Pohjakosketus

Kirjoittaminen on ollut aina itselleni tärkeä keino ilmaista tunteita ja ajatuksia. Olen kirjoittanut paljon tarinoita, aloittanut kirjoja ja purkanut päässäni kehkeytyneitä solmuja paperille. Puhuminen ei ole vahvinta alaani, joten siirrän kaiken kynän ja paperin varaan.

Viime keväänä tapahtui paljon asioita. Vaikutukset ylsivät tämänkin blogin puolelle ja oma paha oloni taisi hehkua pitkälle. Liian monen asian summa aiheutti kamalan henkisen putoamisen. Oli epäonnistumisia toisen lapsen yrittämisessä, oli turtumista arkeen, vanhoja käsittelemättömiä asioita, riitoja ihmisten kanssa ja liian vähän unta vuorokaudessa.

Kaikki alkoi sillä, että en nukkunut. Olin NIIN väsynyt jatkuvasti ja seuraavaksi alkoi takkuilemaan syöminen. Huomasin nämä huolestuttavat oireet, mutta en jostain syystä osannut kertoa niistä. Niinpä kirjoitin.

"Hemmetin tyhjyys ja hiljaisuus. Tekee mieli eristäytyä kokonaan. Vihaan ääniä, jotka kuuluu ympäriltä. Vihaan sitä tunnetta, että haluaisi sanoa jotakin, mutta ei uskalla. Olenkohan oikeasti rasittava? Järki sanoo, että en. Tunteet sanoo toista. Vihaan itseäni hyvinkin paljon. Vihaan omaa heikkouttani ja sitä, etten ole ollenkaan täydellinen. Olisi mukavaa luoda ystävyyssuhteita ja jutella mukavia asioita. Haluaisin puhua koko ajan, mutta en uskalla aloittaa keskustelua. Haluaisin sanoa jotakin, mutta pelkään ihmisten reaktiota. Olen oikeasti yksinäisempi kuin koskaan. Ennen oli se rooli, jota elin vahvasti. Päivästä toiseen vain kuljin eteenpäin. En muka välittänyt yksinäisyydesta, koska kyllähän sitä pärjää yksinkin. Ei pärjää ja nyt olo on surkea. Ajatukset ovat todella sekaisin. En tiedä mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi ajatella."

Ensimmäinen virhe. Piilotin oireita ja tunteita muilta ihmisiltä. En hakenut apua, vaikka tajusin, että synnytyksen jälkeinen alakuloisuus oli pahentunut JA PALJON. Valvoin myöhälle yöhön pyörittäen näitä asioita päässäni ja aamusta olin kyvytön tekemään mitään. Pelkäsin ihan mielettömästi tulevaisuutta ja yritin työntää ajatuksia sivuun.

" Pelkään. Pelkään niin paljon pimeyttä. Pimeyttä ulkona, pimeyttä sisällä. Mitä tapahtuu, jos pimeys nielaisee? Mitä silloin olet ? Pimeys ottaa valtaansa, se pyörteilee ympärilläsi ja sitten sisälläsi. Lopuksi se on kaikkialla."

Aika pitkään sinnittelin tunteiden kanssa ja suoriuduin päivistä. Pistin kaiken tarmoni pojan kanssa olemiseen. Väsäsin soseita, siivosin, ulkoilin ja kirjoitin. Pysyin kiinni niissä normaaleissa päivän askareissa. Samalla koin pienen pistoksen siitä, että en tullut puhuneeksi fiiliksistä.

"Haluan olla aito ja toivon ihmisten turvautuvan siihen. Mutta jossakin se minunkin rajani menee. Näistä asioista en voi puhua, näistä ajatuksista en tohdi sanoa. Piiloudun taakkani alle. On helpompaa uskotella jopa itselleen, että kaikki alkaa helpottaa."

Luulen, että yritin huijata itseäni jaksamaan. Monesti sanotaan, ettei asioita saa lakaista maton alle. Toinen virhe. Niin nimittäin tuli tehtyä. Eikä lika pysy kauan paikallaan, vaan jossakin vaiheessa tulee esiin piilostaan. Silloin olin hukassa itseni kanssa. En tiennyt mitä tehdä kaikelle sille paskalle, joka puski voimalla päin naamaa.

"Yritän selittää tämän selkeästi. Niin selkeästi kuin koskaan ikinä pystyn. Haluaisin sanoa, että kaikki on hyvin. Kaikki on turvallista ja kaikki sujuu mahtavasti. Haluaisin antaa itsestäni vain sitä positiivista energiaa irti. Mites sitten huolestuttavat asiat? Saako niistä sanoa ääneen? Entä jos niillä pelästyttää? Haluan olla rehellinen, en koskaan haluaisi valehdella. Haluaisin kertoa kaikista asioista ääneen, jotta tajuttaisiin miten asiat ovat."

