torstai 14. marraskuuta 2013

Ajatuksia yössä..

Lähiaikoina on tullut ajateltua paljon kaikkea. Tuntuu tosi usein, että eläisin tavallaan jossakin unessa, josta hetkittäin herään tajuamaan asioita.

Sitä havahtuu jotakin Topin kuvaa katsoessa, että wouuu tuo suloinen nassikka tuossa kuvassa on oikeasti minun pieni poikani. Sitä hiffaa, että joku tässä maailmassa ihan oikeasti rakastaa juuri sinua maailmassa eniten.

Sillä hetkellä tulee sellainen hassu olo, että ihankun ei voisi uskoa silmiään ja että oma elämä tuntuisi jopa vähän vieraalta. Sitä yrittää kovasti miettiä, että miten tähän tilanteeseen on päästy? Tajuan miten paljon vaikeampaa, mutta kuitenkin sisältörikkaampaa elämä on.

Luulen, että en vieläkään ole täysin sisäistänyt sitä asiaa, että olen äiti. Mutta päivä päivältä tämä operaatio äidiksi kasvaminen etenee ja hetki hetkeltä olo on varmempi.

Luulen, että nyt (vasta) on oikeasti se hetki käsillä, kun yhdestä tulee kaksi. Alan päästä vihdoin kiinni tähän asiaan ja alan vihdoin heräillä tästä pitkästä unesta todellisuuteen. Ja tämä todellisuus on täydellinen. Juuri tätä olen elämältä aina halunnut.

Koko raskausajan pelkäsin, että entä jos en koskaan tule rakastamaan tarpeeksi omaa lastani. Pelkäsin aina, että entä jos en rakasta vaikka haluan rakastaa täysillä!?
Pelkään sitä edelleen ja mietin USEIN, että miten sen pelon saa pois? Luulen kuitenkin rakastavani poikaa maailman eniten, mutta mistä voin tietää, että se on tarpeeksi? Millä sen todistaa? Entä jos vain luulen rakastavani enkä rakastakaan?

Eikö olekin ihan hullu ajatus, jossa ei ole mitään järkeä? Silti se kaihertaa mielessä usein. Ja loppujenlopuksi luulen, että se pelko siitä, etten rakastaisi tarpeeksi, estää lopulta heittäytymästä täysillä. Eli ongelma tunnistettu, mutta miten siitä pääsee eroon?

Näin aikanaan Topin vasta 16h synnytyksestä ensimmäisen kerran.. ne omantunnon tuskat...

En saanut imettää, ruokkia enkä vaihtaa vaippaa. Sairaalassa hoitajat tekivät kaiken ja jouduin istumaan vieressä. Olo oli kuin syrjäytetty.

Siitä jäi sellainen iso osaamattomuuden tunne, joka kalvaa vieläkin. Yhden ainoan lauseen takia.... "Te olette ekakertalaisia ettekä osaa kuitenkaan näitä juttuja, joten parempi että me tehdään kaikki..."

En suostunut tuon kammottavan lauseen jälkeen tekemään mitään siellä sairaalassa, koska pelkäsin epäonnistumista. Ja pelkään edelleen. Pelottaa julkisilla paikoilla, että kämmään ja ihmiset näkevät sen. Olen tosi kömpelö tämän takia ja moni asia tuntuu edelleen vaikealta. Koska pelkään sitä epäonnistumista. "Ette te kuitenkaan osaa.."

Kaikella järjellä toimin tällä hetkellä niinkuin kuuluukin. Kaikella järjellä Topilla ei voisi olla parempaa äitiä kuin minä. Kaikella järjellä pidän itseäni osaavana ja rakastavana äitinä. Mutta sitten on se käsittämätön pelko? Miiiiksi?

Tällaisia omituisia ajatuksia näin keskellä yötä. Ehkä joskus olisi vain parempi, että ei ajattele liikaa?


Ps.Kestovaippapostaus tulossa huomenna!

Maailman rakkain ♡♥♡

37 kommenttia:

  1. Mä luulen että sä pelkäät juurikin ton lauseen takia, mitä sulle on sanottu, vastasyntyneen äidille!! Mulla tuli niin paha mieli, että joku voi ees sanoa tollasta :o Ei kai juuri kukaan vastasyntyneen äiti voi kaikkea osata, eikä kuulukkaan osata, sen takia just esim siellä sairaalassa pitäis OPETTAA JA KANNUSTAA vanhempia tekemään hoidot yms, että ois hyvät lähtökohdat sille, kun päästään kotiin!

