SYDÄN SYKKII

Jännitti. Oksetti. Näin painajaisia. Pelotti. Sitä se äidiksi tuleminen on.. huolta ja murheita ilon keskellä.

Tänään klo 09.00 vierailtiin Naistenklinikalla kontrollikäynnillä, jossa lekuri tarkisti "tuulimunan" tilanteen. Jokainen arvaa varmaan jo sitaateista, että saatiin kuulla oikein hyviä uutisia.

Sieltä löytyi pienen pieni möykky sikiöpussin sisältä ja mikä parasta.. SYDÄMEN SYKE!! ♡

Rv 6+4

Ehkä paras lahja ikinä tulevalle isälle, joka täyttää tänään vuosia! 

Huhuilua väsymyksen valtakunnasta

Pää täynnä ideoita. Ihan mieletön inspis kirjoittaa! On suunnitelmia, raskauteen liittyviä postauksia ja uutta kotia. Tuon valtavan inspiraation kaverina on myös loputon väsymys ja huonovointisuus.

Väsyttää. Etoo. Nälkä. Voimat on lopussa. Nälkä. Vois nukkua tirsat. Nälkä. Taas vessaan. Huono olo. Nälkä. 

Raskausoireet ovat täällä. Olen jokaisesta todella iloinen, koska oireiden kehittyminen antaa tavallaan sitä toivoa vielä. En kuitenkaan muistanut, että se olisi ihan näin rankkaa ollut. Voisin nukkua 14 tuntia vuorokaudessa eikä sekään tunnu aina riittävän. Nukuttaa autossa, haukotuttaa jo lounaalla ja sänky huutaa kutsuvasti luokseen. Aina sopivissa väleissä onkin hyvä ummistaa silmät ja levätä hetken, jotta jaksaa. 

Ensin tekee mieli jotakin, sitten tuleekin kauhea ällötys sitä kohtaan. Sitten onkin jo nälkä, mutta mahaan ei toisaalta mahdu mitään sen edellisen aterian jäljiltä, joka oli noin tunti sitten.

Ensimmäisessä raskaudessa ei ollut pahoinvointia. Sitä sanotaan, että raskaudet ovat aina erilaisia ja sen olenkin jo huomannut. Jatkuva pohjaton nälkä aiheuttaa huonovointisuutta ja ruokaa kaipaavaa kipuilua mahassa. Yhtäkkiä saattaa iskeä iso mieliteko johonkin, mutta ruoan valmistuttua tulee kylään ällötys. Olen monta kertaa jo harkinnut ryntääväni vessaan, mutta toistaiseksi on vältytty pöntön halailulta. Huonosta olosta välittämättä on vain pakko tunkea ruokaa ääntä kohti ja nieleskellä se vaikka irvistellen alas. Noin vartissa olo kohenee aina ja taas jaksaa porheltaa tunnin tai pari.

Tuntuu, että kaikki on tosi hektistä nyt, vaikka oikeastaan ollaan paljon kotosalla. On paljon rästihommia ja tekemistä, jotka kasaantuvat toistensa päälle. Ajattelin elää nyt vain rauhallisesti ja olla välittämättä niistä. Pikkuhiljaa voinnin kohotessa sitten ryhdistäytyä normaaleihin rytmeihin.

Raskaana oleminen voi tosiaan olla rankkaa, mutta en todellakaan valita! Toivottavasti nämä oireet olisivatkin merkki oikein kehittyvästä alkiosta. Soitin kontrolliultran suoraan Naistenklinikalta, jotka ehdottomasti ottavat sinne tutkittavaksi tässä tilanteessa. Heidän mielestään asia on hyvä varmistaa jo viikon päästä eli ensi torstaina suuntaamme kohti ultraa. Silloin saamme tietää, että mihin tämä elämä meitä kuljettaa... kohti surua vai suurta ihmettä.

Niin kauan, kun on toivoa.. en aio ahdistua! Niin kauan olen onnistuneesti raskaana, kunnes toisin todistetaan!

Fruit power!

Kuinka moni teistä voi pahoin raskauden aikana? Minkälaista pahoinvointi oli? Koska se alkoi ja koska loppui?

Huoli

Tänään elettiin niitä kuuluisia pelonhetkiä raskauden suhteen. Eilen huomasin jo illalla pientä punertavaa vuotoa. Tänään sitä tuli sitten lisää. Halusin uskoa, että kyllä kaikki on hyvin.. mutta kukapa pystyy? Huoli on ollut todella kova ja olen käynyt kaikki tunteet läpi maan sekä taivaan välillä. 

Soitin tottakai heti lääkäriin ja meille suositeltiin ultrausta tarkastaakseen onko kaikki hyvin. Varasin ajan Diacoriin samalla iltapäivälle ja meinasin kuolla stressiin sen muutaman tunnin aikana, jotka jouduin odottamaan. Toisaalta vaisto sanoi, että vuoto olisi vaaratonta.. toisaalta taas joku huusi takaraivossa, että kyllä tämä nyt vain on tässä.