Mutta en kertonut. En tiedä loistiko tämä kaikki läheisilleni vai ei, oliko merkit edes nähtävissä? Mutta ihmistä ei voi auttaa, jos tämä itse ei sitä halua. Jossakin vaiheessa halusin. Hain apua neuvolasta ja kerroin fiiliksistäni. Rikoin rajani ja uskaltauduin puhumaan, mutta sain näpeilleni. Neuvolasta ei herunut apua. Käännytettiin ovelta pois. Silloin taisi katketa kamelin selkä ja alkoi erakoituminen. Piilouduin ja aloin välttelemään ihmisiä. Lopetin kerhoissa käymisen, tuttujen näkemisen ja ulkoilun. Tein vain kaiken pakollisen. Putosin eräällä tapaa epätoivoiseen harmauteen.

"Joskus sitä vaan elää siinä vellovassa todellisuudessa ja jatkaa päivä toisensä jälkeen samaa harmaata elämää, joka toistaa itseään. Miettimättä mitään mikä ympärillä liikkuu tai ajattelematta sitä surua ja tuskaa. Aina se silti löytää uhrinsa. Voit piiloutua pensaaseen, mutta et pääse karkuun. Myrkky kulkeutuu tuulen aaltojen mukana ja iskee pahaa aavistamattomaan. "

Olisin voinut valita toisin. Virhe numero kolme. Työnsin ihmiset pois ympäriltäni ja hakeuduin siihen omaan surkeuteeni. En edes yrittänyt pitää päätäni pystyssä ja jaksaa. Pelkäsin jollakin tapaa, että olen tuottanut ihmisille pettymyksen. Pelotti kohdata muiden reaktioita, JOS olisin kertonut miltä oikeasti tuntui. En halunnut missään nimessä nähdä huolta läheisten silmissä tai aiheuttaa unettomia öitä. Tiesinhän itse miltä tuntui valvoa huolien kanssa.

"Pakko vaan taivaltaa tätä tietä mahdollisesti sitten yksin. En haluaisi kuitenkaan olla taakka kenenkään elämässä enkä haluaisi muita rasittaa. Muut elävät iloista elämäänsä, jonka minä yritän tahrata mustalla. Yök, olen oksettava."

Minäkuva muuttui rajusti. Koin itseni epämiellyttävänä niin sisältä kuin ulkoa. Aloin juoksemaan, söin huonosti ja aloin rankaisemaan itseäni heikkoudesta. Painoin monen tunnin lenkkejä ja yritin purkaa pahaa oloani siihen, vaikka se lopulta taisi vain pahentaa kaikkea. Asiat karkasivat käsistäni ja itseviha oli järkyttävän suuri.

"Olen vähän pettynyt tällä hetkellä. Olen pettynyt itseeni ja elämäni valintoihin. Olen pettynyt siihen, että en ole vahva. Olen niin pettynyt! Mutta olen jumissa. En voi tehdä mitään. Olen tässä ja kärsin niin helvetisti. Elän verhon takana. Näen kaiken, mutta en voi sitä silti koskettaa."

Tilanne paheni. Voin kai jo sanoa, että olin masentunut ja se on valitettavasti etenevä juttu, jos asialle ei tee mitään. Enkä tehnyt. Annoin ajatusten viedä ja hukuin siihen ahdistukseen. Näin jälkeenpäin, kun lukee tekstejäni.. tulee jotenkin kiusaantunut olo. Ei sitä itse huomannut. En todellakaan tiennyt, että kuljin niin syvissä vesissä. Tuli turta vaihe, tuli helpottunut vaihe, tuli vaihe, jolloin kielsin kaiken ja sitten tuli se pohja.

"Tyhjyydessä ei ole mitään. Ei itkua, ei naurua. Ei putoavia kyyneleitä. On vain se hiljaa humiseva tyhjyys ja tietoisuus siitä ikuisesta yksinäisyydestä."

"Seison korkealla ja kapealla kummulla. Myrskytuulet puskevat vastaan ja iskevät kasvoihini. Heilun ja horjahtelen. Maailma ravistaa minua, yrittää saada putoamaan. Katseeni on silti kiinni tiukasti siinä taivaassa meren yllä. Maalaan auringon viime säteet punaiseksi, oranssiksi ja lämpimän keltaiseksi hehkuksi. Mielessäni tämä hehku ei katoa koskaan, vaikka todellisuudessa pimeys on juuri minut nielaissut. Tiedän seisovani pimeydessä. Siinä huolien musertamassa tyhjiössä. Tiedän kyynelten valuvan kasvojani pitkin ja käsien tärisevän kivusta. Silti haaveilen. Suljen oikean maaiman hetkeksi ja mietin.. MITÄ JOS."

