ympärillä liikkuu tai ajattelematta sitä surua ja tuskaa. Aina se silti löytää uhrinsa. Voit piiloutua pensaaseen, mutta et pääse karkuun. Myrkky kulkeutuu tuulen aaltojen mukana ja iskee pahaa aavistamattomaan. "

Olisin voinut valita toisin. Virhe numero kolme. Työnsin ihmiset pois ympäriltäni ja hakeuduin siihen omaan surkeuteeni. En edes yrittänyt pitää päätäni pystyssä ja jaksaa. Pelkäsin jollakin tapaa, että olen tuottanut ihmisille pettymyksen. Pelotti kohdata muiden reaktioita, JOS olisin kertonut miltä oikeasti tuntui. En halunnut missään nimessä nähdä huolta läheisten silmissä tai aiheuttaa unettomia öitä. Tiesinhän itse miltä tuntui valvoa huolien kanssa.

"Pakko vaan taivaltaa tätä tietä mahdollisesti sitten yksin. En haluaisi kuitenkaan olla taakka kenenkään elämässä enkä haluaisi muita rasittaa. Muut elävät iloista elämäänsä, jonka minä yritän tahrata mustalla. Yök, olen oksettava."

Minäkuva muuttui rajusti. Koin itseni epämiellyttävänä niin sisältä kuin ulkoa. Aloin juoksemaan, söin huonosti ja aloin rankaisemaan itseäni heikkoudesta. Painoin monen tunnin lenkkejä ja yritin purkaa pahaa oloani siihen, vaikka se lopulta taisi vain pahentaa kaikkea. Asiat karkasivat käsistäni ja itseviha oli järkyttävän suuri.

"Olen vähän pettynyt tällä hetkellä. Olen pettynyt itseeni ja elämäni valintoihin. Olen pettynyt siihen, että en ole vahva. Olen niin pettynyt! Mutta olen jumissa. En voi tehdä mitään. Olen tässä ja kärsin niin helvetisti. Elän verhon takana. Näen kaiken, mutta en voi sitä silti koskettaa."

Tilanne paheni. Voin kai jo sanoa, että olin masentunut ja se on valitettavasti etenevä juttu, jos asialle ei tee mitään. Enkä tehnyt. Annoin ajatusten viedä ja hukuin siihen ahdistukseen. Näin jälkeenpäin, kun lukee tekstejäni.. tulee jotenkin kiusaantunut olo. Ei sitä itse huomannut. En todellakaan tiennyt, että kuljin niin syvissä vesissä. Tuli turta vaihe, tuli helpottunut vaihe, tuli vaihe, jolloin kielsin kaiken ja sitten tuli se pohja.

"Tyhjyydessä ei ole mitään. Ei itkua, ei naurua. Ei putoavia kyyneleitä. On vain se hiljaa humiseva tyhjyys ja tietoisuus siitä ikuisesta yksinäisyydestä."

"Seison korkealla ja kapealla kummulla. Myrskytuulet puskevat vastaan ja iskevät kasvoihini. Heilun ja horjahtelen. Maailma ravistaa minua, yrittää saada putoamaan. Katseeni on silti kiinni tiukasti siinä taivaassa meren yllä. Maalaan auringon viime säteet punaiseksi, oranssiksi ja lämpimän keltaiseksi hehkuksi. Mielessäni tämä hehku ei katoa koskaan, vaikka todellisuudessa pimeys on juuri minut nielaissut. Tiedän seisovani pimeydessä. Siinä huolien musertamassa tyhjiössä. Tiedän kyynelten valuvan kasvojani pitkin ja käsien tärisevän kivusta. Silti haaveilen. Suljen oikean maaiman hetkeksi ja mietin.. MITÄ JOS."

"Hei, kaikki on hyvin. Pärjään kyllä. Varmaan. Ehkä. Olenhan tähänkin päivään asti pärjännyt."

"Olen toivoton tällä hetkellä. Tuntuu, että oikeasti nyt ojennan kättäni viimeisillä voimilla. Tuntuu, etten enää kauaa jaksa kurottaa. Olen sekoamassa. Olen katoamassa. Hukkumassa tähän pahaan oloon lopullisesti."

Pohja ei kuitenkaan ollut loppuni. Se oli alusta, josta ponnistaa ylöspäin. Repäisin itseni irti kaikesta. Pistin tämän blogin jäähylle, laitoin netin jäähylle ja lopetin juoksemisen. Annoin kaikki tavarat pois ja nappasin perheeni kainaloon. Me muutimme muualle ja aloitimme kaiken alusta. Eikä siihen tarvittu lopulta mitään taikatemppuja, vaan ainoastaan yksi ihminen, joka täräytti asiat päin naamaa. Heräsin pitkästä unesta ja sain itseni liikkeelle. En murtunut, en tuhoutunut. Palasin pikkuhiljaa elämääni ja aloin rakentamaan sitä paremmaksi. Pala palalta kaikki muuttui ja nyt olen tässä.

Haluan tällä tekstillä sanoa, että älkää tehkö sitä virhettä, että hiljenette. Hakekaa apua ja vaatikaa sitä. Ei saa jäädä siihen pahaan oloon, koska kohta kaikki turtuu ja elämä kaatuu. Jokaiselle löytyy varmasti jokin keino päästä ylös siitä sen hetkisestä suosta. Ihan varmasti! 