Diacorissa odotti vanhempi mieslääkäri, joka kyseli tarvittavat asiat ja siirtyi sitten tutkimaan. Vuoto ei onneksi kuulemma tule kohdusta ja kaikki näyttää ihan normaalilta. Huh!! Ensimmäinen kivi vierähti pois sydämeltäni. Ultraaminen taas kesti hyvän tovin eikä lääkäri suostunut sanomaan mitään. Nieleskelin hiljaisuudesta syntyvää paniikkiani ja meinasin pyörtyä kauhusta, kun lääkäri pyysi ensin istuutumaan. 

Kohdusta löytyy kuulemma sikiöpussi ihan oikeasta paikasta, mutta se on tyhjä. On kuulemma kaksi vaihtoehtoa.. joko viikkoja on 5+ jotakin eikä sikiön kuulukaan vielä näkyä tai sitten kyseessä on tuulimunaraskaus. Sain kehoituksen olla huolehtimatta ja tulla uudelleen parin viikon päästä.

Nyt on aika ristiriitaiset tunteet. Verenvuoto onneksi on ilmeisesti merkki kiinnittymisestä, mutta onkohan tuonne sikiöpussiin edes tulossa mitään? Vahvistuneet oireet puhuvat kyllä raskauden puolesta, mutta miksi ei ole mitään merkkiä, joka kertoisi onko raskaus normaali ja kehittymässä eteenpäin?

Vihaan epätietoisuutta. Joudun seuraavat pari viikkoa pyöritellä peukaloitani ja ihmetellä. Jos vuotoa alkaa tulemaan runsaasti, on kuulemma kyse tuulimunaraskaudesta, joka menee itsestään kesken. Nyt on jokainen varvas ja sormi ristissä, jotta kaikki menisi hyvin.

On toki ihan 100% mahdollista, että ovis on ollut myöhässä ja raskaus olisikin vasta aika alussa. Kierrot ovat olleet suhteellisen vaihtelevia 30-37 välillä ja siitä saattaa tulla selitys tällekin asialle. Voi olla, että maksan mukisematta uudesta ultrasta jo viikon päästä, jotta nään onko tilanne kehittynyt. Silloin pitäisi näkyä sikiöpussissa edes pieni piste, joka kertoisi kehittyvästä sikiöstä. Kahden viikon päästä näkyisi myös syke. Diacorilla ultrassa käyminen maksoi kelakorvausten jälkeen 70 euroa, joka on suhteessa muualle tosi halpa hinta. Varsinkin, kun kyseessä on iso pelko keskenmenosta. En varmaan uskalla iloita tästä raskaudesta ennen sikiön löytymistä. Näistä tulee pitkät viikot.

Onko teillä mitään kokemusta tällaisesta? Kaikki vinkit, kertomukset ja kokemukset ovat erittäin tervetulleita tähän tilanteeseen!

Alkuraskaus

Siitä on muuten aikalailla tarkalleen 3 vuotta, kun plussasin tuon ihanan esikoiseni. Sen jälkeen on tullut 3 positiivista uutista, joista jokainen on muuttunut nopeasti negatiiviseksi. Tämä nykyinen plussa on siis tähän mennessä pisimmälle kestänyt ja jotenkin tuntuukin erilaiselta. Osittain jopa varmalta. Pelkoja on silti ihan kamalasti, kuten monella muullakin tässä vaiheessa. Sitä miettii, että onko normaalia tuntea näin kovia mahajuilimisia tai onko normaalia olla lähes oireeton. Toisilla saattaa alkuraskaudessa olla pelkona myös verenvuoto, joka voi ihan hyvin olla vaaratonta. Täytyy myöntää, että jännitän kamalasti vessassa käymistä ja aamulla heräämistä. Entä, jos se NYT on mennyt kesken?

Esikoisen kanssa pääsin alkuraskauden aika helpolla. Tein raskaustestin vasta noin rv9 (rv=raskausviikko) tienoilla eli todella myöhään. Olin tällöin kärsinyt pitkään epäsäännöllisestä kierrosta ja olin melkein kokonaan oireeton. Muistan syöneeni vaniljajäätelöä ja haukkuneeni sen valmistajan pataluhaksi, koska jäätelö maistui mielestäni kammottavalta. Vika ei tosin tainnutkaan olla valmistajassa, vaan raskaudessa. Pahoinvointia ei liiemmin muuten ollut, ei liitoskipuja eikä yhtään mitään. Pientä väsyä, isoa nälkää ja päänsärkyä. Siinä kaikki.