"Hei, kaikki on hyvin. Pärjään kyllä. Varmaan. Ehkä. Olenhan tähänkin päivään asti pärjännyt."

"Olen toivoton tällä hetkellä. Tuntuu, että oikeasti nyt ojennan kättäni viimeisillä voimilla. Tuntuu, etten enää kauaa jaksa kurottaa. Olen sekoamassa. Olen katoamassa. Hukkumassa tähän pahaan oloon lopullisesti."

Pohja ei kuitenkaan ollut loppuni. Se oli alusta, josta ponnistaa ylöspäin. Repäisin itseni irti kaikesta. Pistin tämän blogin jäähylle, laitoin netin jäähylle ja lopetin juoksemisen. Annoin kaikki tavarat pois ja nappasin perheeni kainaloon. Me muutimme muualle ja aloitimme kaiken alusta. Eikä siihen tarvittu lopulta mitään taikatemppuja, vaan ainoastaan yksi ihminen, joka täräytti asiat päin naamaa. Heräsin pitkästä unesta ja sain itseni liikkeelle. En murtunut, en tuhoutunut. Palasin pikkuhiljaa elämääni ja aloin rakentamaan sitä paremmaksi. Pala palalta kaikki muuttui ja nyt olen tässä.

Haluan tällä tekstillä sanoa, että älkää tehkö sitä virhettä, että hiljenette. Hakekaa apua ja vaatikaa sitä. Ei saa jäädä siihen pahaan oloon, koska kohta kaikki turtuu ja elämä kaatuu. Jokaiselle löytyy varmasti jokin keino päästä ylös siitä sen hetkisestä suosta. Ihan varmasti! 

Ja muistakaa kysyä, kuunnella ja auttaa. Sillä voi pelastaa jo paljon! Haluan itsekin auttaa, jos joku siellä on eksyksissä.

Mulle saa laittaa viestiä.

"Mikä sinusta tulee isona?"

Tänään työmatkalla se iski. Ajatukset tulevaisuudesta. Päädyin pohtimaan tarkemmin omaa itseäni ja sitä mitä tapahtuu muutaman vuoden päästä. En voi ainoastaan jäädä paikoilleni odottamaan mahdollista toista lasta. Kohta on pakko palata töihin täysipäiväisesti tai siirtyä opiskelemaan. Mitä sitten haluaisin olla? Mikä tästä tytöstä oikein tulee "isona"? 

Olen käynyt tähän mennessä ainoastaan lukion ja siitä suunnannut suoraan kaupanalalle. Viihdyn ihan mielettömän hyvin työssäni, vaikka moni muu ei kassalle istahtaisikaan vapaaehtoisesti. Tunnen olevani liekeissä ihmisten kanssa, kun saan olla työminä enkä se epäonnistumisiin taipuvainen Anette.  Neuvon asiakkaita ruokien suhteen, haen täydennyksiä varastosta ja juttelen mielenkiintoisia asioita vanhusten kanssa. Koen tavallaan olevani etuoikeutettu, kun saan työskennellä siellä missä nyt työskentelen. Herää SILTI kysymys, että haluanko tehdä tätä työtä koko elämäni? Vai pitäisikö sitä kuitenkin jossakin vaiheessa irtaantua koulun penkille?

Olen miettinyt nyt jo aika pitkään, että olisi mahtavaa opiskella esimerkiksi sairaanhoitajaksi. Sielläkin pääsee auttamaan ja kuuntelemaan ihmisiä. Jokaisella on kuitenkin se oma tarinansa kerrottavana ja niistä tarinoista olen itse kiinnostunut. Persoonien kohtaamisesta, auttamisesta ja siitä, että on siinä hetkessä olemassa. Luulin vihdoin olevani varma tulevaisuudestani, kunnes sama epämiellyttävän kolkuttava tunne iski jälleen. Olisiko sairaanhoitajana työskentely juuri sitä mitä varmasti haluaisin? Luultavasti viihtyisin tuossa ammatissa, mutta olisiko se kuitenkaan se THE JUTTU?