    Mut sä oot varmasti maailman paras äiti Topille, eikä sun tarttis miettiä esim mokaavas julkisella paikalla. Jokainen vanhempi tekee joskus jonkun virheen ja niin kauan ku lapsi ei oo hengenvaarassa ei sillä virheellä oo mitään väliä! :)<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muaki harmittaa ajatella tota lausetta :( Kannustusta sitä olis tarvinnut eikä epäluuloja...

      Kiitos taas kerran kauniista sanoista ♡

      Poista
  2. Mulla on joskus vähän samanlaisia fiiliksiä. Rakastan Rebeccaa eniten maailmassa ja silti välillä mietin, että hän ansaitsisi jonkun maailman parhaimman äidin, koska on niin ihana. Ja itseäni en koe "maailman parhaimmaksi" äidiksi, vaikka kovasti yritän.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjia nää tämmöset tunteet :/

      Oot kyllä varmana paras äiti lapselles! ♥

      Poista
  3. Ei varsinaisesti tähän liity mutta mietin vain että miks jaksat valittaa kuinka oot jatkuvasti väsynyt jos kukut vielä tohon aikaan.. Pakotatko lapses jatkamaan aamulla uniaan usealla tunnilla vain siks että itse et jaksa nousta ''normaaliin'' aikaan? Meinaan että tuski topi vetelee mitään 16h yöunia ilman pakottamista ja uudelleen nukuttamista vai valvooko sekin kahteen asti?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa mauton kommentti. Vastaan nyt silti sitten...

      Ensinnäkin. Mä en yleensä saa unta ennen kahta/kolmea yöllä. Siksi "kukun" siihen aikaan.

      Toisekseen. Miksi pakottaisin Topin nukkumaan. Tosi typerä edes kysyä tuollaista.

      Me noustaan joka aamu 7-9 aikaan ja joskus Topikin vetäisee jonnekin ylimyöhään. Se vaan on aina nukkunut pitkään ja paljon, joka on ollut mun pelastus :) Jos herätään kasilta niin sitten mennään parin tunnin päästä muutaman tunnin päikkäreille.

      Ja ei,Topi ei valvo kahteen vaan menee unille 19-21.

      Tyhmää edes tulla sättimään toisia asioista, jotka ei pidä paikkansa. Vai koetko olevasi jotenkin parempi, että voit arvostella. Ja joo, ehkä et suoraan sitä sano, mutta jos et sitä niin tarkottanut; esitä asiasi paremmin.

      Poista
    2. Mun mielestä on vaan turha valittaa jos itse käy myöhään nukkumaan että päivällä väsyttää.. Ja vielä ihmeellisempää on kyllä vuoden(?) ikäinen joka nukkuu 14h yöunia ja jatkaa parin tunnin päästä päikkäreillä vielä pari tuntia.

      Poista
    3. Ei siis pahalla :) ja kysymysmerkki lipsahti väärään paikkaan :D

      Poista
    4. Miks en osaa kommentoida yhteen putkeen, oon kyllä kateellinen topin unenlahjoista, siksi tota mieltä :)

      Poista
    5. Se ei oo aina niin helppoa, kun kärsii uniongelmista enkä saa kausittain vaan nukuttua. Siihen on paha vaikuttaa :/ Ahistaa vaan entistä enemmän joa pyörii siellä sängyssä ja häiritsee Samunki unta.

      Ja onhan toi Topin nukkuminen outoa, siltä otettiin verikokeitaki sen takia. Lääkäri veikkas sitä ennenaikasuudesta johtuvaa kehitysviivästymää syyksi. Topi kehittyy hitaasti ja tarvii voimia siihen.

      Plus mä olen lapsena nukkunut PALJON!! Joten kai toi poju on äitiinsäki tullut.. hyvä vaan :D Voidaan olla yhdessä unikekoja!!

      Tällä hetkellä nukkuu 12-14h yöunia ja päikkyjä 3-4h päivässä, mutta kuulemma niin kauan ei tarvi rajottaa, kun yöunet pysyy :)

      Poista
    6. No kuten monesti oon sanonutkin, niin kateellinen olen niistä lahjoista, vaikka tyytyväinen toki meidänkin uniin olen kun yöt menee heräämättä ja päikkyjä vetää sen pari tuntia, mutta silti, pitkään nukkuminen ois luksusta.

      Poista
    7. Mulle kelpais koko yö putkeen taas!