Tällä kertaa oireilin jo ennen testin tekemistä, mutta en tajunnut yhdistää niitä vauvaan. Joskus nimittäin tunnen juuri ennen kierron päättymistä samankaltaisia oireita, mitä raskaudenkin sanotaan tuovan. Näin jälkeenpäin voin kuitenkin sanoa, että se vahvistunut hajuaisti, oliivin/fetan/suolakurkun himo ja väsymys olivat ennakkoivia vinkkejä raskaudesta. Miten sitten päädyin tekemään raskaustestin?

Päälle viikko ennen plussaa aloin kärsimään ikävästä vaivasta. Tuntui siltä, että juuri sairastettu virtsatietulehdus olisi jäänyt päälle. Rakko oli täynnä, mutta tyhjentäminen ei onnistunut, kirveli ja sattui. Ravasin tiheään tahtiin yksityisellä, jossa mietittiin ja mietittiin syytä tälle. Kokeiltiin rasvoja, hiivalääkettä ja antibioottia eikä mikään jeesinyt. Oireet palasivat jälleen pitkäperjantaina ja suurinpiirtein nyyhkytin sykkyrässä matolla sitä epämiellyttävää tunnetta. Päätettiin, että lauantaina ajeltaisiin työpäivän jälkeen jälleen kerran Dextraan miettimään syytä sille kaikelle kärsimykselle. Työpäivän aikana mietiskelin vähän  kaikkea ja huomasin jossakin vaiheessa, että mahaa nippaili kivuliaasti sekä erikoisesti. Tästä pälkähti mieleeni, että menkat olivat myöhässä reippaasti, vaikka kierto on pysynyt puolisen vuotta säännöllisenä. 

Kotona mietin asiaa lisää ja päätin, että kaipa sitä voisi testata JOS jemmoista löytyisi joku vanha raskaustesti. Löytyihän sieltä ja hetkeä myöhemmin istuin tikku kädessä vessanpöntöllä. Tuijottelin sitä aika neutraalisti ja tulos näytti negatiiviselta. En ollut yllättynyt, vaan pikemmin ärtynyt kiertoni sekoamisesta. Yhtäkkiä havahduin siihen, että valkoiselle pohjalle oli tullut hennon vaalea viiva. Kädet rupesivat tärisemään, tuijotin viivaa epäuskoisena ja kaivoin kännykän esiin. Iskin kuvan erääseen speciaaliin ryhmään, jossa on kourallinen tyttöjä jakamassa elämäänsä toisilleen. Onnitteluja sateli. Muistan kiskaisseeni ensimmäiset kengät jalkaani ja lähteneeni ilman ulkovaatteita ovesta ulos. Juoksin niin lujaa, kun jaloistani pääsin ja olin ihan varma, että pyörryn kohta. Hetkeä myöhemmin seisoin työpaikalla pukkareilla ja pidin testitikkua  J:n  kasvojen edessä. Kumpikaan ei oikein saanut sanoja suustaan ja päädyttiin halaamaan pitkään.

Lähdettiin kaikesta huolimatta iltapäivällä sinne lekuriin, jossa selitin tehneeni haalean plussan kotona. Lääkäri pisti lähetteen pissakokeeseen SEKÄ verikokeeseen. Hetkeä myöhemmin kävelin ulos Dextrasta paperin kanssa, jossa luki isolla sana POSITIIVINEN. Verikoe antoi HCG:n määräksi 114, joten olin siis todistettavasti ja aidosti raskaana. Vihdoin.

Meillä on ollut paljon puhetta tulevaisuudesta. On puhuttu yhteenmuutosta, lapsista ja tulevista vuosista. Ollaan mietitty sitä, että halutaan perustaa perhe ja hankkia yhdessä paljon lapsia. Kumpikaan meistä ei olisi koskaan uskonut, että juuri nyt oli vauvan aika tulla. Tämä pieni ihme yllätti sekä tulevan äidin että isän. Elämä antaa parastaan, kuten joku lukija kirjoitti kommenttikentässä.

Tein tuon raskaustestin rv4+3 ja tänään ollaan viikko pidemmällä eli rv5+3. Toistaiseksi olen jälleen melko oireeton. Kaikkea pientä vaivaa kyllä löytyy, mutta ei mitään sellaista, joka haittaisi näkyvästi elämää. Pahoinvointia ei ole, ällötystä ei ole eikä enää ole myöskään kipua. Alkuun maha oli vähän sekaisin, kivulias ja täynnä ilmaa. Se aiheutti huolestuttavia jomotuksia ja olin ihan varma, että tämäkin menisi vielä kesken. Väsymys on hiipinyt pikkuhiljaa kylään ja valvominen on liki mahdotonta. Hajuaisti on edelleen aika herkkä, mutta ei aiheuta kuvotusta. Pahin oireista on ehkä nälkään yhdistettynä ruokahaluttomuus. Maha kurnii koko ajan, mutta mikään ei maistu!