Levottomat ajatukset tulvivat taas pinnalle. Näitä tunteita yritän aina siirtää sivuun ja tukahduttaa, koska pelkään myöntää itselleni jotakin. Entä, jos tietäisinkin mihin alalle hakeutua, mutta jännittäisin liikaa? Olisin melko varma epäonnistumisesta? Vahvan pelon takia olen sulkenut, työntänyt pois ja unohtanut tärkeitä asioita itsestäni. Yrittänyt vain jatkaa matkaani sillä turvallisella alueella.

En kuitenkaan halua yhtäkkiä huomata olevani elämäni puolessa välissä ja vihainen siitä, etten koskaan edes yrittänyt. En halua kuopata tiettyjä ominaisuuksia itsessäni kokonaan, vaan annan asioiden nyt nousta mieleeni. Hetken tunnen varmasti olevani taas eksynyt, mutta luulen ajattelun vievän asioita eteenpäin.

Tänään kuuntelin satunnaisesti musiikkia soittimestani ja yhtäkkiä ilmoille pärähti oma ääneni. Seuraavan tunnin ajan hymyilin, ihmettelin ja naurahtelin jutuilleni. Olin kokonaan unohtanut, että olen ystäväni kanssa aikanaan tuottanut, editoinut ja toteuttanut tunnin mittaisen radio-ohjelman. Oli hassua kuunnella äänestäni paistavaa itsevarmuutta ja iloa. Pysähdyin etenkin siinä kohdassa, kun huudahdin radiokapulaan "Ihanaa olla onnellinen!".

Sitä olin tuota ohjelmaa tehdessä. Rakastan suunnittelua, pidän editoimisesta ja entäpä biisien valitseminen sekä sovittaminen puheen sekaan? Olin mielestäni hyvä haastattelija ja puhuin selkeästi koko ohjelman ajan. Olen tällä hetkellä aika ylpeä siitä, että olen ollut tuota pientä projektia toteuttamassa. Ehkäpä taitoni, mielenkiintoni ja innostukseni osuu sittenkin ihan muualle. Radio-ohjelman lisäksi olen nimittäin kiinnostunut valokuvaamisesta. Luen jatkuvasti aiheesta, seuraan muiden kuvausblogeja ja pyrin kehittymään taidon suhteen paremmaksi. Rakastan valokuvaamista erittäin paljon, mutta vielä enemmän välitän niistä kuvista. Pienistä kauniista taideteoksista, joista jokainen kertoo sitä omaa tarinaansa. Eikä tässä edes kaikki! Olin nimittäin nuorena kovakin kirjoittamaan. Kirjoitin kirjoja, novelleja sekä aktiivisesti päiväkirjaa. Olen pitänyt jopa erilaisia blogeja viimeiset 7 vuotta! Tämäkin on siis vahvasti lähellä sydäntäni ja olenhan kirjoittanut laajasti erilaisten projektien parissa. On sitä tullut muutama lyhytelokuvakin käsikirjoitettua. Yksi niistä pääsi jopa omalle filmille asti. Raakaversio - se ensimmäinen yritys. Miten hauskaa olikaan videokuvata, ohjata ja lopuksi muokata pätkistä toimiva kokonaisuus! Yksiä nuoruuden parhaimmista muistoista.

Kaikki tämä kertoo, että pidän luovuudesta, ideoiden toteuttamisesta ja tekemisestä. En ole ehkä se kaunein malli kameran edessä, mutta omaan taidon alkeet itse valokuvaamiseen. Saattaisin saada ihmiset nauramaan pilkallisesti näyttelijänlahjoillani, mutta käsikirjoittajana taas silmät kostumaan herkistymisestä. En tiedä. En voi kuvitella, että puhuisin itsestäni samassa lauseessa onnistumisen tai osaamisen kanssa. Vaikea uskoa, että voisin ehkä yltää jonnekin ylemmäs, jos edes yrittäisin. Voisinko muka?

En osaa olla ylpeä itsestäni kovinkaan usein, en ymmärrä kehujen päälle ja lopulta on mukavaa olla vain tavallinen. Silti päässä pyörii ajatus, että voisiko sitä olla jotakin erilaista? Kirjoittaa käsikirjoituksia elokuviin, rustata romaanin tai yltää korkealle opiskelemalla valokuvaajaksi? Haaveina nämä tuntuvat niin mahtavilta, että olen aina kuopannut ne suoraan saavuttamattomien lokeroon. Miksi silti pitää olla uhkarohkea ja leikitellä ajatuksella "Mitä jos?". Eikö kokeilun epäonnistuminen vain aiheuttaisi mielipahaa ja saisi vihaamaan itseään astetta enemmän? Olisiko järkevää valita helppo suunta ja astua sille? Ainakin sitä pärjäisi ja elämä olisi tasaista kivaa.