      Poista
    8. Nooo mutta kaikkea ei voi saada, eikä munkaan pitäis valittaa väsymystä (valitanpahan silti!) koska käyn kuitenkin JO 21.30 nukkumaan ja saan vetää 6-7 asti. ''Kun mikään ei riitä'' :P

      Poista
    9. Aijaa meet nykyään niin aikasin :) no se on ihan hyvä niin saa pidemmät unet!

      Poista
    10. Mulle kelpais jo nuo Sonjankin yöunet paremmin ku hyvin! :D Edelleen meillä on parhaimmillaan nukuttu 19-05 ja siitä vielä sit melkein seiskaan, mut aamukuuden herätykset on ollut vähän turhan yleisiä nyt kellojensiirron jälkiseurauksena. Meen kyl aina viimeistään kymmeneltä itsekin nukkumaan, monesti aiemminkin, mut ihan yhtä kamala kellonaika se on kyl joka kerta herätä :D

      Poista
  4. On kyllä todella törkeästi sanottu tuo... Miksi edes kehtasivat sanoa noin!!??

    Sinä olet maailman paras äiti Topille :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli joo hieman ajattelematon tyyppi siellä... :/

      Kiitos kauniista sanoista ♡

      Poista
  5. Luulisi, että sairaalassa tajuttaisiin, miten herkässä tilassa sitä on. Itse sain myös joitakin tökeröjä kommentteja imetykseen liittyen, mistä pahoitin mieleni. Olen luullut, että nuo kätilöt tuolla ovat tukemassa ja opettamassa, jos jotakin ei osaa. Itse en osannut mitään. Ensimmäisen yön stressasin, koska en osannut vaihtaa vaippaa ja mietin, jos pojalla on pissat vaipassa enkä vaihda vaippaa koko yönä, meneekö lapsi pilalle heti?

    Itse olen ainakin ajatellut, että kukaan ei ole maailman paras missään (paitsi ehkä Usain Bolt juoksussa), mutta minä olen silti paras äiti pojalleni ja sinä olet paras äiti Topille. Olisi varmaan pojillakin tyhmää, jos äiti olisi täydellinen. Ainakin oppivat heti alusta alkaen, että yrittäminen on tärkeintä, ei täydellisyyden tavoittelu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olin tosiaan tosi herkässä tilassa. Maidonnousemisen jälkeen varsinki :D

      Onneks ens kerralla tiedän pitää pääni. Eihän kukaan voi ekalla kertaa oikeasti osata! Ja nimenomaa tarvii kannustusta ja tukea!!

      Fiksuja sanoja sulla! :)

      Poista
  6. Hui mitä ne on oikein siellä sairaalssa sanoneet??! En voi ymmärtää, tuo kun ei millään muotoa ole kannustavaa jne, mitä pitäisi olla! Ymmärrän tuon pelkojutun mistä kirjoitit. Mä olen miettinyt aika paljon sitä, kun nyt on esikoinen ja rakastan häntä enemmän kuin mitään, että osaanko rakastaa toista lasta samalla tavalla? Jos ja kun meille suodaan se pikkukakkonen, niin syntyykö samanlainen rakkaus myös häneen? Nää on kyllä vaikeita juttuja :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en mäkään ymmärrä miks tommosta piti sanoa :O

      Mä oon myös miettinyt tota toista... sit pelkään että jos synnytys menee hyvin ja saan sen tokan heti rinnalle niin rakastanko sitä enemmän ku Topia? :/

      Poista
    2. Mä mietin kans noita ennen ku meijän kakkonen synty.. sama homma siis et esikoinen synty keskosena hätäsektiolla alle 2kilosena aamulla ja näin eka kerran vasta illalla myöhään.. no toinen synty ihan normialakautta ja pääsi heti rinnalle. Eli kaikki meni ns täydellisesti lukuunottamatta et häntäluu murtui synnytyksessä, tuntuhan se maailman siisteimmältä kokemukselta mutta aivan yhtä iso rakkaus oli esikoista kohtaan. Ja nyt ku tytöt on reilu 3 v ja 8 kk, aivan yhtä rakkaita molemmat vaikka alut olikin täysin vastakohdat.. :) sori kännykällä räpöstetty kommentti ;)

      Poista
  7. Huih mitä kurjaa olet joutunut kuulemaan :O

    Itseäni hieman hirvittää, että sairaalassa joku alkaa tuollaista höpisemään kun on minun aikani synnyttää ja aloittaa ensimmäiset päivät oman vauvani kanssa. Tiedän vain suuttuvani ja sanovani kyllä suoraan että eikö mua täällä olla opettamassa ja ohjaamassa.