Suunniteltiin vähän, että mentäisiin noin rv7+1 varhaisultraan tarkastamaan, että onko kaikki hyvin ja löytyykö masusta ketään. Sykkeenkin pitäisi näkyä noilla viikoilla jo. Tuntuu, että sinne on mahdottoman pitkä aika enkä malta yhtään odotella tässä jännityksessä. Miksi aika matelee, kun on jotakin odotettavaa?  Ensimmäinen neuvola on 27.04., jossa varmaan saadaan niitä kuuluisia lippulappusia. Tässä sitä nyt taas ollaan - matkan alussa kokemassa kaikki uudestaan. Miltähän se tuntuu tällä kertaa? Erilaiselta vai ihan samanlaiselta? Erona edelliseen on se, että pääsen kirjoittamaan tästä raskaudesta kaiken ylös tänne blogin puolelle. Operaatio Äiti. muuttuu siis äitiys-, mielipide-, ja lastenvaateblogin ohella raskausblogiksi! 

En koskaan ole perustanut kamalasti vauvamaha-kuvista, mutta kaikkeahan sitä on kokeiltava. Aion siis näihin postauksiin ujuttaa otoksia tästä kasvavasta pötsistä niin kauan, kun jaksan ja muistan. Otin tänään ensimmäiset kuvat ja "järkytyin" lievästi. Alkuraskaudessa saattaa joskus tulla paljon turvotusta ja uskon tämän olevan juuri sitä itseään. Mahahan vastaa samaa, kun viime raskauden rv16! Apua! Vielä kaksi viikkoa sitten olin huimasti litteämpi keskivartalosta, joten saa nähdä millaiseksi palloksi tässä päädytään! No, olkoon turvotusta tai ei, mutta vauvamaha <3

Minkälaisia raskausoireita teillä oli? Mistä tajusitte testata? Kuinka moni on käynyt varhaisultrassa ja millä viikoilla?

Tyttö vai Poika? Onko sillä edes väliä?

Aiheena lapsen sukupuoli. Se asia, jota kysytään tyyliin HETI, kun ihmiset saavat kuulla raskaudestasi.

Oikeastaan nauratti aika paljon se, että jokainen vastaantuleva tuttu kysyi samat kysymykset. Huvitti, että itse olin aikanaan varmaan ihan samanlainen innokas utelija. Tuntui hassulta olla vastaamassa näihin kysymyksiin. MINÄ vastaajan paikalla!?


En oikeastaan ollut edes ajatellut koko asiaa, kun nuo kysymykset ensimmäisen kerran tulivat esille. En tiennyt mitään ultrista. Kuinka monta kertaa? Mitä missäkin ultrassa katsotaan?


Googlettamalla selvisi, että ultra tehdään yleensä pari kertaa noin rv12 sekä rv18 tienoilla. Tokassa ultrassa vasta määritetaan sukupuoli MIKÄLI sen haluaa tehdä ja lääkäri siihen suostuu. Kyllä.. jotkut lekurit ovat vielä niin vanhoillisia, että saattavat jopa kieltäytyä sukupuolen selvittämisestä. Mielestäni vähän hassua, koska kyseessä ei kuitenkaan ole heidän lapsensa. Ehkä siinä on sitten kyse jostakin, ettei uskalla luvata mitään, jos veikkaus menisikin täysin pieleen.


Mietin kyllä usein, että kumman haluaisin. Olin silti tylsä ja vastasin kysyjille, etten välitä. Halusin vain, että lapsi selviää ja on terve. Vihasin itse näitä vastauksia aikanaan ja nyt tein saman itse. Näin se mieli muuttuu, kun itse yltää kyseiseen elämänvaiheeseen.


Tavallaan alusta asti oli olevinaan sellainen olo, että tyttö sieltä tulee. Tosin se kovin puhuttu ja kehuttu "olo" ei koskaan löytänyt omaan päähäni. Selkeää aavistusta, tunnetta tai fiilistä ei vain putkahtanut, vaikka siihen olenkin aina uskonut vakaasti. En nähnyt unia sukupuolesta, en osannut veikata yhtään mitään! Tyttöä ajattelin odottavani lähinnä siksi, että olen kasvanut perheessä, jossa on vain siskoja ja suvussa, jossa on paljon naisia. Tästä syystä kurkin usein uteliaana bussissa istuvia tyttölapsia ja kuvittelin itselleni pienen prinsessan.