Pelottavaa. Sitä pitäisi muka tehdä päätöksiä tulevaisuudestaan ottaen huomioon, että tämä päivä oli tänään eikä se tule enää huomenna. Sitä ei kuuluisi vain seisoa kauhuissaan paikallaan, vaan ottaa askel tai SUURI harppaus eteenpäin. Ehkä elämäni parhaat päätökset ovat lopulta olleet niitä, joissa olen hypännyt silmät kiinni kohti tuntematonta. Pudotus ei olekaan aina ollut niin rosoinen ennakkoluuloista huolimatta.

Olisipa elämä niin helppoa, että voisi vain elää hetkessä ja olla. Ei tarvitsisi pähkäillä, päättää eikä tehdä virheitä. En tosin osaa sanoa, että olisiko elämä ilman nousuja ja laskuja elämisen arvoista. Ehkä se on tarkoitettu niin, ettei kaikki aina voi sujua ja joskus sujuu vähän liiankin hyvin. Tekeekö  lopulta juuri se meistä onnellisia, kun joskus antaa vain palaa lopputuloksesta huolimatta?

Ehkä voisin ihan hyvin valita elämänsuunnakseni jotakin, mikä liittyy mediaan, kirjoittamiseen tai uuden taiteen luomiseen. Epäonnistuahan saa, koska aina voi yrittää uudelleen. Niin aion opettaa pojallenikin, joten miksi en eläisi saman säännön mukaan? En silti kiellä, etteikö mahassani pyörisi ja lujaa näitä ajatuksia pyörittäessä. Sanon aina itselleni, että mietin liikaa. Niinhän sitä tosiaan tulee tehtyä..

Mikä sinusta tulee isona? Onko ammatin valitseminen helppoa? Oletko uskaltanut heittäytyä ja kokeilla siipiäsi? Epäonnistuitko vai oletko nyt onnellinen tehtyäsi vaikean päätöksen? Kiinnostaa ihan kamalasti teidän tarinat aiheesta!!

Pakko avautuminen

Anteeksi jo etukäteen. On pakottava tarve päästä avautumaan ja sanomaan sanottavansa. On kova halu purkaa ajatuksensa paperille, joten annan vain palaa. Jos et pidä negatiivisistä postauksista niin hus pois äkkiä tältä sivulta!

Joskus elämässä nimittäin tulee kolhuja, sattuu hankalia asioita ja joskus sitä vain väsyttää tavallinen arki. Silloin sitä kaipaa toista ihmistä kuuntelemaan. Jokainen kaipaa välillä halauksia, lämpimiä sanoja ja sitä, että joku jaksaa hetken välittää. Olen jotenkin ajatellut, että onpas kivaa, kun on ihmisiä ympärillä ja voi puhua asioistaan. Sitä ei tarvitse avautua jokaisesta yksityiskohdasta isolle yleisölle netissä, vaan ennemmin jakaa ajatuksiaan kahdestaan jonkun kanssa.

Jossakin vaiheessa aloin kuitenkin tajuamaan, että melkein aina elämä menee niin, että joutuu itse ottamaan yhteyttä ja kertomaan. Jos on suruja tai iloja, sitä pitää aina itse avata keskustelu ja kertoa niistä. Aika iso askel otettavaksi enkä ole edes tajunnut kysyä, että kiinnostaako ihmisiä? Jaksavatko he kuunnella juttujani oikeasti? Jotenkin vain näin olettaa, koska yleensä ystävät keskustelevat toisilleen.

Itse jaksan olla aktiivinen niiden ihmisten kanssa, joista välitän. Puhun, kyselen kuulumisia, kuuntelen ja olen läsnä tarvittaessa. Vieraampien kanssa otan varovaisemmin, jos en tunne ihmistä. Sitä ei tiedä mitä toinen edes haluaa. Mietinkin todella usein, että olenkohan liian innokas yleisesti? Voiko välittää liikaa? Onko se pelottavaa?

En tiedä. Tai sitten vain kuvittelen liikoja kaikesta. Tässä miettiessäni kuluneita viikkoja ja kuukausia, nousee huulille kysymys; kuinka moni on kysynyt minulta mitä kuuluu? Kuinka usein ihmiset ylipäänsä kyselevät toisensa kuulumisia?