Ja muistakaa kysyä, kuunnella ja auttaa. Sillä voi pelastaa jo paljon! Haluan itsekin auttaa, jos joku siellä on eksyksissä.

Mulle saa laittaa viestiä.

Paha maailma

Olin suunnitellut kirjoittavani kevyen postauksen tänään. Mietin julkaisevani pipoarvonnan voittajan tai kertovani vähän pojan kuulumisia, mutta bussimatkalla luin uutisen, joka lamasi oloni ytimiä myöten. Tuntui yhtäkkiä siltä, että kaikki sanat olisivat kadonneet ja kyyneleetkin tyyliin jäätyneet kiinni sisälleni. En vain pysty käsittämään tätä asiaa.

Vaikeista asioista harvoin edes puhutaan ääneen. Sitä ei varmaan haluta myöntää, että maailma on muuttunut aika kurjaksi. Suljetaan silmät pahalta ja yritetään elää sitä elämää oman navan ympärillä, kunnes jonain päivänä jokin vakava asia ehkä koskettaa omaa läheistään. Itselläni on tapana sanoa asioista suoraan ja ääneen, mutta tällä hetkellä mietin saako näistä edes puhua vai onko epäkorrektia avata omia ajatuksiaan?

Tässä vaiheessa pyydän herkkiä ihmisiä poistumaan sivulta. Jos rankat asiat ahdistavat tai pahoja juttuja on vaikea käsitellä, ei kannata tätä uutista lukea.

En tiedä kuinka moni teistä edes törmäsi uutiseen, jossa kerrottiin miehen puukottaneen kolmen pienen lapsen äidin hengiltä, mutta nyt on siis kyse siitä. Lue uutinen tästä linkistä, jos haluat. Näitä tällaisia tulee jatkuvasti julkisuuteen, mutta en tiedä.. jostakin syystä juuri tämä tapaus tuntui terävältä tikarilta sydämessä. Nyt ahdistaa.

Tiedän, että ihmiset voivat masentua, olla vihaisia tai pettyneitä. Yksinäisyys tai vaikkapa katkeruus voivat ajaa erilaisiin todella vääriin tekoihin, vaikka se ei missään nimessä ole hyväksyttävää! Mikään syy ei ole tarpeeksi hyvä, kun kyseessä on toisen ihmisen hengen riistäminen.

Jos saisin tällä hetkellä suuren puurokauhan, jakaisin sillä ihmisille kärsivällisyyttä selvittää asiat sanojen avulla. Lisäisin puuron sekaan ripauksen kuuntelevia korvia, kourallisen auttavaa kättä ja muutaman tarkan silmän. Siinä olisi eväät, joilla moni ihminen voisi tuntea olonsa paremmaksi.

En voi koskaan tietää, mikä noihin tekoihin johti. Ihmisellä ei kuitenkaan voi olla kaikki hyvin, jos päätyy ratkaisemaan asiat sillä äärimmäisellä keinolla. En edelleenkään väitä, että tekijää tulisi paijata päälaelle!! Yritän sanoa, että nykymaailmassa on todellakin pahasti jotakin vikaa, kun tällaisia asioita pääsee tapahtumaan. Ei kukaan voi viedä lapsilta omaa äitiä..

Ehkäpä juuri äitiys on se asia, joka tässä koskettaa itseäni. Äidiksi tulemisen jälkeen olen ensimmäistä kertaa elämässäni pohtinut kuolemaa toisin silmin. Menettämisen pelko on toki vahva; kukapa haluaisi läheisistään päästää irti? Olen etenkin pelännyt myös sitä, että itselleni kävisi jotakin. En koskaan haluaisi saattaa omaa poikaani tilanteeseen, jossa tämä joutuu luopumaan äidistään. Ihan helpolla en olisi luovuttamassa paikkaani pois ja toivon, että kukaan ei myöskään tule tekemään sitä puolestani. Haluan olla äiti ja haluan olla läsnä lapseni elämässä. Varmasti jokainen vanhempi voisi allekirjoittaa edellisen lauseen.

Tämä on todella rankka aihe, mutta olen pahoittanut mieleni. Iloinen kotimatka musteni hetkessä, kun uutinen osui silmiini. Tämä on väärin, ihan todella väärin! Kunpa maailmassa olisi vielä tulevaisuudessa jotakin järkeä, koska tällä hetkellä ei näytä yhtään hyvältä.

Kaikista näistä sanoista huolimatta, koko juttu pistää tosi hiljaiseksi. Olisipa jossakin tarpeeksi voimaa, joka kantaisi ihmiset yli tästä. Unohtaa ei voi koskaan, mutta että edes pahin kipu hellittäisi. Sattuu jo itseäkin lukea tällaista ja ajatella. Maailma on kamala, yököttävä ja saa joskus voimaan niin pahoin. Toivon paljon rakkautta näiden lasten elämään ja parempaa huomista. Toivon ystäviä tukemaan niitä ihmisiä, jotka menettivät juuri läheisen.

Kuolema on kova paikka. Tavallaan tabu, josta ei uskalleta puhua. Kuolema koskettaa, pelottaa ja saa ihmiset surulliseksi. Pitää kuitenkin muistaa, että tärkeintä olisi avata suunsa ja puhua. Sillä tapaa solmut eivät pääse kiristymään liikaa sisällämme aiheuttaen mahdollisesti pysyvää vahinkoa. Juurikin tästä syystä olen aina valmis kuuntelemaan, jos jollakin on asioita sydämellään. Olethan sinäkin?