Ultrapäivä koitti aika hitaasti, mutta koitti kuitenkin. Jännitti ihan järkyttävästi koko toimenpide.. Koko tutkimus kesti 45 minuuttia ja vauvaa ultrannut henkilö halusi katsoa tarkasti jokaisen kohdan. Sydäntä tutkittiin kauan, naamaa katseltiin pitkään ja aivoja mittailtiin sekä ihmeteltiin. Kasvojen kanssa oli jokin ongelma, kun Topi oli päättänyt olla hankalassa asennossa, joten lekuri laittoi 4D ultran päälle ja saatiin sen ansiosta maailman suloisimpia kuvia kotiin kannettavaksi.

Myönnetään, että Topi näyttää tässä vähän vielä hassulta. Suloisuus on suhteellinen käsite <3

Sukupuolenkin hän suostui tarkistamaan heti. Asento vaikutti tämänkin näkemiseen ja lääkäri käänteli sekä tutki, mutta ei oikein päässyt lopputulokseen. Hän vain tuumasi, ettei olisi näkevinään jalkojen välissä yhtään mitään. Hetken päästä lääkäri luovutti ja soitti jonkun kokeneemman naisen paikalle. Mukava vanha rouva astui sisälle ja alkoi itsekin tuumailemaan asiaa. Sitten hän luovutti ja klikkasi taas 4D:n päälle. Siinä se oli. Pieni katkarapu ruudulla. Lekuri sanoi, että harvoin voi antaa 100% varmaa tunnistusta, mutta tämä ei kyllä enää tytöksi muuttuisi..


Meille tulisi pieni poika. Olin ihan varma, että pettyisin, jos sieltä jalkojen välistä löytyisikin jotakin, mutta ei. Olin tavattoman liikuttunut ja onnellinen sillä hetkellä. En kokenut mitään pettymykseen viittaavaakaan sisälläni. Pystyin vain ajattelemaan, että poikapoikapoika. Se pieni möykkä vatsan sisällä oli oikea pieni poika.

Tätä kannoin mukanani ja iloitsin sisäisesti, kun vihdoin sain rakennettua oikeaa kuvaa vauvasta. Se on poika!!

Alkuun oli toki sopeuduttava ajatukseen. Täytyi rakentaa uusi kuva päähän. Bussissa piti kurkkia minkälaisia ne pienet pojat olivatkaan ja kaupassa hypistellä sinisiä bodyja. En silti missään vaiheessa sen jälkeen enää kaivannut tyttövauvaa.


Samukin oli ollut yllättän nihkeä koko alkuraskauden. Vierasti koko ajatusta vauvasta ja zemppasi vain takiani. Ultran jälkeen kaikki iski tulevaan isukkiinkin ja sinä hetkenä, kun Samu sai kuulla olevansa pian pojan isä, kaikki muuttui. Asiaa hehkutettiin, vatsalle puhuttiin ja vauvaa alettiin oikeasti jo odottamaan saapuvaksi.


Loppuraskaudessa ramppasin jatkuvasti ultrissa ja joka kerta siellä masussa majaili edelleen poika. Uskalsin pikkuhiljaa ostaa joitakin vaatteitakin, vaikka suurimman osan hankin vasta Topin synnyttyä. Olisinko koko raskaus aikana ostanut alle 10 vaatetta? Hassua, kun ajattelee tämän hetkistä hulluuttani...


Jossakin vaiheessa toki panikoin vähän asiaa.. Miten tyttö osaa kasvattaa pojan? Miten äiti opettaa pojan vessaan, kun ei itsekään tiedä miten pojat sen tekevät? Miten vaippa vaihdetaan ja miten poikaa käsitellään oikein?


Voin kyllä sen verran sanoa, että huolet kaikkosivat samantien, kun Topi syntyi. Sitä äitinä osaa toimia vaistonvaraisesti melkein kaikissa asioissa. Vauvan kanssa elämä on täynnä isompiakin juttuja, joten sitä ei niin kamalasti tule mietittyä vaipanvaihdon tekniikkaa. Kaikki sujuu luonnollisesti.


Olen pärjännyt hyvin ja nauttinut siitä, että voin sanoa olevani äiti pienelle pojalle. Pitkään en pystynyt edes kuvittelemaan, että meille olisikin syntynyt tyttö. Ajattelin usein, että yööh... tytöillä kaikki on pinkkiä, hameita ja hiustenlaittoa. En osannut tykästyä mihinkään tyttöjen vaatteisiin, koska hurmaannuin poikien omista. Kai se äitiys vain muuttaa ihmistä. Olit sitten toivonut jompaa kumpaa tai et, niin lapsen synnyttyä sillä ei ole mitään väliä. Kunhan lapsi on vain terve. Tuolle peruslauseelle kasvaa iso merkitys.

Kunhan lapsi on vain terve.

Tottakai toista lasta yrittäessä olen joutunut pähkäilemään näitä asioita uudelleen. Haluaisinko Topille veljen? Pojat ovat kuitenkin ihan tajuttoman suloisia, olen sellaista jo tottunut hoitamaan ja kaappi on täynnä Topin vanhoja vaatteita. Vai haluaisinko KUITENKIN myös sen tytön.. olisi niin erilaista ja ihmeellistä kokea jotakin uutta sen vanhan totutun keskellä.