Tunnen oloni tyhmäksi ja häiriköksi. Olen epävarma tyttö. En uskalla aina kertoa vaikeita asioita. Arvon jo tämän postauksenkin kanssa, että viitsinkö tämän julkaista? Niin paljon tulee edelleen ilkeitä kommentteja ja niin ison palan otti se kuukauden takainen netissä lyttääminen. En oikein tiedä enää, että mitä tehdä. Haluan nimittäin puhua täällä vaikeista asioista ja haluan avautua ystävilleni, muttan en pääse siitä pelosta eroon, että olisin rasittava. Pelkään, että kaikki menee pieleen. En pääse eroon kauhukuvasta, jossa saan jälleen kourallisen paskoja kommentteja blogiini. Ja rehellisenä ihmisenä myönnän tämän kaiken teille mielummin suoraan, kun piilottelisin sitä hymyn takana. Olen avoin ja puhun aiheesta nyt aitojen tunteiden kautta.

Palatakseni tuohon ystävä asiaan.. Tänään on ehkä jotenkin huono ilta ja olen liian väsynyt, mutta olen turhautunut ja surullinen. Mitä vaikeaa on yksinkertaisissa sanoissa.. "Mitä kuuluu?" Vaadinko liikaa, kun kaipaan niitä juuri tänään?

Jos ihmiset olisivat kysyneet, olisin kertonut iloisia sekä surullisia asioita. Olisin kertonut Topin uusista taidoista, omista innostuksista ja suunnitelmista. Olisin kertonut lähestyvästä keväästä, makeanhimon voittamisesta ja siitä, että minusta tuli kummi.

Olisin myös kertonut niistä kurjista asioista, jotka ovat osuneet kohdalleni. Niistä jutuista, jotka syövät jaksamistani ja energiaani.

Olen nimittäin tosi uupunut ja se johtunee omasta terveydestä. Verenpaine on korkealla ja kilpirauhasarvoissakin taitaa olla vikaa. Arvot asettuvat normaalin sisälle, mutta ovat niin rajoilla, että aiheuttavat paljon ikäviä oireita. Ja lääkärit eivät tee mitään, koska "viitearvot". Liikaa rajojen tuijotusta mielestäni ja ennemmin pitäisi ottaa huomioon ihmisen oma kunto sekä oireet.

Miehen tilanne on myös epäselvä edelleen. Lähetettä saatiin eteenpäin ja positiivisin mielin sitä ollaan odoteltu, että saataisin vihdoin selvyyksiä. Hänellä on vielä kipuja, joka tekee odottelusta aika kurjaa. Seuraavaksi pamahtaakin paperi postiluukusta, jossa kerrotaan ajan olevan kolmen kuukauden päästä. Tajuaakohan kukaan, kuinka turhauttavaa on katsoa toisen kipuja ja elää tiedottomuudessa vielä monta kuukautta?! Rankkaa, kun ei voi itse tehdä yhtään mitään.

Tämän kaiken päälle saatiin vihdoin lähete lapsettomuushoitoihin. Keräsin rohkeutta ja päätin valmistautua koetukseen. Pelottaa ihan kamalasti lähteä tuohon touhuun, mutta sain tarpeeksi voimia revittyä jostakin ja pyysin sitä lähetettä. Aikanaan asiasta kysyessäni sain kuulla, että lähete voidaan kirjoittaa vuoden yrittämisen jälkeen. Varasin siis koko toivoni tuohon "lupaukseen". Postilaatikko sitten kolahti taas ja toi mukanaan kirjeen, jossa evättiin pääsy hoitoihin. "Emme näe tarvetta." Nuo sanat luettuani teki mieli pudota maahan ja itkeä. En kuitenkaan saanut kyyneliä silmistäni, koska olo oli turta. Fiilis oli samantapainen, kun joku olisi juuri lyönyt kovaa kasvoihin.

En tiedä mitä tässä pitäisi nyt ajatella. Mihinkään ei saa apua, joka paikassa vaan tyrmätään tai laitetaan odottamaan. Tulee jotenkin riittämätön ja turha olo.

Alan kääntymään sen puoleen, että ehkä meille ei sitten tule lisää lapsia. Jaksoin pitää pientä kipinää asian suhteen hengissä, mutta nyt on kyllä lasi aivan tyhjä. Tunnen surua, vihaa ja epätoivoa, mutta samalla taas en tunne mitään. Näen silmissäni, kuinka haaveet valuvat käsistäni ja lentävät jonnekin kauas avaruuteen.

Oliko tämä nyt tässä? Onko tämän suhteen enää toivoa? En tiedä kestääkö mielenterveys jatkaa yrittämistä enää.

Ehkä kaikki olisi helpompaa, jos olisi oikeanlaista tukea asian suhteen. Ehkä olisi toivoa, jos oikeasti otettaisiin tosissaan..