    Olet varmasti olet hyvä ja paras äiti Topille ja jokainen äiti varmasti pohdiskelee samoja asioita aina välillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä stressaa! Uskon, että suurinosa hoitajista osaa puhua järkevästi :) Se on niiden homma!

      Kiitos kommentista <3

      Poista
  8. Kuulostaa tosi tutuilta nämä sun ajatukset! Munkin on hetkittäi tosi vaikeaa tajuta, että oon OIKEASTI äiti ja että mun poika on ihan OIKEASTI mun poika. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta sitä on vaan niin vaikea tajuta, se on niin iso asia! Ja mullakin on tommosia tuntemuksia, etten osaa julkisilla paikoilla aina tehdä kaikkea niinkuin kuuluisi, ja se on varmasti vaan joku epävarmuus. Kyllä ihan varmasti olet maailman paras äiti omalle lapsellesi! On normaalia tuntea tällaisia ihan ihmeellisiä tuntemuksia, koska äitiys onkin niin ihmeellinen asia, mutta älä huoli, se on ihan normaalia :) Tsemppiä sulle! <3

    VastaaPoista
  9. kylläpäs on ollu törkeä hoitaja sairaalalla... tosiaan ne on siellä auttamassa, tukemassa ja OPETTAMASSA uusia vanhempia! eihän sitä kukaan osaa jos ei saa neuvoja ja mallia, mutta sen pitäs olla niin että vanhemmat otetaan mukaan alusta asti hoitamiseen ja huolehtimiseen!!!

    tosta sun nukkumisesta, ootko lääkärille tai neuvolassa puhunu tosta? olisiko melatoniini-valmisteista apua nukahtamiseen? niitä saa apteekista ilman reseptiä ja se on semmonen aine jota kehon pitäs tuottaa ite, mut jostain syystä kaikki ei tuota sitä tarpeeksi/oikeaan aikaan (eli sillon illalla).. Ite sain avun melatoniinista kun en pystynyt kolme vuotta sitten nukkumaan äitini kuoleman jälkeen.. nyt meni jo ihan ohi aiheen :D

    VastaaPoista
  10. Ihan käsittämätöntä että sairaalassa on tommoista sanottu, mitä urpohoitsuja :D !!! Meillä ensisynnyttäjät on aina viisi päivää sairaalassa, juurikin siitä syystä että VOI OPETELLA asiat hoitajien kanssa ! Lucaskin oli ensimmäiset päivät lastenosastolla eikä mulla huoneessa, mutta sain siellä silti johdoista sun muista huolimatta tehdä kaiken itse. Jokainen on joskus ensisynnyttäjä ja miten sitä muuten oppis kuin tekemällä, helvetti :D !!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No yks hoitaja ton meni sanomaan, ei tainnu olla hyvä päivä tai jtn....

      Tekemällä sitä nimenomaa oppii. Ja Topin kanssa olisi kyllä voinut tehdä juttuja.

      Poista
    2. Mutta joo... kai sitä tässä on aikaa vielä paljon opetella vaikka mitä! :D

      Poista
  11. Höh. Niinkuin tänään sanoinkin, niin kyllä se varmuus siinä tekemisen lomassa tulee, toisen ja kolmannen kanssa ei sitten onneksi jaksa enää muiden sanomiset paljoa hetkauttaa. :) Ikävää kohtelua naikkarilla kyllä, pyh ja pöh! Mitenhän sitä oppii jos ei tekemällä? ;)

    Kiitos kun jaksoit hetken jutella kanssani tänään, olette kyllä niin suloinen perhe! Joistain perheistä huokuu sellainen yhteenkuuluvuus, ja sellaista olin aistivani teistä. Ja pieni Topi on kyllä vallan hurmaava ihmisenalku <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekemällä oppii nimenomaan!! :)

      Ja oli ihanaa jutella :) Jos olin jähmee, niin oon vaan niin ujo periaatteessa :D Kiitos sun ihanista sanoista ja toivottavasti nähdään taas <3

      Poista
    2. Haha, mä olen perusujo ihminen, joten ei hätää, mä varmaan jännitin meistä enemmän. :D