Jostakin syystä takaraivossani on alkanut jäytämään ajatus siitä, että haluaisin jonain päivänä sen tytön vielä saada. Seuraava voi olla poika ihan vapaasti, mutta edes sen jälkeen, kun saisi tyttövauvan syliinsä. Ne pinkit hepeneet ja ponileikit ovat alkaneet kiinnostamaan. Olen lähentynyt omaa lapsuuttaani Topin leikkien myötä ja alkanut muistamaan minkälaisia juttuja tytöt tekevät.


Entä, jos meille suodaan vain poikia? Sitten se on niin. Tiedän, että tulisin hyväksymään asian kepeästi. Joku pieni kaipaus saattaisi olla, mutta en sekoaisi kuitenkaan kolmesta pojasta. Voisin nauttia siitä, että edes niitä lapsia tänne suotaisiin.


Se on tällä hetkellä itselleni tärkein asia. Kunhan vain tulisin raskaaksi ja saisin sen vauvan.

Haikara hukassa. Kuva   TÄÄLTÄ

Toisaaltaan.. elämä on ihan mukavaa Topinkin kanssa. Olen miettinyt monta iltaa pääni puhki tätä asiaa. Tavallaan voisin olla ihan onnellinen näinkin. Òn kuitenkin helpottavaa antaa kaikki se huomio Topille ja kädet riittävät juuri ja juuri kaikkeen. Ehkä me heitämme koko jutun puihin ja lopetan sen toisesta saatika kolmannesta haaveilemisen? Noh, aika näyttää.



Hassuja ajatuksia olen ajatellut. Siis nimenomaan tätä sukupuoli asiaa. Kummallista suunnitella tulevaa, kun se näyttää asian suhteen muutenkin niin heikolta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että pieni haaveilu ja asioiden tarkastelu tekee ihan hyvää. Unelmat meitä kantavat eteenpäin.


Mitä mieltä te olette tästä aiheesta? Oliko haaveissanne tyttö vai poika? Kumman saitte ja mitä sillä hetkellä tunsitte?

Kiinnostaisi kuulla muiden ihmisten kertomuksia aiheeseen liittyen :)

A Beautiful Body

MAMI GO GO:sta räjähdysmäisesti levinnyt ilmiö on saavuttanut myös tämän blogin. Kyseisen blogin kirjoittaja on haastanut ihmiset laittamaan itsestään kuvan ja pienen tarinan. Kuvan tulee olla aito ja rehellinen, tästä hetkestä otettu vartalokuva raskauden ja synnytyksen jäljiltä. Haaste on heitetty - ja otan sen vastaan.


A Beautiful Body


En tykkää kropastani. En tykkää löllyvästä kengurunnahkapussista mahan tilalla. En tykkää suuresta takapuolestani. En tykkää roikkuvista käsistäni. En tykkää numeroista vaa'an näytöllä. En tykkää pyöreistä kasvoistani. En tykkää pulleasta löllyvästä olemuksestani.

Mutta hyväksyn näistä jokaisen, koska ne ovat jälkiä upeasta matkasta, jonka olen kokenut tullakseni pienen ihmeellisen pojan äidiksi.

Olen aina ollut kapea ja urheilullinen. Nyt lihaksien tilalla on pehmeää kudosta, jota moni tässä maailmassa kammoaa ja välttelee.

En silti vihaa itseäni. Tiedän, että raskaus muuttaa kroppaa ja olin siihen valmis. Tiedän, että synnytyksestä on vasta yhdeksän kuukautta ja pienellä työllä saan varmasti tämänkin ruhon kapeammaksi. Ymmärrän myös, että joitakin asioita tulen kantamaan mukanani loppuelämän, mutta hyväksyn sen.

Minä olen äiti. Tämänhetkinen elämäni on kliseisesti sanottuna niin kaunista, että kyllä sinne yksi virtahepo mukaan mahtuu.

Sen pidemmittä löpinöittä, tässä tulee kuvat. Teki mieli muokata, vetää mahaa sisään ja vaikka mitä. Haasteeseen kuuluu kuitenkin laittaa rehelliset kuvat, joten näin teen. Ei vaatteita hämäämässä, ei meikkiä kaunistamassa. Tässä olen aito minä:

Vuosi sitten:

Olin noin 15. viikolla raskaana.

Rv 15 (pienen pieni)

Ilmestyi kamalaakin kamalampi biisi:

Oli kesä tulossa:

Tifa oli vielä pentu:

Rakas jättikanimme Doffa oli hengissä ja nautti ulkoilusta:

Kärsin raskauden alkuhaitoista:

Raskauden "vastoinkäymiset"..