Koen oloni aika epäonnistuneeksi naisena. En onnistunut synnyttämään ekaa lastani enkä imettämään. Eikä kroppani saa nyt aikaiseksi raskautua. Joskus tunnen itseni niin huonoksi, vaikka ehkä sitä ei pitäisi. Väsymyksen ja kaiken muun päälle tämä oli vain liikaa.

Olisi siis paljon asioita, joista olisin kertonut enkä vain pyörittänyt niitä pääni sisällä. En vain uskalla enää olla tyrkky ja tunkea ajatuksiani toisten kannettavaksi. Toivoisin, että ihmisiä aidosti kiinnostaisi ja he edes joskus kysyisivät.

Purkasin tämän kaiken nyt tänne. Tuntuu vain, että räjähdän, jos en saa asioita pihalle. Kirjoitan nämä siis tähän postaukseen ja helpotan painetta. Tavallaan koen surua siitä, koska olisin monet näistä jakanut mieluummin jonkun ihmisen kanssa yhdessä. Nyt ne ovat vain yhden bloggaajan sanoja ruudulla. Sanoja, joihin on helppo takertua ja pilkata.

Kellään koskaan samantapaisia fiiliksiä?

Erilainen vuosipäivä

Nyt voin jo sanoa, että kärsin virallisesti sekundäärisestä lapsettomuudesta.

Siitä on jo vuosi, kun ehdotin miehelleni, etten aloittaisikaan pillereitä vielä. Että antaisimme seuraavan tulla, kun on tullakseen. Muistan kuinka mieheni näytti huolestuneelta ja mietti, miten selviäisimme kahden pienen kanssa, jos raskautuisin heti. Naureskellen kysyin, että minäkö raskaana heti!?

Kolme kuukautta oltuamme ilman ehkäisyä, pieni pelko hiipi sisimmästä. Entä, jos tästä ei oikeasti tulekaan mitään ja olen samassa tilanteessa vielä kesänkin jälkeen. Kirjoitin huolestani ääneen ja ihmiset nauroivat päin naamaani ja tuomitsivat. "Miten voit valittaa tästä asiasta, kun toiset odottavat vuodenkin?"

Kesän jälkeen tilanne oli sama. Mitään ei tapahtunut ja stressasin paljon. Hain vertaistukea asiaan, mutta sain aikalailla vain lokaa niskaani. Ihmiset eivät tuntuneet ottavan asiaa tosissaan. He eivät tajunneet, että vaikka olin piinaavan odotuksen alussa, niin silti tie tulisi olemaan pitkä ja kivinen. Ei lohduttanut kuunnella yhtään lauseita, joissa käskettiin olla yrittämättä, koska "lapsia saadaan eikä tehdä."


Syksyllä tuli toinen keskenmeno, joka oli ensimmäistä pysäyttävämpi. Oli lupaus hyvästä, mutta silti käteni jäivät tyhjäksi. Tämän tapauksen jälkeen sain ainoastaan zemppausta ja ihanien ihmisten tukea. Olin silti surullinen, koska se tarkoitti vain sitä, että muutkin olivat tiedostaneet kuinka epätoivoinen tilanne mahdollisesti oli.


Sitä on luovuttu toivosta. Yritetty täysillä. Sitä on annettu aikaa ja mahdollisuus tulla omalla ajallaan. On syöty lääkkeitä ja toivottu kädet ristissä.

Mutta tässä nyt olen. Kirjoitan tätä tekstiä itkien. Jokainen sana satuttaa syvältä.

Jos totta puhutaan, en KOSKAAN oikeasti uskonut löytäväni itseäni tästä tilanteesta. En koskaan uskonut, että tähän menisi vuosi. Enää ei naurata, enää en voi vitsailla raskautumisellani. Huumori on loppunut.

Ennen kauhistelin sitä asiaa, kun toiset ihmiset joutuvat odottamaan lasta viisikin vuotta. Nyt kyseinen luku ei tunnukaan enää niin kaukaiselta ja mahdottomalta. Enhän uskonut, että menisi vuottakaan.

Valehtelematta, joka ilta sänkyyn käydessä kaikki tämä valtaa mieleni. Kuiskaan hiljaa yöhön ennen nukahtamista... Auta. Sattuu.

Painavaa asiaa

Halloween bileistä 2011

Asioiden on pakko muuttua. En pysty enää katsomaan itseäni. Puistattaa, oksettaa ja kuvottaa. Peilistä katsova tyttö en ole minä.

Raskaus kerrytti 18kg ja roppakaupalla turvotusta. Synnärille jäi muistaakseni muutama hassu kilo, mutta en ajatellut asiaa silloin ollenkaan. Kotiuduin viikon päästä ja elämä alkoi rullaamaan. Paino laski kuin itsestään.