      Poista
  12. Tää on kyllä jännä, mä itse en oo tuntenut kertaakaan epävarmuutta muksun kanssa, joten on ehkä vähän hankalakin miettiä miltä tuommoinen tuntuu. :/ mutta mulla onkin hillitön kokemus pienten vauvojen hoidosta kun mulla ja mun sisaruksilla on isot ikäerot ja oon 10 vuotiaasta hoitanut heitä. :D Mun neuvo epävarmuuteen on se että uppoudu Topin tasolle, puuhaa, häärää, naurata, leiki. Tätä on hieman vaikea selittää mutta mä itse pidän välillä poikani kanssa sellaisia päiviä että unohdan kaiken muun, ihan kaiken. On kiva viettää välillä koko päivä vain lapsen ehdoilla. :) En tiedä käsitätkö mitä tarkotan, asia on vähän vaikea selittää ja nyt kun luen omaa selitystäni niin kuulostaa ennemmin urpolle kuin hyödylliselle. :D

    VastaaPoista
  13. Älä viitsi vääristellä asioita! Itse kirjoitit synnytyskertomuksessa että olit huonokuntoinen,lääkkeissä ja väsynyt vauvan syntymän jälkeen.Lisäksi vauvan kunto oli sellainen että hänet jouduttiin siirtämään lastenosastolle tarkkailuun etkä saanut häntä vierihoitoon. Vauvalla oli matalat verensokeriarvot,sokeritippa ja nenämahaletku koska hän ei jaksanut syödä.Tuossa tilanteessa on aivan normaalia että suurimmasta osasta hoitotoimenpiteitä vastaavat hoitajat.Olisit varmaan saanut avustettuna vaihtaa vauvan vaippaa jos olisi näyttänyt siltä että siihen kykenet.Sen sijaan matalasokerinen vauva kyllä tarvitsee sokeritipan ja/tai maidon hyvin tiheästi ja säännöllisesti ja jos hän ei jaksa/osaa imeä itse niin maito joudutaan laittamaan syöttökatetriin kunnes sokeriarvot vakiintuvat.Siksi huonokuntoisella lapsella ei tässä vaiheessa aloiteta imetysharjoituksia.Jos tämä kaikki on jäänyt sinulle selittämättä niin siinä on tapahtunut virhe.Olisit selvittänyt mahdolliset ikävät sanomiset ja väärinymmärrykset lastasi hoitavien henkilöiden kanssa hoitojakson aikana .Tai jos et silloin jaksanut tai kyennyt niin olisit voinut ottaa yhteyttä osastolle lapsen kotiinpääsyn jälkeenkin.Sen sijaan päivittelet asioita blogissasi kuukausien jälkeen.Selkeistä hoitovirheistä saa tehdä valituksen ja jos olet kokenut että sinua on kohdeltu väärin niin se kannattaa puhua selväksi asianomaisen hoitajan kanssa.Synnyttänyt äiti on aina herkkä ja pahoittaa mielensä usein pienestäkin ja väärinymmärryksiä sattuu helposti. Tämä on kuitenkin väärä paikka ruotia niitä eikä saa parannuksia aikaan missään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vini vini ja vali vali... Kysyn törkeesti; mitä tää asia sun persettä kutittaa?

      Sä et voi tietää koko tilanteesta mitään, kun et ole ollut paikalla.

      Huoneessa oli vauvoja, jotka olivat huonommassakin kunnossa ja näiden vauvojen vanhemmat tekivät kaikki hommat itse. Mikään ei olisi estänyt meitä hoitamasta Topia, ei vaan osattu vaatia sitä. Kaikenlisäksi Topin hoitaja oli joltain toiselta osastolta lainassa eikä selkeästi osannut varmaan protokollaa.

      Topilla ei alkuun ollut nenämahaletkua, se laitettiin vasta muutaman päivän päästä muistaakseni. Toisekseen, kun paikalla oli joku toinen hoitaja ja äitini kysyi imetyksestä, hoitaja sanoi, että tottakai voi. Olin siinä vaiheessa jo paskalla fiiliksellä asiasta, kun "enhän mä voi osata kun oon ekakertalainen". Vaippaakin sai kyllä sitten vaihtaa, kun oli eri hoitaja paikalla. Topi oli siihen nähden hyvässä kunnossa. Ja vaikka en itse olisi pystynyt, niin tietääkseni mieheni oli kyllä täysin kykenevä siihen.