Hulluuteen ajava päänsärky rv 14-16

Herkistynyt haju-aisti.

Hääviimeistelyt olivat täysillä päällä:

Kaiken kaikkiaan elin mukavaa ja jännittävää vaihetta elämässä! Häät, masussa kasvava pieni ihme, kesä sekä ihana koiranpentu <3

Missä sinä olit vuosi sitten?

Vauvakuumetta

Vannoin kautta kiven ja kannon, että en hanki enää ikinä lapsia. Vannoin näin pahimman supistuksen kohdalla, vannoin uudelleen vääntäessäni itseäni pystyyn sängystä kipeän sektiohaavan kanssa ja jälleen vannoin hyssytellessäni huutavaa lasta yöllä kolmelta. Olin niin varma, että toista pientä vauvaa tähän taloon ei tulisi.

Kipu unohtuu nopeasti. Muutaman päivän päästä en muistanut miltä supistus tuntuu ja parissa viikossa haavakin oli parantunut. Vauva-aika oli rankkaa, jopa rankempaa kuin ajattelin. Mietin usein, että miksi tähän lähdettiin ja miten ikinä selvitään. Monta kuukautta vähillä unilla ja huutavaa lasta kantaen. Huh, eikä loppua tuntunut tulevan. Oltiin kaikki väsyneitä ja sitten yhtäkkiä se päivä vaan koitti; poika oppi nukkumaan yöt ja huuto loppui. Olin ihmeissäni ja uusi arki alkoi. Ei mennyt aikaakaan, kun mietin; "mikä hankala vauva-arki?"


Vauvakuume alkoi nostamaan päätään. Muut äidit puhuivat siitä ensin ja osallistuin keskusteluun huumorilla. Jossain vaiheessa tajusin huumorin muuttuneen pieneksi kaipaukseksi. Selasin vanhoja masukuvia, luin merkintöjä blogista sekä näpertelin pienen pieniä vaatteita kaupassa. Pitäisikö hankkia toinen vauva?

Vauvan hankkimiseen liittyy omalla kohdallani muutama terveydellinen asia, joiden puolesta jouduin ensin kysymään luvan. Ensimmäinen oli sektio, jonka jälkeen yleensä suositellaan 6-12kk ennen uutta raskautta tai synnytystä. Suositus riippuu täysin kohdun tilanteesta ja haavan parantumisesta. Sain kuitenkin luvan jo 4kk kohdalla ja olin onnessani tästä. Toinen asia on ykköstyypin diabetes, jota sairastan. On tietyt arvot, joilla luvan saa, jotta voidaan taata turvallisempi raskaus. Arvoni ovat kuitenkin hyvät ja sain tältäkin taholta luvan. Jätin siis pillerit pois.

Vauvakuume on pirullinen tauti. Jotkut ehkä kokevat sen ihanana tunteena ja yrittämisen jännittävänä. Monille kuitenkaan raskautuminen ei ole helppoa. Kuumeiluryhmissä eri foorumeilla on kamalasti ihmisiä, jotka kuukausi toisensa perään testaavat negatiivista. Osa saattaa yrittää montakin vuotta tuloksetta ja se todella syö ihmistä.

Olen aloittanut yrityksen vasta helmikuussa 2013 ja ensimmäinen yrityskerta (yk) lähti käyntiin kuun lopulla.   Tuloksia ei ole tullut. Päätimme mieheni kanssa, ettemme stressaa asiasta ja yritämme vain elää ilman pillereitä. Kyllähän tämä hetken luonnistui, kunnes pelko iski takaraivoon.

Entä, jos kropassani on jotain vikaa ja en voikaan saada toista lasta? Entä, jos olen yksi niistä, jotka joutuvat yrittämään monta vuotta turhaan? Entä, jos suunnitelmani kahdesta lapsesta pienellä ikä-erolla ei toteudukaan? Entä jos, entä jos? 

Vauvakuumeen tyypillinen oire jossakin vaiheessa pelon lisäksi on valeraskaus. Aina testipäivän lähestyessä tulee oireita toisensa perään ja toivo alkaa hipoa kattoa. Ehkä voisin kuitenkin tällä kertaa olla raskaana? Totuus on karu pudotus todellisuuteen, kun tikkuun piirtyy jälleen kerran vain yksi viiva. 

Voisin ehkä ottaa asian kevyemmin, jos edes kiertoni toimisi kunnolla. Mutta ei, nyt on menossa kiertopäivä (kp) 52/28 eikä kuukautisia kuulu. Tämä tarkoittaa, että en taida ovuloida. Eli en voi tulla raskaaksi. Haave positiivisesta testistä muuttuu epätoivoiseen toiveeseen kuukautisista. 