Vähemmän turvotusta jo.

Jouluna havaittavissa vielä pyöreyttä.

Moni ihminen tuntuu kehuskelevan sillä kuinka paino vaan putoaa ja putoaa, vaikka suuhun laittaisi mitä. Siitä voi varmaan kiittää imetystä. Imetin itse 4kk ja vaaka ilmoitti koko ajan laskevasta painosta. Ei mennyt aikaakaan, kun olin lähtöpainossa eli noin 60kg.

Tavoitteessa.

Ilo ja tyytyväisyyden tunne ei kestänyt pitkään. Alle kuukausi viimeisen maitopisaran jälkeen painoa oli kerääntynyt +3kg. Ahdistuin ja stressaannuin. Miten pitää syöminen kurissa ja harrastaa liikuntaa riittävästi,  kun on koko ajan vauvassa kiinni?

Yritin ja epäonnistuin. Syöminen muuttui huonoksi. Saatoin korvata ruoat suklaapatukoilla sekä Pepsillä. Joskus olin syömättä koko päivän ja aloitin vatsan täyttämisen vasta illalla. Yllättääkö ketään, että tämä ei auttanut tilannetta ollenkaan? Kesään mennessä painoin jo 65kg. Hyi.

Tätä kuvaa häpeän omalta osaltani syvästi...

Rupesin pikkuhiljaa katsomaan mitä suuhuni laitan. Rupesin kuntoilemaan. Halusin saada muutoksia ruokavalioon. Kysyin neuvoa ja noudatin niitä.

Söin aamupalan. Söin päivällä. Söin iltapäivällä. Napostelin illalla.

En halua kieltäytyä herkuista, koska totaali kieltäytymisellä lopputulos on vain epäonnistuminen. Vähentäminen on kuitenkin suotavaa aina. En kuitenkaan kokenut tarvetta siihen vielä. Paino putosi hyvin ja syksyllä vertasin kuvia toisiinsa. Ero oli jo huima.

Näyttää tosi hyvältä!

Vuosi synnytyksestä ja näytti tosiaan edelleen siedettävältä. Ruokavalio hapuili joskus, mutta pääosin pysyi kasassa. Herkkuja meni tasaisesti. Elämä hymyili tältä osin, vaikka lihakset olisivat olleet tervetulleita.

Sitten aloitin keltarauhashormonin syömisen. Paino räjähti käsiin. Kolmessa viikossa turposin ja painoa tuli ihan liikaa. 69kg - hyi helvetti suoraan sanoen. Nyt kavenneen mahan tilalla on iso pelastusrengas. Pyöreät kasvot näyttävät tuplat leveämmiltä. S vaatteet ovat vaihtuneet takaisin kokoon M. Itkettää.

Olen tosissani luopumassa herkuista. Sokeripossu tekee suuren uhrauksen. Litra limua päivässä on vaihtunut pariin lasilliseen. Pussi karkkia päivässä on vaihtunut kahteen viikossa. Syön ruisleipää, vaalea saa jäädä kauppaan. Korvaan pastan, riisin ja vastaavan kasviksilla,  tonnikalalla ja raejuustolla. Avocadoja, mandariineja, porkkanaa sekä kurkkutikkuja. Hyvästi nautinnollinen elämä.

Muutoksia ei ole tullut. Edes liikunta ja kuntoilu ei tunnu jeesivän. Tekisi melkein mieli alkaa oksentamaan suurinpiirtein,  koska olen epätoivoinen.  (Joo, en ala.) Mutta vihaan lukua vaa'assa ja vihaan turvonnutta mahaani.

Olenko säälittävä vikisijä? En ole. On varmasti olemassa ihmisiä,  jotka taistelevat isompien kilojen kanssa, mutta se ei oikeasti ole keneltäkään pois, että kerron ääneen mikä itseäni ahdistaa. Olen lyhyt ja 69kg on paljon tähän kroppaan. Katsokaa vaikka:

Maha pullottaa.. enää ei voi käyttää tällaisia paitoja.

Tässä asennossa ei näytä niiiiiin pahalta.

Sivusta näkyy karu totuus, kun ei jännitä vatsalihaksia.

Saa nähdä miten käy. Lähteekö kilot vai ei... pieni, mutta oikeastaan niin suuri asia. Varmasti tämä asia kalvaa jokaista ihmistä, joka asian kanssa taistelee.


Onko kellään samoja ajatuksia? Taisteleeko kukaan painonsa kanssa? Vinkkejä?


Ps. Nyt kun jätin kuurin pois, on paino kyllä pudonnut jo kilon... vihdoin!