      En ehkä ajatellut asiaa silloin enkä hieman myöhemminkään. En jaksanut käsitellä sitä kaikkea masennuksen takia. Nyt kun olen käsitellyt niin ymmärrän paljon ja tiedän, että se hoitaja on toiminut väärin. Mutta en tässä vaiheessa voi asialle oikein mitään.

      Ja tämä on nimenomaan oikea paikka käydä asiaa läpi. Tämä on minun blogini, jossa käsittelen tunteitani ja asioitani. Näin purkaan sydäntäni ja etenen asioissa.

      Jos ottaa pannuun niin paina ruksia ja poistu.

      Poista
    2. Pakko sanoa, että nyt ei taida anonyymi oikein tietää mistä puhuu! Ei siis todellakaan voi yleistää tässä asiassa. Eri sairaaloissa näyttää olevan omat käytäntönsä noiden verensokereiden suhteen ja hoitajia niin moneen lähtöön... itselläni vietiin esikko vuorokauden ikäisenä lastenosastolle juurikin noiden matalien verensokereiden + tulehdusarvon takia (pitkässä synnytyksessä sai ilmeisesti jonkun bakteerin & oli väsynyt syntymän jälkeen eli ei jaksanut syödä). Sen vuorokauden aikana jonka olin vauvan kanssa osastolla, ei kellään tuntunut olevan aikaa ensikertalaista opastaa, mutta lastenosastolla sain imettää väliajoin, vaikka oli tipassa. Siinäkin oli tosin eroja, yksi hoitaja antoi ja yksi toinen hoitaja ei suostunut imetykseen... vaan antoi sitten pullosta korviketta. Ehkäpä se on paremminkin niin, että toinen kerkesi ja toinen hoitaja ei. Näissäkin oon huomannut, että on muuten eroja sairaaloissa! Esimerkiksi jossa kävin tämän toisen lapseni tekemässä sanottiin, että he eivät laita vastasyntynyttä tippaan sokereiden takia vaan syöttävät sokeriliuosta tuttipullolla :) pakostakin jäi sellainen mieli, että oisiko asiat mennyt toisin jos olisin käynyt esikoiseni tekemässä myös tässä kyseisessä sairaalassa! Mutta turhaan jossitella enää ;)

      Poista
  14. Nuo ensihetket vauvan kanssa ja varsinkin jos ne on ollu sellaset negatiiviset niinku sulla oli! Ja mullakin oli. Sehän ois pitäny olla maailman ihaninta. Vaikka sitähän se osaltaan varmasti oli, mutta ei niin täydellistä mitä me ihmiset monesti kuvitellaan.. Mä kuvittelin, että saan vauvan osastolle kanssani ja imetys lähtee heti käyntiin, saan siihen apua jne. Toisin kuitenkin kävi. Esikoisen synnytyksen jälkeen siis. Monet asiat jäi mietityttään ja soimaamaan pitkäksi aikaa vaikka minä en ois voinu mitenkään niihin vaikuttaa/ osannu vaikuttaa... sitä silti potee pitkään huonoa omaatuntoa siittä ja vieläkin osaltaan vaikka poika on jo kohta 4v! Todellisuudessa vauvaani syöttivät sairaalassa muut eikä kellään ollu aikaa mua opastaa imetykseen... :/ ja vauvani joutui matalien verensokerien takia + tulehdusarvojen takia lastenosastolle muutamaksi päivää... se oli hetkellisesti mun maailman loppu. Nytkin tulee kyyneleet silmiin pelkästä ajatuksesta :) ja kaikenlisäksi kotiuttivat minut ennen vauvaani. Syytin itseäni tuosta kun joutui lastenosastolle & tuosta, että en voinut olla hänen lähellään koko ajan. Olin tosi ylisuojeleva äiti esikoisen ollessa ihan vauva, pikkuhiljaa yrittänyt päästä siitä eroon, etten liikaa suojelisi, ettei toisesta tulisi arka. Ymmärrän siis miltä susta tuntuu & tuo alkuselkkaus mikä sulla oli, pelko. Mulla oli vielä se painolastina esikoisen odotuksessa, että en millään meinannu uskoo, että hän syntyisi (koska tuli keskenmeno ennen häntä..). Pelkäsin koko raskausajan, että kohta kuitenkin jotain pahaa tapahtuu ja kun synnytyksen jälkeen joutui tosiaan sinne lastenosastolle, pelko pomppasi heti kurkkuun, että nyt se tapahtui se pahin. Vaikka tilanne ei ollu ollenkaan vakava.

    VastaaPoista

Kiitos, kun jätät kommentin!