Ennen Topia kärsin 1,5 vuotta kadonneista kuukautisista. Kun ne vihdoin saatiin käynnistettyä keltarauhashormonilla; sai Topi alkunsa ehkäisyn läpi. Pitäisikö tässä siis aloittaa taas kuuri? Tarkoittaako tämä, että tässä kropassa on ihan oikeasti jotakin vikana?

Katkeruus ei ole hyvästä, mutta väkisin sitä ajattelee, että miksi juuri minä? Miksi en voisi kuulua niihin, jotka voivat sormiaan napsauttamalla saada pienen ihmeen mahaansa? Ehkä olen typerä, kun olen kateellinen ja minua ärsyttää ihmiset, jotka tällä hetkellä kehuskelevat raskautumisellaan. "Ei tarvitse kuin katsoa miestä ja olen jo paksuna." 

Kuten sanottua... vauvakuume on pirullinen tauti. Olisipa se helpompaa.

Plussatuulia kaikille teille, jotka painitte saman asian kanssa <3 

Tässä muutama fiilistely-kuva:   (KUINKA PIENI toinen on ollut!!)

Jotta koko päivitys ei olisi pelkkää masentavaa sepustusta, haluan vielä todeta tähän loppuun, että toiset päivät ovat helpompia kuin toiset. Se tulee ja menee aalloissa. Välillä epätoivo leviää päästä varpaisiin ja välillä taas on ihan levollinen ja mukava olla. 

Olenhan kuitenkin onnellinen, koska elämässäni on jo yksi lapsi. 

Ei elämä ole kurjaa "vain" Topin kanssa. Päivisin on ihan mukavaa viettää aikaa yhdessä ja antaa kaikki huomio yksin Topille. Mitä isommaksi poika kasvaa, sitä enemmän siitä on seuraa.

Miksi sitten haluan toisen lapsen niin kovasti nyt heti äkkiä?   Ensimmäinen raskauteni tuli täysin yllätyksenä ja huomasin sen vasta todella myöhäisessä vaiheessa joskus rv 8-9 tienoilla. En ollut ehtinyt suunnitella, intoilla tai tutkia asioita. Seuraavat kuukaudet menivät sumussa ja epätietoisuudessa. En osannut odottaa asioita, koska en ollut valmistautunut niihin mitenkään. En ymmärtänyt jännittää ultria, en osannut kuulostella potkuja. Ensimmäiset pikkuruiset vaatteetkin ostin vasta ihan raskauden lopulla.

Haluan nauttia ja intoilla. Päästää raskausvillityksen valloilleen! Haluan tuntea perhosia vatsassa, kun ultrakäynti lähestyy! Jännittää etukäteen asioita, koska nyt tiedän mitä on tiedossa! Haluan kuvata mahaani ja kirjoittaa päiväkirjaa. Haluan olla läsnä koko raskauden alusta loppuun.  

Olenhan toki nuori ja on tässä monta vuotta aikaa, mutta tämä on syy miksi tunnen niin palavaa halua olla taas pian raskaana.

Haluan loppuun painottaa, anonyymien kommenttien vuoksi...  En pidä itseäni lapsettomana. Mutta kyllä, valitan tässä tekstissä tilanteestani, vaikka monella muulla asiat ovat huonommin. Jos itsellä on pelkoja niin niistä pitää saada puhua. Onko väärin kertoa huolistaan ja murheistaan, vaikka toisilla on asiat huonommin. Enkö saisi valittaa, jos raha-asioissa mättäisi, koska maailmassa on minua köyhempiäkin?

Tiedän, että raskaus voi tärpätä vaikka heti nyt huomenna. Se ei silti vie sitä pelkoa pois.


Painotan vielä, että tässä blogissa ei ole kaikkia faktoja pöydässä. Enkä jaksa nyt alkaa selittämään mitkä jutut hankaloittavat asioita. Mutta niitäkin on, joten en kaipaa ihmisiltä avostelua "vasta kolmen kuukauden yrityksen" suhteen. Varsinkin, kun en ole missään vaiheessa heittänyt hanskoja tiskiin ja todennut olevani lapseton VAAN PUHUNUT AINOASTAAN PELOISTA.

Minulla ei ole kiire esimerkiksi ikäni puolesta. Minulle riittää myös rakkaan esikoiseni seura ja yhteiset arkipäivät. Toinen tulee, jos on tullakseen. Mutta jostain syystä hetkittäin on pakottava tarve, että olisin jo raskaana. Kaipaan mahaa, potkuja ja ultria.. Se on se vauvakuume.


Olen pahoillani, jos joku loukkaantui tekstistäni. En kuitenkaan vähättele tässä ketään, jolla on vaikeampaa. Tämä on henkilökohtainen blogini, jossa kerron omista huolistani. Ehkä huoleni ovat pinnallisia tässä maailmassa, mutta silti ne ovat minun huoliani.